Tänään kävimme erittäin pitkän äitipolireissun, mutta tuomisina oli hyviä uutisia: sektiopäivä on vihdoin lyöty lukkoon! Jännitin tätä visiittiä aika lailla, koska en ollut ihan varma miten lääkäri suhtautuisi sektiotoiveeseeni ja olisiko hän kuitenkin vahvasti ulkokäännöksen kannalta tms. Ultratessa lääkäri totesi kuitenkin nopeasti, että tätä pikkuista hän ei edes lähtisi kääntämään, koska asento ei ole sille ollenkaan suotuisa. Taika lepäili siellä pää ylöspäin ja koivet oikosenaan alaspäin, eli ei edes perinteisessä perätilavauvojen linkkuveitsiasennossa, mistä vauva voisi itsekin jaloilla auttaa käännösyritystä. Perätilavauvan alatiesynnytys puolestaan karsiutui pois siitä syystä, että niitä ei koskaan käynnistetä ja minun hermoni eivät kestä enää usean viikon odotusta.
Lääkäri totesi, että sektio menee ainakin raskausviikkojen puolesta ensi viikon loppupuolelle ja siinä vaiheessa oli helppo todeta, että olin itsekin ajatellut samaa, itse asiassa perjantaita. Keskustelimme vielä raskausviikolla 37 syntymisen riskeistä, mutta todettiin että kun vauva syntyy RV 37+3, on se olosuhteet huomioon ottaen sopiva kompromissi. Tässä vaiheessa huokaisin isosti helpotuksesta!
Menin siis kätilön pakeille, joka varasi sektioajan ja labrakokeet, antoi ohjeet mukaan ja otti vielä Taikasta käyrää. Ohjeet luettuani en voinut estää jännityksen nousemista: kyseessä on kuitenkin ihka oikea leikkaus, jonka jälkeen olen jonkin verran heikossa hapessa useamman päivän. Kuitenkin ihanaa tietää, että 10 päivän kuluttua Taika on sylissä ja toivottavasti hyvissä voimissa! Nyt taidan uskaltautua toteuttamaan alkuperäisen suunnitelmani, eli pääsiäisenä on ohjelmassa vauvanvaatteiden pesua ja kaappiin laittoa :)
Ai niin, ja Taika-tyttösen painoarvio oli 3,3kg joten ihan reippaan kokoinen neiti sieltä on syntymässä vaikka vähän aikaisin ulos otetaankin!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oma terveys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oma terveys. Näytä kaikki tekstit
tiistai 22. maaliskuuta 2016
lauantai 19. maaliskuuta 2016
RV35+4: Odottavan aika on tooosi pitkä
Suurkiitokset hurjasta määrästä kommentteja edelliseen postaukseen! Niistä on todella paljon apua tähän jatkuvaan synnytysvatvomiseen. Olen lukenut niitä uudelleen ja uudelleen, useat vieläpä miehelle ääneen :)
Tällä hetkellä tilanne on se, että aika kuluu ihan järjettömän hitaasti, mutta onneksi viime viikon ahdistus on vähän helpottanut. Synnytystä mietin edelleen lakkaamatta ja yritän sovittaa mieleen sitä utopistista ajatusta, että 2 viikon kuluttua meillä saattaa olla vauva sylissä. En edelleenkään usko sitä ollenkaan, toivon kuitenkin, mutta rehellisyyden nimissä en uskalla luottaa elävän vauvan syntymiseen. Asiaa järkeillessäni omassa päässäni mahdollisuudet ovat 50/50: vauva joko selviää tai sitten ei.
Tällä viikolla ilmassa on myös merkkejä turnauskestävyyden loppumisesta. Olen ihan perin pohjin kyllästynyt tähän odottamiseen, jännäämiseen ja toivomiseen! Tätähän on jossain muodossa suoritettu aina Enkelipojan poismenosta asti, kun toive uudesta vauvasta heräsi. Eli aina minä vaan odotan jotakin. Muutaman päivän ajan olen hokenut miehelle, että jos tämäkin vauva kuolee niin sitten minulle riittää. Hautaan toiveeni monilapsisesta perheestä ja tyydyn elämäämme 3-henkisenä yksikkönä (+1 taivasvauva). Kerään kaikki vauvanvaatteet ja tarvikkeet (ne miljoona laatikkoa) ja toimitan ne jonnekin hornan tuuttiin, missä minun ei enää koskaan tarvitse katsella niitä.
No, tuo on toki vain puoli totuutta ja se toinen puoli jatkaa toivomista. Kaksi viikkoa tuntuu vaan niin pitkältä ajalta! Eikä sitäkään siis kukaan ole vielä luvannut, voi mennä kauemminkin. Olo muuttuu kaiken aikaa yhä vaivaisemmaksi: viime yönä heräsin noin kymmenen kertaa ja pari kertaa piti heittää jaloittelulenkki ympäri huushollia, sillä kädet olivat ihan turrat ja silloin ainoa konsti saada veri kiertämään on nousta pystyyn. Myös päiväsaikaan kädet ovat aika hyödyttömät sillä ne edelleen puutuvat kaikesta mahdollisesta tekemisestä ja lisäksi ne ovat turvonneet huomattavasti. Jotta olo olisi mahdollisimman kukoistava, selkä on myös ihan kaputt.
Viikko sitten menin vielä kaiken kukkuraksi kaatumaan ulkona liukkailla. Onneksi se oli vain pehmeä tussahdus sillä taistelin tasapainostani hetken aikaa ja sain otettua kaatumisen hyvin vastaan. Muuten olisinkin varmaan rynnännyt paniikissa suoraan synnärille tarkistettavaksi! Tietysti loppupäivän tarkkailin jatkuvasti liikkeitä, mutta vauva mylläsi enemmän kuin koskaan joten päättelin, että kaikki on hyvin. Nyt puolestani huomaan väijyväni tosi tarkkaan vauvan liikkumisia ja mietin mikä määrä on sopivasti, liikkuuko hän nyt enemmän vai vähemmän kuin ennen ja mitä se tarkoittaa. Olen tottunut siihen, että vauva on tosi aktiivinen ja jos menee muutamakin tunti vähemmällä menolla, huolestun helposti. En ole vielä kertaakaan joutunut säntäämään paniikkikäyrille mutta ehkä sekin päivä kohta koittaa...
Nyt keskityn pitämään itseni kiireisenä jotta tiistain äitipolikäynti koittaisi mahdollisimman nopeasti. Voi saisinpa hyviä (=käynnistys/sektio)uutisia! Aion anoa sektiota perjantaille 1.4 eli RV37+3, katsotaan mikä on vastaanotto :)
Tällä hetkellä tilanne on se, että aika kuluu ihan järjettömän hitaasti, mutta onneksi viime viikon ahdistus on vähän helpottanut. Synnytystä mietin edelleen lakkaamatta ja yritän sovittaa mieleen sitä utopistista ajatusta, että 2 viikon kuluttua meillä saattaa olla vauva sylissä. En edelleenkään usko sitä ollenkaan, toivon kuitenkin, mutta rehellisyyden nimissä en uskalla luottaa elävän vauvan syntymiseen. Asiaa järkeillessäni omassa päässäni mahdollisuudet ovat 50/50: vauva joko selviää tai sitten ei.
Tällä viikolla ilmassa on myös merkkejä turnauskestävyyden loppumisesta. Olen ihan perin pohjin kyllästynyt tähän odottamiseen, jännäämiseen ja toivomiseen! Tätähän on jossain muodossa suoritettu aina Enkelipojan poismenosta asti, kun toive uudesta vauvasta heräsi. Eli aina minä vaan odotan jotakin. Muutaman päivän ajan olen hokenut miehelle, että jos tämäkin vauva kuolee niin sitten minulle riittää. Hautaan toiveeni monilapsisesta perheestä ja tyydyn elämäämme 3-henkisenä yksikkönä (+1 taivasvauva). Kerään kaikki vauvanvaatteet ja tarvikkeet (ne miljoona laatikkoa) ja toimitan ne jonnekin hornan tuuttiin, missä minun ei enää koskaan tarvitse katsella niitä.
No, tuo on toki vain puoli totuutta ja se toinen puoli jatkaa toivomista. Kaksi viikkoa tuntuu vaan niin pitkältä ajalta! Eikä sitäkään siis kukaan ole vielä luvannut, voi mennä kauemminkin. Olo muuttuu kaiken aikaa yhä vaivaisemmaksi: viime yönä heräsin noin kymmenen kertaa ja pari kertaa piti heittää jaloittelulenkki ympäri huushollia, sillä kädet olivat ihan turrat ja silloin ainoa konsti saada veri kiertämään on nousta pystyyn. Myös päiväsaikaan kädet ovat aika hyödyttömät sillä ne edelleen puutuvat kaikesta mahdollisesta tekemisestä ja lisäksi ne ovat turvonneet huomattavasti. Jotta olo olisi mahdollisimman kukoistava, selkä on myös ihan kaputt.
Viikko sitten menin vielä kaiken kukkuraksi kaatumaan ulkona liukkailla. Onneksi se oli vain pehmeä tussahdus sillä taistelin tasapainostani hetken aikaa ja sain otettua kaatumisen hyvin vastaan. Muuten olisinkin varmaan rynnännyt paniikissa suoraan synnärille tarkistettavaksi! Tietysti loppupäivän tarkkailin jatkuvasti liikkeitä, mutta vauva mylläsi enemmän kuin koskaan joten päättelin, että kaikki on hyvin. Nyt puolestani huomaan väijyväni tosi tarkkaan vauvan liikkumisia ja mietin mikä määrä on sopivasti, liikkuuko hän nyt enemmän vai vähemmän kuin ennen ja mitä se tarkoittaa. Olen tottunut siihen, että vauva on tosi aktiivinen ja jos menee muutamakin tunti vähemmällä menolla, huolestun helposti. En ole vielä kertaakaan joutunut säntäämään paniikkikäyrille mutta ehkä sekin päivä kohta koittaa...
Nyt keskityn pitämään itseni kiireisenä jotta tiistain äitipolikäynti koittaisi mahdollisimman nopeasti. Voi saisinpa hyviä (=käynnistys/sektio)uutisia! Aion anoa sektiota perjantaille 1.4 eli RV37+3, katsotaan mikä on vastaanotto :)
torstai 25. helmikuuta 2016
Miksi raskaanaolo ei aina ole herkkua
Vaikka on haaveillut raskaaksitulosta pienen ikuisuuden ja tehnyt sen eteen kaikkensa, tässä raskauden loppuvaiheessa olo on vaan sen verran "hehkeä" että omilta valituksiltaan ei voi välttyä. Seuraavat kohdat saavat minut iloitsemaan siitä, että tätä kolmatta raskauttani on jäljellä enää joitakin viikkoja.
1) Kaikki tippuu käpälistä, aivan kaikki. Nyt kun tavaroiden poimiminen on osoittautunut vähän vaativammaksi jooga-harjoitukseksi, tietysti käy niin että kaikesta huolellisuudesta huolimatta niitä putoilee vähän väliä ja löydän itseni kiemurtelemasta lattian rajasta useita kertoja päivässä. Onneksi 4-v pikkuapurini mielellään avittaa äitiä tässä puuhassa, jos vaan sattuu olemaan paikalla ♥. Minulla on siis nakkisormet. Eilen jouduin poistamaan sormukset kun tuntui, että veri ei kierrä enää nimettömässä!
2) Noin kuukausi sitten koitti se aika, kun napa rupesi antamaan periksi kasvavan mahan tieltä. Koko navan seutu oli aivan yliherkkänä, ja voi itku sitä päivää kun suihkussa suihkunpään letku pääsi vahingossa pyyhkäisemään sen päältä! Nggghhhhh. Napaa jomotti koko saman illan ja vielä seuraavan päivänkin. Nyt tämä vaiva on helpottanut, mutta auta armias jos ultrassa vedellään anturilla navan päältä...silloin tämä erittäin raskaana oleva yksilö nytkähtää pediltä noin pari senttiä ilmaan silkasta kavahduksesta.
3) Käsien pistely ja puutuminen.
4) Pakara-issias is back!! Viime raskaudesta tuttu vaiva alkoi taas ihan muutamia päiviä sitten. Olin keittiössä laittelemassa ruokaa ja kattamassa pöytää, kun äkkiarvaamatta alkoi vihloa vasenta pakaraa. Vaikka se ei iskenytkään täydellä teholla heti, oli pakko istuutua alas. Sen sijaan seuraavana päivänä suihkussa paikat ärtyivät seisoskelusta sen verran, että tuttu salamanisku lennähti peffaan ja onneksi sain napattua hanasta kiinni - muuten olisin tippunut lattiaan. Yksinäiset metsälenkit taitavat olla loppuraskauden ajalta pois laskuista...
5) Ankkakävely: jostain syystä olen ruvennut yhtäkkiä taapertamaan kuin ankka. Tätä en muista harrastaneeni aiemmista raskauksissa, mutta nyt se vaan tuntuu luonnolliselta. Ehkä siksi, että tuntuu kun jalkojen välissä olisi keilapallo jonka kuljettaminen vaatii tavallista isompia voimainponnistuksia. En tiedä miksi, mutta maha tuntuu olevan hirmu alhaalla vaikka neiti istuu siellä edelleen pää pystyssä.
6) Ne perinteiset raskausvaivat: pissattaa, janottaa, on kuuma, hankala nukkua, mahaa kiristää pienimmästäkin syömisestä, nenä on tukossa, selkää jomottaa, PISSATTAA.
Vielä noin 5 viikkoa jäljellä!
1) Kaikki tippuu käpälistä, aivan kaikki. Nyt kun tavaroiden poimiminen on osoittautunut vähän vaativammaksi jooga-harjoitukseksi, tietysti käy niin että kaikesta huolellisuudesta huolimatta niitä putoilee vähän väliä ja löydän itseni kiemurtelemasta lattian rajasta useita kertoja päivässä. Onneksi 4-v pikkuapurini mielellään avittaa äitiä tässä puuhassa, jos vaan sattuu olemaan paikalla ♥. Minulla on siis nakkisormet. Eilen jouduin poistamaan sormukset kun tuntui, että veri ei kierrä enää nimettömässä!
2) Noin kuukausi sitten koitti se aika, kun napa rupesi antamaan periksi kasvavan mahan tieltä. Koko navan seutu oli aivan yliherkkänä, ja voi itku sitä päivää kun suihkussa suihkunpään letku pääsi vahingossa pyyhkäisemään sen päältä! Nggghhhhh. Napaa jomotti koko saman illan ja vielä seuraavan päivänkin. Nyt tämä vaiva on helpottanut, mutta auta armias jos ultrassa vedellään anturilla navan päältä...silloin tämä erittäin raskaana oleva yksilö nytkähtää pediltä noin pari senttiä ilmaan silkasta kavahduksesta.
3) Käsien pistely ja puutuminen.
4) Pakara-issias is back!! Viime raskaudesta tuttu vaiva alkoi taas ihan muutamia päiviä sitten. Olin keittiössä laittelemassa ruokaa ja kattamassa pöytää, kun äkkiarvaamatta alkoi vihloa vasenta pakaraa. Vaikka se ei iskenytkään täydellä teholla heti, oli pakko istuutua alas. Sen sijaan seuraavana päivänä suihkussa paikat ärtyivät seisoskelusta sen verran, että tuttu salamanisku lennähti peffaan ja onneksi sain napattua hanasta kiinni - muuten olisin tippunut lattiaan. Yksinäiset metsälenkit taitavat olla loppuraskauden ajalta pois laskuista...
5) Ankkakävely: jostain syystä olen ruvennut yhtäkkiä taapertamaan kuin ankka. Tätä en muista harrastaneeni aiemmista raskauksissa, mutta nyt se vaan tuntuu luonnolliselta. Ehkä siksi, että tuntuu kun jalkojen välissä olisi keilapallo jonka kuljettaminen vaatii tavallista isompia voimainponnistuksia. En tiedä miksi, mutta maha tuntuu olevan hirmu alhaalla vaikka neiti istuu siellä edelleen pää pystyssä.
6) Ne perinteiset raskausvaivat: pissattaa, janottaa, on kuuma, hankala nukkua, mahaa kiristää pienimmästäkin syömisestä, nenä on tukossa, selkää jomottaa, PISSATTAA.
Vielä noin 5 viikkoa jäljellä!
tiistai 16. helmikuuta 2016
RV31: Äitiyspolireissulla & käsiongelmia
Viime viikolla kävimme yhdessä miehen kanssa äitipolilla, hänkin sai pitkästä aikaa tilaisuuden kurkata vauvelia. Taas ultrattiin pitkään ja perusteellisesti, mikä on loistavaa, mutta se käy kerta kerralta työläämmäksi kun paha olo yllättää jo muutaman minuutin selällään makoilun jälkeen. Hammasta purren sinnittelin, koska halusin että lääkäri saa rauhassa kartoittaa kaikki sisäelimet lävitse. Siellä siis tosiaankin katsottiin kaikki: aivot, sydän, mahalaukku, kohtuvaltimo ja jopa napanuoraa pyydysteltiin siellä täällä kuvaan, jotta nähdään että virtaukset ovat kunnossa.
Taika menee edelleen yläkäyrällä, säännönmukaisesti kuten tähänkin asti. Painoarvioksi lääkäri sai 1,8 kg, mikä tarkoittaisi 200g viikkolisäyksellä ja RV37 synnytyksellä syntymäpainoksi n. 3,2kg. Epäilen kuitenkin, että meidän vauveli kasvaa standardia nopeammin ja tuskinpa synnytän vielä tasan RV37. Kuitenkin jos koosta voi vetää johtopäätöksiä ja tuon mukaan mentäisiin, hän syntyisi suunnilleen samankokoisena kuin Enkelipoika (3,3kg), mikä oli Sinttiin verrattuna teknisesti ottaen todella helppo synnytys.
Tästä lähtien rupean käymään äitipolilla aina kahden viikon välein, ja ensi kerralla jatketaan käynnistyskeskustelua. Gynekologinen tutkimus tehdään sitä seuraavalla visiitillä, jolloin saadaan osviittaa kohdunkaulan tilanteesta mikä puolestaan myös vaikuttaa käynnistysajankohtaan. Ihanaa päästä käymään siellä useammin! Se helpottaa mieltä ja oloa suuresti.
Viime viikolla alkoi lisäksi mielenkiintoinen vaiva. Huomasin, että kyljellään makoillessa alempi käsi alkaa helposti puutua ja sitä rupeaa pistelemään, erityisesti jos pitelen siinä esim. kirjaa. Pian kädet alkoivat puutua ihan vaan nukkuessa ja viikonlopun aikana jopa meikatessa! Meinasin tulla ihan vainoharhaiseksi, sillä perjantai-iltana ja lauantaina rupesin tuntemaan myöskin oikeassa pohkeessa tietyssä kohdassa pientä, pistävää kipua. Olin tietysti varma, että olin saanut veritulpan! Onneksi pohjekipu katosi siihen, mutta miehen yllytyksestä soitin kuitenkin maanantaiaamuna äitipolille, mutta siellä puhelimeen vastasi tosi ei-kiinnostunut hoitaja, joka ei meinannut ottaa kantaa mihinkään, millään tavalla. Lopuksi hän sai kakistettua ulos ohjeeksi piipahtaa synnärillä käymään "jos asia vaivaa". No en sitten mennyt. Google tarjosi vaivaan diagnoosiksi joko rannekanavaoireyhtymää tai jännetupin tulehdusta. Jos tämä ei vie minua aivan toimintakyvyttömäksi, odottelen seuraavaan äitipolikäyntiin ja kysyn siellä neuvoa, mutta epäilen että ongelman ratkaisee synnytys (samoin kuin Enkelipojasta issias-vaivat).
Eilen alkoivat kuin tyhjästä aivan vimmatut supistukset. Tässä raskaudessa on muutenkin supistellut ihan eri tavalla kuin koskaan, tosin kivuttomia ne ovat olleet mutta silti minulle uusi asia. Eilen yritin sitten käydä asioilla ja varsinkin ruokakaupassa jouduin vähän väliä pysäyttämään ja huilimaan, kun vatsa vetäytyi niin kireäksi että menoa ei yksinkertaisesti voinut jatkaa. Tämä jatkui koko eilisen päivän pienimmästäkin liikkeestä ja tänään vaikuttaisi aika samalta. Pelottaa, että nuo viattomat supparit eivät olekaan niin viattomia, vaan saavat aikaan ennenaikaisen synnytyksen...yritän kuitenkin nyt keskittyä ajatukseen, että ehkä ne saavat jotain pientä valmistelua kohdunsuulle ja silloin käynnistys olisi helpompaa. Tai jopa synnytyksen käynnistymään luonnollisesti siellä rv37 tienoilla!
Onko muuten kenelläkään lukijalla kivuttomat supparit pehmentäneet kohdunkaulaa? Tai onko voimakkaasta supistelusta seurannut ennenaikainen synnytys?
Taika menee edelleen yläkäyrällä, säännönmukaisesti kuten tähänkin asti. Painoarvioksi lääkäri sai 1,8 kg, mikä tarkoittaisi 200g viikkolisäyksellä ja RV37 synnytyksellä syntymäpainoksi n. 3,2kg. Epäilen kuitenkin, että meidän vauveli kasvaa standardia nopeammin ja tuskinpa synnytän vielä tasan RV37. Kuitenkin jos koosta voi vetää johtopäätöksiä ja tuon mukaan mentäisiin, hän syntyisi suunnilleen samankokoisena kuin Enkelipoika (3,3kg), mikä oli Sinttiin verrattuna teknisesti ottaen todella helppo synnytys.
Tästä lähtien rupean käymään äitipolilla aina kahden viikon välein, ja ensi kerralla jatketaan käynnistyskeskustelua. Gynekologinen tutkimus tehdään sitä seuraavalla visiitillä, jolloin saadaan osviittaa kohdunkaulan tilanteesta mikä puolestaan myös vaikuttaa käynnistysajankohtaan. Ihanaa päästä käymään siellä useammin! Se helpottaa mieltä ja oloa suuresti.
Viime viikolla alkoi lisäksi mielenkiintoinen vaiva. Huomasin, että kyljellään makoillessa alempi käsi alkaa helposti puutua ja sitä rupeaa pistelemään, erityisesti jos pitelen siinä esim. kirjaa. Pian kädet alkoivat puutua ihan vaan nukkuessa ja viikonlopun aikana jopa meikatessa! Meinasin tulla ihan vainoharhaiseksi, sillä perjantai-iltana ja lauantaina rupesin tuntemaan myöskin oikeassa pohkeessa tietyssä kohdassa pientä, pistävää kipua. Olin tietysti varma, että olin saanut veritulpan! Onneksi pohjekipu katosi siihen, mutta miehen yllytyksestä soitin kuitenkin maanantaiaamuna äitipolille, mutta siellä puhelimeen vastasi tosi ei-kiinnostunut hoitaja, joka ei meinannut ottaa kantaa mihinkään, millään tavalla. Lopuksi hän sai kakistettua ulos ohjeeksi piipahtaa synnärillä käymään "jos asia vaivaa". No en sitten mennyt. Google tarjosi vaivaan diagnoosiksi joko rannekanavaoireyhtymää tai jännetupin tulehdusta. Jos tämä ei vie minua aivan toimintakyvyttömäksi, odottelen seuraavaan äitipolikäyntiin ja kysyn siellä neuvoa, mutta epäilen että ongelman ratkaisee synnytys (samoin kuin Enkelipojasta issias-vaivat).
Eilen alkoivat kuin tyhjästä aivan vimmatut supistukset. Tässä raskaudessa on muutenkin supistellut ihan eri tavalla kuin koskaan, tosin kivuttomia ne ovat olleet mutta silti minulle uusi asia. Eilen yritin sitten käydä asioilla ja varsinkin ruokakaupassa jouduin vähän väliä pysäyttämään ja huilimaan, kun vatsa vetäytyi niin kireäksi että menoa ei yksinkertaisesti voinut jatkaa. Tämä jatkui koko eilisen päivän pienimmästäkin liikkeestä ja tänään vaikuttaisi aika samalta. Pelottaa, että nuo viattomat supparit eivät olekaan niin viattomia, vaan saavat aikaan ennenaikaisen synnytyksen...yritän kuitenkin nyt keskittyä ajatukseen, että ehkä ne saavat jotain pientä valmistelua kohdunsuulle ja silloin käynnistys olisi helpompaa. Tai jopa synnytyksen käynnistymään luonnollisesti siellä rv37 tienoilla!
Onko muuten kenelläkään lukijalla kivuttomat supparit pehmentäneet kohdunkaulaa? Tai onko voimakkaasta supistelusta seurannut ennenaikainen synnytys?
sunnuntai 7. helmikuuta 2016
RV29+5: Neuvolaa, painajaisia ja huonoja yöunia
Kuluneella viikolla piipahdin jälleen neuvolassa. Hemoglobiini kynti edelleen aika alhaisissa lukemissa eli 115, joten päätin ryhtyä ottamaan iltaisen 100mg tabletin lisäksi päiväsaikaan 50mg tabletin. Pahaksi onnekseni se oli apteekista juuri käyntipäivänäni loppu, joten pakkaus on edelleen hankkimatta. Pitääkin käydä pikapuoliin tekemässä uusi reissu, sillä olisi mukava saada hieman lisää virtaa tähän väsyneeseen olemukseeni.
Painonnousu on tasaisen reipasta: tähän mennessä olen kerryttänyt elopainoa +10kg. Aika pyörryttävä tahti, sillä Enkelipojasta niitä taisi tulla kaiken kaikkiaan +12kg, mutta kuten sanottua tästä lapsukaisesta ruokahalu on ihan eri sfääreissä...kävin kuitenkin menneellä viikolla pitkästä aikaa kuntosalilla ja tarkoitus olisi kuntoilla kevyesti noin pari kertaa viikossa seuraavan kuukauden ajan. Sen jälkeen laitankin jäsenyyden tauolle, sillä ei salitreeni mitään herkkua ole kun olemus on raskas ja tehtävien liikkeiden määrä on tässä vaiheessa raskautta aika rajoitettu. Uskon kuitenkin, että kevyt urheilu on hyväksi joten harrastan sen aikaa kun pystyn.
Tällä kertaa neuvolassa ei ultrattu, mutta kuunneltiin kuitenkin sydänäänet. Ensi viikolla on seuraava äitipoliaika, joten onneksi ei tarvitse odottaa kauaa, että pääsee kurkkaamaan pienokaista. Valittelin lisäksi neuvolassa huonoja yöuniani. Viimeiset pari viikkoa olen nukkunut erittäin kehnosti, sillä vaivoja löytyy koko joukko: on kuuma, asento on aina huono joten vaihdan koko ajan kylkeä, nenä on tukossa, janottaa, pissattaa jne jne. Ihan kuin raskauden viimeisillä viikoilla!
Lisäksi viime viikolla näin ensimmäisen vauvapainajaisen. Olin jossain kodin ulkopuolella menossa, ja yhtäkkiä tunsin kuinka synnytys käynnistyi. Se eteni vauhdilla, muistan unessa nojanneeni käsillä pöytään kunnes tunsin jotain valahtavan jalkovälistäni. Se oli vauva! Sain kumartumalla juuri ja juuri kopattua sen käsiini, ennenkuin pää olisi kopsahtanut maahan. Hän oli todella pieni, sillä unessa hän syntyi juuri niillä viikoilla kun parhaillaan olin eli 29+ jotain. Muistan pidelleeni vauvaa käsissäni ja vauva vain oksensi koko ajan, lapsivettä tuli aivan loputtomiin ulos. Yritin auttaa ja kääntää häntä parempaan asentoon, ja kaivaa suuta tyhjäksi, mutta oksentaminen vain jatkui eikä vauva tuntunut pääsevän ollenkaan hengittämäään. Pian paikalle saatiin kätilö, joka katsoi minuun pitkään ja yritti sanoa, että vauva on ollut tosi kauan aikaa hengittämättä...Muistan hokeneeni, että nythän hän hengittää ja kaikki on hyvin, mutta siihen uni loppui. Aamulla kylmäsi, nytkö tämä jo alkaa. Koko päivä meni hieman epätodellisissa tunnelmissa.
Hyviä uutisiakin on: sokerirasituksen tulos oli normaali. Ei siis tarvitse huolehtia raskausajan diabeteksestä! Lisäksi tällä kertaa hain vauvavakuutusta hyvissä ajoin (Enkelipojasta taisin myöhästyä päivällä) ja parhaillaan odotan vakuutusyhtiön päätöstä. Nyt päädyimme eri vakuutusyhtiöön kuin Neiti S:stä, sillä silloisen vakuutuksen ehdot olivat muuttuneet merkittävästi ja toinen yhtiö tarjosi parempaa vaihtoehtoa. Täytyykin lähipäivinä tarkistaa, että menihän hakemus läpi.
sunnuntai 17. tammikuuta 2016
RV 26+5: Neuvolassa ja äitipolilla
Viime viikolla käväisin neuvolassa ja nyt rupesi käyntiaikoja satelemaan kalenteriin. Lähiaikoina käyn siellä noin joka toinen viikko ja terkka on varannut sen verran aikaa, että aina pääsemme ultraan kurkkaamaan pienokaista mielenrauhan vuoksi. Tuntuu, että näin aika kulkee mukavan nopeasti ja auttaa, kun tietää että ihan oven takana odottaa seuraava visiitti!
Tällä reissulla selvisi, miksi olen tuntenut oloni niin väsyneeksi viime aikoina. Hemoglobiini oli pudonnut 107:ään ja ohjeeksi tuli muistaa säännöllinen raudan otto, mielellään jopa pari kertaa päivässä (50mg Retafer). Olenkin yrittänyt tsempata tämän suhteen ja nyt olo on ehkä aavistuksen kohentunut. Uskaltauduin myös dopplerille ja sieltä kuului reipas syke, sekä pian äkäiset potkut anturia kohden kun neidin unosia häirittiin.
Terkka laittoi lähetteen äitipolille ja sain sieltä tosi nopeasti ajan, kävinkin siellä perjantaina ensimmäistä kertaa. Kokemukset olivat varsin positiiviset: taustatiedot selvitettiin perusteellisesti, ultrattiin ja tarkasteltiin mm. napanuoran virtaukset, istukka ja sydämen toiminta extra huolellisesti sekä avattiin kovasti odottamani keskustelu käynnistyksen ajankohdasta. Lääkäri oli ihanan ymmärtäväinen ja suhtautui avoimin mielin ehdotukseeni jo RV 37 puolella käynnistämisestä: jos tuolloin nähtäisiin, että kohdunkaulassa olisi jotain edistystä ja valmiutta vastata käynnistysyritykseen, voitaisiin sitä harkita jo RV37+. Tämä oli tietysti musiikkia korvilleni. Selitin lääkärille kuinka huoli vauvan hyvinvoinnista on jatkuvasti iso ja uskon, että olotila menee loppua kohden vain hankalammaksi. Nyt on huojentavaa tietää, että jos oma henkinen jaksaminen uhkaa heiketä loppuvaiheessa, ei tarvitse käydä isoja taisteluja käynnistyksen puolesta. Seuraavan kerran menen äitipolille muutaman viikon päästä, raskausviikolla 30. (Tulipa muuten muhkea poliklinikkamaksu nyt kun hintoja on korotettu, kokonaiset 41,70 eur!)
Neuvolaan menen uudestaan tulevalla viikolla. Kohta puoliin pääsen myös pitkästä aikaa tapaamaan samaa neuvolan psykologia, jolla kävin viimeksi yli vuosi sitten. Kuten aiemmin mainitsinkin, huoli on jatkuvasti iso ja erilaiset pelot ovat läsnä koko ajan. Lisäksi olen hieman huolissani siitä, että en osaa henkisesti ollenkaan valmistautua vauvan tuloon. Tottakai tiedän ja tiedostan jatkuvasti olevani raskaana, mutta en käytännössä ajattele elämää vauvan syntymän jälkeen ollenkaan, koska en yksinkertaisesti voi olla varma, että sellaista koskaan tuleekaan. Pää siis jarruttaa pelkojen takia tätä 9 kuukauden valmistautumisprosessia minkä ehtii, enkä usko sen olevan kovin hyvä asia. Lisäksi epäilen olevani otollista maaperää synnytyksenjälkeiselle masennukselle, joten näitä asioita olisi hyvä lähteä työstämään jo hyvissä ajoin.
Päänvaivaa ovat myös aiheuttaneet oudot kilpirauhasarvot. Kävin labroissa alkuviikosta ja lukemat näyttivät tältä vertailuarvoineen:
TSH: 1,00 (joulukuun alussa 1,6)
T4V: 10,1 (joulukuun alussa 10,6)
Eli aika kammottava tuo T4V! Viimeksi se on ollut noin alhainen joskus vajaa vuosi sitten keväällä kun voin huonosti ja olin jatkuvasti väsynyt. Silti oudolta tuntuu, että kuinka TSH puolestaan on noin hyvä eli ne eivät ole ollenkaan linjassa keskenään. Nostin viimeksi tyroksiiniannostusta joulukuussa niissä toiveissa, että T4V rupeaisi hiljalleen kohenemaan, mutta sen sijaan se vain jatkaa laskuaan. Neuvolan lääkäri ohjeisti nostamaan tyroksiinia, mutta suhtauduin tähän epäilevästi koska silloin TSH saattaisi painua liian alas. Äitipolin lääkäri sen sijaan oli samaa mieltä kanssani, että ei ole järkevä nostaa annosta, sillä kuulemma raskauden aikana T4V saattaa käyttäytyä näin eikä siitä varsinaisesti ole haittaa. Minun tapauksessani väsymys voi johtua hemoglobiinistakin ja tilanne korjaantuu kuitenkin synnytyksen jälkeen. Päätimme siis pitää tämänhetkisen tyroksiiniannoksen ja käyn luultavasti kuukauden kuluttua uudestaan labroissa.
Tällä reissulla selvisi, miksi olen tuntenut oloni niin väsyneeksi viime aikoina. Hemoglobiini oli pudonnut 107:ään ja ohjeeksi tuli muistaa säännöllinen raudan otto, mielellään jopa pari kertaa päivässä (50mg Retafer). Olenkin yrittänyt tsempata tämän suhteen ja nyt olo on ehkä aavistuksen kohentunut. Uskaltauduin myös dopplerille ja sieltä kuului reipas syke, sekä pian äkäiset potkut anturia kohden kun neidin unosia häirittiin.
Terkka laittoi lähetteen äitipolille ja sain sieltä tosi nopeasti ajan, kävinkin siellä perjantaina ensimmäistä kertaa. Kokemukset olivat varsin positiiviset: taustatiedot selvitettiin perusteellisesti, ultrattiin ja tarkasteltiin mm. napanuoran virtaukset, istukka ja sydämen toiminta extra huolellisesti sekä avattiin kovasti odottamani keskustelu käynnistyksen ajankohdasta. Lääkäri oli ihanan ymmärtäväinen ja suhtautui avoimin mielin ehdotukseeni jo RV 37 puolella käynnistämisestä: jos tuolloin nähtäisiin, että kohdunkaulassa olisi jotain edistystä ja valmiutta vastata käynnistysyritykseen, voitaisiin sitä harkita jo RV37+. Tämä oli tietysti musiikkia korvilleni. Selitin lääkärille kuinka huoli vauvan hyvinvoinnista on jatkuvasti iso ja uskon, että olotila menee loppua kohden vain hankalammaksi. Nyt on huojentavaa tietää, että jos oma henkinen jaksaminen uhkaa heiketä loppuvaiheessa, ei tarvitse käydä isoja taisteluja käynnistyksen puolesta. Seuraavan kerran menen äitipolille muutaman viikon päästä, raskausviikolla 30. (Tulipa muuten muhkea poliklinikkamaksu nyt kun hintoja on korotettu, kokonaiset 41,70 eur!)
Neuvolaan menen uudestaan tulevalla viikolla. Kohta puoliin pääsen myös pitkästä aikaa tapaamaan samaa neuvolan psykologia, jolla kävin viimeksi yli vuosi sitten. Kuten aiemmin mainitsinkin, huoli on jatkuvasti iso ja erilaiset pelot ovat läsnä koko ajan. Lisäksi olen hieman huolissani siitä, että en osaa henkisesti ollenkaan valmistautua vauvan tuloon. Tottakai tiedän ja tiedostan jatkuvasti olevani raskaana, mutta en käytännössä ajattele elämää vauvan syntymän jälkeen ollenkaan, koska en yksinkertaisesti voi olla varma, että sellaista koskaan tuleekaan. Pää siis jarruttaa pelkojen takia tätä 9 kuukauden valmistautumisprosessia minkä ehtii, enkä usko sen olevan kovin hyvä asia. Lisäksi epäilen olevani otollista maaperää synnytyksenjälkeiselle masennukselle, joten näitä asioita olisi hyvä lähteä työstämään jo hyvissä ajoin.
Päänvaivaa ovat myös aiheuttaneet oudot kilpirauhasarvot. Kävin labroissa alkuviikosta ja lukemat näyttivät tältä vertailuarvoineen:
TSH: 1,00 (joulukuun alussa 1,6)
T4V: 10,1 (joulukuun alussa 10,6)
Eli aika kammottava tuo T4V! Viimeksi se on ollut noin alhainen joskus vajaa vuosi sitten keväällä kun voin huonosti ja olin jatkuvasti väsynyt. Silti oudolta tuntuu, että kuinka TSH puolestaan on noin hyvä eli ne eivät ole ollenkaan linjassa keskenään. Nostin viimeksi tyroksiiniannostusta joulukuussa niissä toiveissa, että T4V rupeaisi hiljalleen kohenemaan, mutta sen sijaan se vain jatkaa laskuaan. Neuvolan lääkäri ohjeisti nostamaan tyroksiinia, mutta suhtauduin tähän epäilevästi koska silloin TSH saattaisi painua liian alas. Äitipolin lääkäri sen sijaan oli samaa mieltä kanssani, että ei ole järkevä nostaa annosta, sillä kuulemma raskauden aikana T4V saattaa käyttäytyä näin eikä siitä varsinaisesti ole haittaa. Minun tapauksessani väsymys voi johtua hemoglobiinistakin ja tilanne korjaantuu kuitenkin synnytyksen jälkeen. Päätimme siis pitää tämänhetkisen tyroksiiniannoksen ja käyn luultavasti kuukauden kuluttua uudestaan labroissa.
perjantai 25. joulukuuta 2015
RV23+3: Tunnelmallista Joulua!
Viimeiset pari viikkoa ovat olleet erittäin tapahtumarikasta aikaa, ja sen johdosta blogi on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle. On pitänyt kirjoittaa niin monesta asiasta! Neiti S on viettänyt 4-v synttäreitään ja siitä on tulossa postaus, lisäksi toivottiin tarkempaa tarinaa neidin suhtautumisesta tähän odotukseen. Ne ovat tulossa heti kun sinne asti pääsen :)
Tapahtumia on tosiaan riittänyt ja kaikesta kiireestä huolimatta muutokset ovat positiivisia: alkaa tuntua siltä niinkuin aurinko alkaisi vihdoin paistaa tähän risukasaan. Hitaasti mutta varmasti asiat menevät siihen suuntaan, mihin olen toivonut niiden menevän jo pitkään. Se tuntuu niin hienolta, että uskaltaako sitä edes ääneen sanoa taikka juhlia - taikausko epävarmuuksineen on läsnä jälleen vahvasti! Jos silti ihan varovasti tuuletan: jotain onnenpoikaseen viittaavaa alkaa vaivihkaa kuplia rinnassa eikä kyseessä ole närästys! :)
Raskaus sujuu omalla painollaan, mutta kuten aina, jokainen päivä on täynnä omanlaistaan huolta. Tiistaina jouduin tekemään yllärireissun synnärille. Jo viime viikosta alkaen olin tuntenut silloin tällöin pientä kipua jossain vatsan seutuvilla, minkä itse paikansin kohdun yläosaksi. Tuo kipuilu oli mennyt aina levolla pois, mutta yhtäkkiä tiistaiaamuna herättyäni jomotusta esiintyi ilman mitään rasitusta ja myöskin levossa. Päähäni iskeytyi kauhukuva irtoavasta istukasta, sillä tiesin sen sijaitsevan jossain noilla seutuvilla, enkä voinut olla soittamatta synnärille josta kehotettiin tulemaan näytille.
Olotilat olivat eriskummalliset, sillä tasan 4 vuotta aiemmin olin juuri synnyttänyt maailmaan samalla osastolla ihanan esikoiseni ja lisäksi kun päädyin tasan samaan tutkimushuoneeseen missä todettiin samaisella pedillä (ja luultavasti ultralaitteellakin) Enkelipojan poismeno. Jotenkin vaan tuostakin reissusta selvittiin. Mieltäni huojensi se, että tunsin Taikan peuhaavan koko ajan vatsassani joten tiesin että niitä kammottavia sanoja ei nyt voi tulla. Sen sijaan lääkäri totesi hyvin nopeasti, että kyseessä on jo ennestään raskauden takia erkaantuneiden suorien vatsalihasten kramppi tai rasitusvamma. Painellessa kipukohta löytyi nopeasti eikä se edes ollut kohdussa vaan selvästi sen yläpuolella. Mikä helpotus! Hoidoksi tarvittaessa Buranaa, muuten aika parantaa vaivan.
Hassuna asiana mieleen jäi käynnistä se, että pyynnöstäni huolimatta lääkäri ei näyttänyt vauvaa ruudulta lainkaan. Samoin hematoomaa hän ei ruvennut kontrolloimaan koska kuulemma "ei ollut tarvetta". Reissulla ilmeni, että Taika on tosiaan ponteva tyttö: neiti posottaa menemään useita päiviä edellä viikkoja. Päänympärys ja reisiluu muistaakseni vastasivat viikkoja, mutta mahanympärys oli +8 päivää! Liekö tässä sitten jouluherkuilla kasvatellaan oikein mojovaa sokerivauvaa...sain koon takia passituksen sokeritestiin, josta aiemmin oli puhetta neuvolassa että sitä ei tarvita kun ei koskaan aiemminkaan ole ollut raskausajan diabetestä tai sukurasitusta.
Varovasti virittelin lääkärin kanssa myös keskustelua synnytyksen käynnistelystä ja yritin laittaa valttikorttina pöytään, että nythän käynnistyksen voisi ajoittaa jo RV37 varsinkin kun vauva on noin reippaan kokoinen, mutta ne toiveet tyrmättiin välittömästi aika ärsyttävän pätevillä perusteluilla ;) Lääkärin mukaan mitä isompi vauva niin sitä enemmän se tarvitsee hyvin kehittyneitä keuhkoja, joten RV38 pitää olla täynnä ennen kuin mitään aletaan tekemään, erityisesti jos tilanne on muutenkin epäkypsä. Kuulostaa järkevältä enkä tietysti halua riskeerata tytön terveyttä, mutta pettymyshän se oli kun olin valmistautunut kestämään raskautta juuri sinne RV37 asti....keskustelu jatkunee tästä kunhan pääsen äitipolin asiakkaaksi.
Lisää juttua on luvassa lähipäivinä. Sillä välin haluan toivottaa upeille lukijoilleni todella ihanaa ja rentouttavaa joulunaikaa!
maanantai 9. marraskuuta 2015
RV16+6: Lepoa, lepoa + neidin bloginimi
Täällä on viikonloppu mennyt pääsääntöisesti vaakatasossa. Välillä olen tehnyt jonkin jaloittelureissun tai hieman kevyitä kotitöitä ihan veritulppariskiä minimoidakseni. Eilinen oli ensimmäinen päivä kun vuotoa ei tullut enää käytännössä ollenkaan, ja kun oikein asiaa miettii, siitäkin pystyn löytämään ne huonot puolet. Sinänsä on hyvä että vuoto loppui, mutta lääkäri nimenomaan sanoi että todennäköisesti vuotelen seuraavat 2 viikkoa ja kun mietin, että kohdussa on edelleen jäljellä luultavasti se kokonainen 5x1cm:n kokoinen hematooma, huolettaa miten siitä päästään eroon! Olisin suonut, että se olisi tullut kaikki kerralla pois, mutta nyt ei ihan siltä näytä.
Pistän toivoni sen varaan, että lääkärin määräämä lääke Caprilon olisi ainakin pysäyttänyt sen alkuperäisen vuodon, joka hematooman aiheutti. Soitin tänään synnärille ja kysyin, oliko lääkäri tekstissään tarkentanut kauanko lääkettä otetaan ja sain ohjeen lopettaa sen käytön heti, koska vuoto on lakannut. Sieltä ohjeistettiin myös hakeutumaan lääkäriin uudestaan, jos vuoto tai kivut alkavat, ja sitten katsotaan tarvittaessa uudet jatko-ohjeet.
Välillä kohdun yläosaa oikealta puolen pakottaa, erityisesti eilen ja sen jälkeen kun Neiti S vahingossa potkaisi siihen kömpiessään viereeni päiväunille! Kamala, miten pienistä asioista kauhu nousee. Onneksi tuo lievä pakotus hälvenee pitkälleen asettuessa. Tosin mielestäni tuota tuntemusta oli jo perjantai-iltana, se oli ainoa "kipu" jonka löysin kun asiaa oikein pohdin.
Suurin haaste tällä hetkellä piilee korvien välissä. Miten sietää tätä epävarmuutta ja alituista pelkoa mahdollisesta keskenmenosta kaikkien tulevien viikkojen ajan? Olen miettinyt, että ainut asia joka sitä voisi hälventää, olisi nähdä omin silmin ultrassa että hematooma olisi kokonaan kadonnut. Se on kuitenkin epätodennäköistä ainakin seuraavaan kontrolliultraan (ensi viikon pe) mennessä, koskapa vuoto on lakannut eli pakkautunut veri ei pääse sieltä ulos. Ja tuskin elimistö sitä itse ehtii noin nopealla tahdilla hävittää. Jos se puolestaan alkaa uudestaan vuotaa, kauhu nousee takuulla siitä mahdollisesta tulehdusriskistä.
Perjantai-iltana siellä sairaalan pedillä maatessani ja lääkäriä odottaessani tuli yhtäkkiä hurja tarve saada tytölle nimi valmiiksi. Olimme miettineet miehen kanssa paria vaihtoehtoa, ja yksi nousi mieleeni todella vahvaksi ehdokkaaksi: tuntui, että tuo etunimi kuuluu vauvalle ja haluaisin alkaa kutsumaan häntä sillä nimellä mahdollisimman pian. Samoin rupesin katumaan, etten ole uskaltanut ostaa pikkuiselle vielä mitään. Jos menettäisin vauvan nyt, minulla olisi näyttää jotain konkreettista: nämä tavarat, vaatteet ja tämä nimi olisivat olleet vain häntä varten. Meidän pienellä kuuluu olla oma identiteettinsä, eikä olla vain nimetön tyttövauva!
Ennen kauhujen perjantaita luin liikuttuneena mitä ihanimpia ehdotuksianne vauvan bloginimeksi. En ollut osannut ajatellakaan niin monia vaihtoehtoja ja lämpenin niistä usealle, esim. Taimi, Säde ja Lahja kuulostivat juuri siltä mitä alunperin ajattelin. Yksi ehdotus oli kuitenkin ylitse muiden ja ajatuksissani palasin siihen yhä uudestaan. Tyttäremme bloginimeksi tulee Taika! Tässä koko yritysprosessissa ja raskaudessa on ollut jotain maagista, ja tuntuu kuin pikkuisella olisi jotain erityisiä apuvoimia ponnisteluissaan päästä tähän maailmaan. Niin kovasti esteitä tähän on kasattu. Blogissa hänet tullaan siis tästä eteenpäin tuntemaan Taika-tyttönä :) Kiitos paljon kaikista nimiehdotuksista, erityisesti sille Anonyymille joka nimen keksi!
Pistän toivoni sen varaan, että lääkärin määräämä lääke Caprilon olisi ainakin pysäyttänyt sen alkuperäisen vuodon, joka hematooman aiheutti. Soitin tänään synnärille ja kysyin, oliko lääkäri tekstissään tarkentanut kauanko lääkettä otetaan ja sain ohjeen lopettaa sen käytön heti, koska vuoto on lakannut. Sieltä ohjeistettiin myös hakeutumaan lääkäriin uudestaan, jos vuoto tai kivut alkavat, ja sitten katsotaan tarvittaessa uudet jatko-ohjeet.
Välillä kohdun yläosaa oikealta puolen pakottaa, erityisesti eilen ja sen jälkeen kun Neiti S vahingossa potkaisi siihen kömpiessään viereeni päiväunille! Kamala, miten pienistä asioista kauhu nousee. Onneksi tuo lievä pakotus hälvenee pitkälleen asettuessa. Tosin mielestäni tuota tuntemusta oli jo perjantai-iltana, se oli ainoa "kipu" jonka löysin kun asiaa oikein pohdin.
Suurin haaste tällä hetkellä piilee korvien välissä. Miten sietää tätä epävarmuutta ja alituista pelkoa mahdollisesta keskenmenosta kaikkien tulevien viikkojen ajan? Olen miettinyt, että ainut asia joka sitä voisi hälventää, olisi nähdä omin silmin ultrassa että hematooma olisi kokonaan kadonnut. Se on kuitenkin epätodennäköistä ainakin seuraavaan kontrolliultraan (ensi viikon pe) mennessä, koskapa vuoto on lakannut eli pakkautunut veri ei pääse sieltä ulos. Ja tuskin elimistö sitä itse ehtii noin nopealla tahdilla hävittää. Jos se puolestaan alkaa uudestaan vuotaa, kauhu nousee takuulla siitä mahdollisesta tulehdusriskistä.
Perjantai-iltana siellä sairaalan pedillä maatessani ja lääkäriä odottaessani tuli yhtäkkiä hurja tarve saada tytölle nimi valmiiksi. Olimme miettineet miehen kanssa paria vaihtoehtoa, ja yksi nousi mieleeni todella vahvaksi ehdokkaaksi: tuntui, että tuo etunimi kuuluu vauvalle ja haluaisin alkaa kutsumaan häntä sillä nimellä mahdollisimman pian. Samoin rupesin katumaan, etten ole uskaltanut ostaa pikkuiselle vielä mitään. Jos menettäisin vauvan nyt, minulla olisi näyttää jotain konkreettista: nämä tavarat, vaatteet ja tämä nimi olisivat olleet vain häntä varten. Meidän pienellä kuuluu olla oma identiteettinsä, eikä olla vain nimetön tyttövauva!
Ennen kauhujen perjantaita luin liikuttuneena mitä ihanimpia ehdotuksianne vauvan bloginimeksi. En ollut osannut ajatellakaan niin monia vaihtoehtoja ja lämpenin niistä usealle, esim. Taimi, Säde ja Lahja kuulostivat juuri siltä mitä alunperin ajattelin. Yksi ehdotus oli kuitenkin ylitse muiden ja ajatuksissani palasin siihen yhä uudestaan. Tyttäremme bloginimeksi tulee Taika! Tässä koko yritysprosessissa ja raskaudessa on ollut jotain maagista, ja tuntuu kuin pikkuisella olisi jotain erityisiä apuvoimia ponnisteluissaan päästä tähän maailmaan. Niin kovasti esteitä tähän on kasattu. Blogissa hänet tullaan siis tästä eteenpäin tuntemaan Taika-tyttönä :) Kiitos paljon kaikista nimiehdotuksista, erityisesti sille Anonyymille joka nimen keksi!
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
Piinasta helpotukseen, helpotuksesta paniikkiin
Vuoristoradalta päivää. Olen odottanut ja odottanut, että kuukautiset vihdoin alkavat ja hermoillut hartaasti. Eilen aamulla pokka petti, jouduin soittamaan klinikalle kun menossa oli KP 39 ja huolestuin tosissani kierron kohtuuttomasta pituudesta. Olen aika varma siitä, että minulla ei ole koskaan ennen ollut näin pitkää kiertoa! Tuntuu hyvin poikkeukselliselta mutta samalla huolestuttavalta kun nyt näitä on ollut kaksi peräkanaa, ensimmäistä kertaa elämässäni. Huoli siitä, että jotain on pahasti pielessä, vahvistui hiljaa mielen perukoilla.
Lääkäri oli sitä mieltä, että syyllinen löytyy luultavasti joko kilpirauhasesta tai sisuksissa mahdollisesti muhivasta kystasta, joka viivyttäisi kiertoa. Jos kuukautiset eivät viikon päästäkään ole alkaneet, menen käymään klinikalla ja sitten ultrataan. Itse ajattelin, että kilpirauhanen se ei voi olla, kun pielessä olevat arvot eivät ennenkään ole kiertoon vaikuttaneet, vaan rupesin kehittelemään päässäni erilaisia kauhuskenaarioita. Kuka tietää jos sisuksissa on jotain oikein pahasti pielessä, vaikka munasarjasyöpä! Kohtusyöpä! (Onko sellaista edes olemassa?) Syöpädiagnoosihan tästä koko sopasta vielä puuttuisi.
Tänään iltapäivällä tilanne yhtäkkiä ratkesi ja tuulettelin työpaikan vessassa voimallisesti kun menkat alkoivat. Jihuu, vihdoinkin!! Illalla riensin apteekkiin lääkeostoksille ja kannoin kotiin kassillisen erilaisia hormonivalmisteita.
Aamulla olin käynyt varoiksi kilpirauhasarvoja mittauttamassa labrassa, ja vajaa tunti sitten klikkasin tuoreeltaan saapuneet tulokset sähköpostista auki. Hetken päästä olin aivan kauhuissani, S-TSH oli 5,5 !! Tammikuun lopussa mitattuna se oli 4,3, mitä lääkäri piti lapsentekopuuhiin liian korkeana kun tavoite olisi mieluummin alle 2. Lääkitystä nostettiin, ja sen lisäksi olen viimeiset viikot ottanut seleeniä, mikä ainakin viime syksynä vaikutti arvoihin alentavasti.
Tämä selittää täydellisesti nämä pitkät kierrot, sillä tämä on ehdottomasti yksi pahimmista mitatuista arvoista. Pahin on ainoastaan aloitusarvo ennen diagnoosin tekoa eli 6,8. Olen ihan ymmälläni sillä en käsitä mikä on saanut TSH-arvon räjähtämään noin korkeaksi. Samaan aikaan olen paniikissa siitä, että torpedoiko tämä nyt meidän alkavat hoidot kokonaan? Voiko olla mitään mahdollisuuksia saada TSH:ta puolittumaan kahdessa viikossa?? Oman käsitykseni mukaan näin korkeilla lukemilla keho ei ainakaan kykene ylläpitämään raskautta, enkä ole aivan varma miten keho suhtautuu stimulointiin, onnistuuko sekään kovista toiveista huolimatta. En voi uskoa, että saatoin laiminlyödä kilpirauhaskontrollin tällä tavalla. Jos olisin mennyt aiemmin, ongelmaan olisi päästy käsiksi aiemmin...
Huomenaamuna soitan lääkärille ja pelkään sieltä tulevaa vastausta. Tämä monen kuukauden odotus ei voi päättyä näin huonoihin uutisiin, eihän?
Lääkäri oli sitä mieltä, että syyllinen löytyy luultavasti joko kilpirauhasesta tai sisuksissa mahdollisesti muhivasta kystasta, joka viivyttäisi kiertoa. Jos kuukautiset eivät viikon päästäkään ole alkaneet, menen käymään klinikalla ja sitten ultrataan. Itse ajattelin, että kilpirauhanen se ei voi olla, kun pielessä olevat arvot eivät ennenkään ole kiertoon vaikuttaneet, vaan rupesin kehittelemään päässäni erilaisia kauhuskenaarioita. Kuka tietää jos sisuksissa on jotain oikein pahasti pielessä, vaikka munasarjasyöpä! Kohtusyöpä! (Onko sellaista edes olemassa?) Syöpädiagnoosihan tästä koko sopasta vielä puuttuisi.
Tänään iltapäivällä tilanne yhtäkkiä ratkesi ja tuulettelin työpaikan vessassa voimallisesti kun menkat alkoivat. Jihuu, vihdoinkin!! Illalla riensin apteekkiin lääkeostoksille ja kannoin kotiin kassillisen erilaisia hormonivalmisteita.
Aamulla olin käynyt varoiksi kilpirauhasarvoja mittauttamassa labrassa, ja vajaa tunti sitten klikkasin tuoreeltaan saapuneet tulokset sähköpostista auki. Hetken päästä olin aivan kauhuissani, S-TSH oli 5,5 !! Tammikuun lopussa mitattuna se oli 4,3, mitä lääkäri piti lapsentekopuuhiin liian korkeana kun tavoite olisi mieluummin alle 2. Lääkitystä nostettiin, ja sen lisäksi olen viimeiset viikot ottanut seleeniä, mikä ainakin viime syksynä vaikutti arvoihin alentavasti.
Tämä selittää täydellisesti nämä pitkät kierrot, sillä tämä on ehdottomasti yksi pahimmista mitatuista arvoista. Pahin on ainoastaan aloitusarvo ennen diagnoosin tekoa eli 6,8. Olen ihan ymmälläni sillä en käsitä mikä on saanut TSH-arvon räjähtämään noin korkeaksi. Samaan aikaan olen paniikissa siitä, että torpedoiko tämä nyt meidän alkavat hoidot kokonaan? Voiko olla mitään mahdollisuuksia saada TSH:ta puolittumaan kahdessa viikossa?? Oman käsitykseni mukaan näin korkeilla lukemilla keho ei ainakaan kykene ylläpitämään raskautta, enkä ole aivan varma miten keho suhtautuu stimulointiin, onnistuuko sekään kovista toiveista huolimatta. En voi uskoa, että saatoin laiminlyödä kilpirauhaskontrollin tällä tavalla. Jos olisin mennyt aiemmin, ongelmaan olisi päästy käsiksi aiemmin...
Huomenaamuna soitan lääkärille ja pelkään sieltä tulevaa vastausta. Tämä monen kuukauden odotus ei voi päättyä näin huonoihin uutisiin, eihän?
tiistai 31. maaliskuuta 2015
KP 32 & uuden ICSI:n kynnyksellä
Viime viikot ovat kuluneet etanamaisen hitaasti kun olen seurannut kalenteria, laskenut ovis- ja kiertopäiviä odotellen että pian päästäisiin hoitoihin. Edellinen kierto venyi hurjan mittaiseksi ollen kokonaiset 39 päivää, eikä tämä käsillä olevakaan näytä merkkejä muusta. Nyt on KP 32 ja ovisoireita rupesi tulemaan viikko sitten maanantaina. Tavallisesti ovis noudattelee minulla aina suht samaa kaavaa, alavatsa alkaa pullistella ja kipuilla, ja sitä jatkuu noin neljä päivää kunnes sisuksissa poksahtaa, ja masu asettuu. Nyt sitä samaa, hiljalleen pahenevaa tuntemusta vaan jatkui ja jatkui kokonaiset seitsemän päivää, enkä missään vaiheessa päässyt sanomaan että no niin, nyt se munis lähti.
Tämähän tarkoitti samalla ahkeraa luomuilua kotona makuukammarin puolella, mikä käy toisinaan ihan työstä kun sitä kalenterin kanssa harjoittaa. Onneksi meillä miehen kanssa huumorintaju kestää erilaiset kieli poskessa heitetyt kommentit puolin ja toisin, "jaksaa, jaksaa - tässä voi säästää monta tonnia riihikuivaa rahaa!" ;)
Mutta totta puhuen, jos meillä luomusti tärppäisi, olisin tietysti ensiksi iloinen mutta luultavasti silti suurimman osan ajasta puhtaasti kauhuissani, ottaen huomioon että ainoa luomuraskauteni ikinä on päättynyt keskenmenoon. On vaikea uskoa, että sieltä mitään elinkelpoista pystyisi itsekseen kehittymään. Yritettävä kuitenkin on, ja kohtahan tämä jännäys joka tapauksessa loppuu kun kuukautisten pitäisi alkaa 3-5 päivän kuluttua. Meidän on vielä käytävä klinikalla pistosopetuksessa sillä emme ole koskaan aiemmin pistäneet Menopuria.
Näistä uusista jipoista DHEA-hormonin käyttäminen tuntui aluksi kiehtovalta uudelta kokeilulta. Nyt olen siitä hieman myrtynyt, sillä toistaiseksi ainut näkyvä muutos on ollut kiertojen piteneminen ja sen johdosta hoidon odottelu on pidentynyt yhteensä noin kahdella kokonaisella viikolla. Ja sekään ei ole vaikuttanut millään tavalla luteaali-vaiheeseen (joka on minulla niin kovin lyhyt) vaan ainoastaan alkupäähän, saaden oviksen tulemaan vasta KP 27-30 tienoilla. Hormonia napsitaan aina punktioon saakka, jolloin se lopetetaan. Jos tulen tuoresiirrosta raskaaksi, pyörrän tietysti puheeni heti ;)
Kaikkinensa on sanottava, että hoitotauosta on ollut jollain tasolla apua henkiseen jaksamiseen, erityisesti miehellä. Itse olen kuitenkin huomannut, että tässä viikkojen vieriessä odotukset alkavat latautua ihan eri tavalla odotusajan ollessa näin pitkä ja huomaan haaveilevani raskaanaolemisesta ihan jatkuvasti. Ja ihan salaa ne ajatukset kulkevat sellaista latua, että "sitten kun olen raskaana..." ja "kohta, kun tulen raskaaksi...", eli päässäni olen jo vuorenvarma että tästä eka hoidosta tärppää! Se on todella pelottavaa, koska epätoivoissani ajattelin jo näin sekä marraskuussa että vuodenvaihteessa, ja pudotus oli sitä korkeampi.
Käytännön tasolla en jaksa olla enää niin motivoitunut kun olin syksyllä. Syön tietysti aina keskivertoterveellisesti, mutta pannassa ei ole enää mikään muu kuin karkki. (se on oleva palkintoni kun ensimmäiset 3 raskauskuukautta ovat ohi!!) Vitamiinit otimme muutama viikko takaperin taas käyttöön, mutta niistäkin aion käyttää vain olemassaolevat purkit enkä osta enää lisää. Toivotaan, että sanonta "Less is More" pitää tässä tapauksessa paikkansa.
Toivottavasti meillä Päästään Pääsiäisenä Pistämään! :)
Tämähän tarkoitti samalla ahkeraa luomuilua kotona makuukammarin puolella, mikä käy toisinaan ihan työstä kun sitä kalenterin kanssa harjoittaa. Onneksi meillä miehen kanssa huumorintaju kestää erilaiset kieli poskessa heitetyt kommentit puolin ja toisin, "jaksaa, jaksaa - tässä voi säästää monta tonnia riihikuivaa rahaa!" ;)
Mutta totta puhuen, jos meillä luomusti tärppäisi, olisin tietysti ensiksi iloinen mutta luultavasti silti suurimman osan ajasta puhtaasti kauhuissani, ottaen huomioon että ainoa luomuraskauteni ikinä on päättynyt keskenmenoon. On vaikea uskoa, että sieltä mitään elinkelpoista pystyisi itsekseen kehittymään. Yritettävä kuitenkin on, ja kohtahan tämä jännäys joka tapauksessa loppuu kun kuukautisten pitäisi alkaa 3-5 päivän kuluttua. Meidän on vielä käytävä klinikalla pistosopetuksessa sillä emme ole koskaan aiemmin pistäneet Menopuria.
Näistä uusista jipoista DHEA-hormonin käyttäminen tuntui aluksi kiehtovalta uudelta kokeilulta. Nyt olen siitä hieman myrtynyt, sillä toistaiseksi ainut näkyvä muutos on ollut kiertojen piteneminen ja sen johdosta hoidon odottelu on pidentynyt yhteensä noin kahdella kokonaisella viikolla. Ja sekään ei ole vaikuttanut millään tavalla luteaali-vaiheeseen (joka on minulla niin kovin lyhyt) vaan ainoastaan alkupäähän, saaden oviksen tulemaan vasta KP 27-30 tienoilla. Hormonia napsitaan aina punktioon saakka, jolloin se lopetetaan. Jos tulen tuoresiirrosta raskaaksi, pyörrän tietysti puheeni heti ;)
Kaikkinensa on sanottava, että hoitotauosta on ollut jollain tasolla apua henkiseen jaksamiseen, erityisesti miehellä. Itse olen kuitenkin huomannut, että tässä viikkojen vieriessä odotukset alkavat latautua ihan eri tavalla odotusajan ollessa näin pitkä ja huomaan haaveilevani raskaanaolemisesta ihan jatkuvasti. Ja ihan salaa ne ajatukset kulkevat sellaista latua, että "sitten kun olen raskaana..." ja "kohta, kun tulen raskaaksi...", eli päässäni olen jo vuorenvarma että tästä eka hoidosta tärppää! Se on todella pelottavaa, koska epätoivoissani ajattelin jo näin sekä marraskuussa että vuodenvaihteessa, ja pudotus oli sitä korkeampi.
Käytännön tasolla en jaksa olla enää niin motivoitunut kun olin syksyllä. Syön tietysti aina keskivertoterveellisesti, mutta pannassa ei ole enää mikään muu kuin karkki. (se on oleva palkintoni kun ensimmäiset 3 raskauskuukautta ovat ohi!!) Vitamiinit otimme muutama viikko takaperin taas käyttöön, mutta niistäkin aion käyttää vain olemassaolevat purkit enkä osta enää lisää. Toivotaan, että sanonta "Less is More" pitää tässä tapauksessa paikkansa.
Toivottavasti meillä Päästään Pääsiäisenä Pistämään! :)
perjantai 16. tammikuuta 2015
KP2: Heikoista heikoin
Olo viime päivinä on ollut käsittämättömän raskas. Keskiviikkoiltana vuoto alkoi voimistua ja oli selvää, että torstaina kuukautiset alkoivat täydeltä laidalta. Viimeisenä varmistuksena tein samana aamuna vielä Clearbluen digitaalisen testin, mutta vastauksen tiesin jo ennenkuin edes vilkaisin näyttöä.
Tuntuu niin kovin epäreilulta, että uusi raskaus ei vaan ala, vaikka tekisin mitä. Koko loppukesän ja syksyn minua kannatteli se ainoa ajatus, että kohta olen uudestaan raskaana ja sitä kautta toivo alkaa taas valaista meidän elämää. Onneksi en silloin tiennyt tätä kaikkea. En olisi varmaan jaksanut. Enkä oikein tahdo jaksaa nytkään.
Kaksi viimeisintä ICSI-hoitoa ovat antaneet minulle valtavasti toivoa, mutta sillä hetkellä kun ne toivonhetket ovat menneet, olen ottanut molemmilla kerroilla kaksi askelta taaksepäin. Niin vahvasti odotukset olivat latautuneet ja niin kovasti odotin että se mikä edellisistä hoidoista alkoi, olisi toistunut myös näillä kerroilla.
Tunnustan erään höperön teon: viikko sitten kun en vielä tiennyt mitä tästä hoidosta seuraisi, laskin netin laskurilla nopeasti lasketun ajan jos olisi tärpännyt ja olin vähällä purskahtaa itkuun silkasta pettymyksestä, kun näin että se sijoittui syyskuun viimeisille päiville. Helppoa matematiikkaa, tuonhan olisi voinut päätellä jo ilman laskuriakin, mutta kun näin sen päivämäärän lukuina edessäni, saatoin vain ajatella että "Noin kaukana, en kyllä jaksa odottaa tuonne asti!". Samalla tiedostin, että tuo ajatukseni oli typeristä typerin, sillä pääasiahan olisi edes olla raskaana ja huolehtia muista asioista myöhemmin. Mutta tuo kuvastaa sitä, millainen paniikki ajan kulumisesta minulla on. Joka kuukausi tuntuu ikuisuudelta.
Voitte vain kuvitella mikä oli reaktioni kun soitin klinikalle, ja sieltä vastattiin kysymykseeni sopivasta hoitotauon pituudesta, kuulemma kannattaisi odottaa kesään asti. Kesään asti!!! Yhtä hyvin minulle olisi voitu sanoa, että "yrittäkää uudelleen taas kolmen vuoden kuluttua".
Nyt on aika neuvoton olo. Puhkiajettu, rättiväsynyt ja hidasjärkinenkin vielä kaupan päälle.
Tuntuu niin kovin epäreilulta, että uusi raskaus ei vaan ala, vaikka tekisin mitä. Koko loppukesän ja syksyn minua kannatteli se ainoa ajatus, että kohta olen uudestaan raskaana ja sitä kautta toivo alkaa taas valaista meidän elämää. Onneksi en silloin tiennyt tätä kaikkea. En olisi varmaan jaksanut. Enkä oikein tahdo jaksaa nytkään.
Kaksi viimeisintä ICSI-hoitoa ovat antaneet minulle valtavasti toivoa, mutta sillä hetkellä kun ne toivonhetket ovat menneet, olen ottanut molemmilla kerroilla kaksi askelta taaksepäin. Niin vahvasti odotukset olivat latautuneet ja niin kovasti odotin että se mikä edellisistä hoidoista alkoi, olisi toistunut myös näillä kerroilla.
Tunnustan erään höperön teon: viikko sitten kun en vielä tiennyt mitä tästä hoidosta seuraisi, laskin netin laskurilla nopeasti lasketun ajan jos olisi tärpännyt ja olin vähällä purskahtaa itkuun silkasta pettymyksestä, kun näin että se sijoittui syyskuun viimeisille päiville. Helppoa matematiikkaa, tuonhan olisi voinut päätellä jo ilman laskuriakin, mutta kun näin sen päivämäärän lukuina edessäni, saatoin vain ajatella että "Noin kaukana, en kyllä jaksa odottaa tuonne asti!". Samalla tiedostin, että tuo ajatukseni oli typeristä typerin, sillä pääasiahan olisi edes olla raskaana ja huolehtia muista asioista myöhemmin. Mutta tuo kuvastaa sitä, millainen paniikki ajan kulumisesta minulla on. Joka kuukausi tuntuu ikuisuudelta.
Voitte vain kuvitella mikä oli reaktioni kun soitin klinikalle, ja sieltä vastattiin kysymykseeni sopivasta hoitotauon pituudesta, kuulemma kannattaisi odottaa kesään asti. Kesään asti!!! Yhtä hyvin minulle olisi voitu sanoa, että "yrittäkää uudelleen taas kolmen vuoden kuluttua".
Nyt on aika neuvoton olo. Puhkiajettu, rättiväsynyt ja hidasjärkinenkin vielä kaupan päälle.
tiistai 13. tammikuuta 2015
Ennakkotestaus
Viime päivinä jännitys hoidon onnistumisesta on ollut huipussaan ja mieleen ei ole mahtunut käytännössä mitään muuta. Olen vatvonut oireita tai niiden puuttumista suuntaan jos toiseen. Maanantai-aamuna kävin kuntosalilla ja siellä vessareissulla paperiin piirtyi ensimmäistä kertaa häivähdys vaaleanpunaista. Meinasin hajota siihen paikkaan ja vaivoin selvisin kotiin asti. Jotenkin loppupäiväksi sain vähän rauhoituttua, mutta päätin aikaistaa testipäivää sunnuntaista torstaille jotta tämä piina loppuisi edes vähän aikaisemmin.
Tänään rintoja on turvottanut vieläkin enemmän, mutta pissakäynnit ovat normalisoituneet eikä mitään muita oireita ole. Kävin kaupungilla ja sama tapahtui uudestaan: vessareissulla tuli selvää punertavaa jälkeä paperiin ja sama on jatkunut siitä asti. Hirveä romahdus ja epätoivo. Kotona tartuin varmistukseksi testitikkuun koska päätin että tämä saa loppua nyt, en jaksa enää. Haluan tietää tuloksen nyt heti ja nuolla haavani rauhassa.
Testiin nousi pian yksi hyvin selkeä ja paksu viiva. Negatiivinen. Voi helvetin perkele.
Rintojen turvotus johtui siis lähestyvistä kuukautisista, ei mistään muusta. Ja vasta KP 25 menossa, miksi ne näin pian alkavat? Tätä ei voi selittää edes kiinnittymistiputtelulla sillä se olisi pitänyt tapahtua viikon sisällä alkionsiirrosta, joten kyllä ne ovat ihan tavalliset menkat.
Tänään olen ollut yksi tärisevä ihmisraunio, joka ei kykene mihinkään järkevään tekemiseen. Nämä perhanan piinapäivät pahenevat koko ajan, pää ei meinaa pysyä kasassa yhtään. En voi käsittää, että meille ei suoda vieläkään mitään positiivista tähän elämään. Ensin joudun hyvästelemään oman vauvani ja sen jälkeen joka kuukausi aina vaan uuden raskauden. Enkä voi millään ehtiä saada nyyttiä kainaloon enää tämän vuoden puolella kun hoitotauonkin ottaa huomioon ;(
Tänään rintoja on turvottanut vieläkin enemmän, mutta pissakäynnit ovat normalisoituneet eikä mitään muita oireita ole. Kävin kaupungilla ja sama tapahtui uudestaan: vessareissulla tuli selvää punertavaa jälkeä paperiin ja sama on jatkunut siitä asti. Hirveä romahdus ja epätoivo. Kotona tartuin varmistukseksi testitikkuun koska päätin että tämä saa loppua nyt, en jaksa enää. Haluan tietää tuloksen nyt heti ja nuolla haavani rauhassa.
Testiin nousi pian yksi hyvin selkeä ja paksu viiva. Negatiivinen. Voi helvetin perkele.
Rintojen turvotus johtui siis lähestyvistä kuukautisista, ei mistään muusta. Ja vasta KP 25 menossa, miksi ne näin pian alkavat? Tätä ei voi selittää edes kiinnittymistiputtelulla sillä se olisi pitänyt tapahtua viikon sisällä alkionsiirrosta, joten kyllä ne ovat ihan tavalliset menkat.
Tänään olen ollut yksi tärisevä ihmisraunio, joka ei kykene mihinkään järkevään tekemiseen. Nämä perhanan piinapäivät pahenevat koko ajan, pää ei meinaa pysyä kasassa yhtään. En voi käsittää, että meille ei suoda vieläkään mitään positiivista tähän elämään. Ensin joudun hyvästelemään oman vauvani ja sen jälkeen joka kuukausi aina vaan uuden raskauden. Enkä voi millään ehtiä saada nyyttiä kainaloon enää tämän vuoden puolella kun hoitotauonkin ottaa huomioon ;(
torstai 8. tammikuuta 2015
Tappiomieliala
Ajattelin kirjoittaa vähän väliaikakuulumisia, vaikka eipä niissä juuri tällä hetkellä ole hurraamista. Mieli on ollut todella maassa muutaman päivän ajan. Stressaavan ajanjakson, ajattelemattomien ihmisten, vauvauutisten ja valtavien kateuden tunteiden yhteissumma. Se lisäksi yhdistettynä henkiseen nollakapasiteettiin = romahdus.
Alkionsiirron jälkeen pari päivää menikin ihan hyvin. Makoilin ja lepäilin, minua passattiin viimeisen päälle ja luin pari loistavaa kirjaa. Sitten ulkomaailma pakotti reagoimaan itseensä, ja aloin havahtua toisen todellisuuden transsistani. Kunpa voisikin viettää pidemmän aikaa noin, niin ei tulisi aina ulkoisten tekijöiden laukaisemia romahduksia, joista toipuminen ottaa pari päivää....
Pettynyt mieleni on vaivihkaa yrittänyt lukea kehon signaaleja ja valitettavasti kaikki havainnot kertovat muusta kuin toivoisin: masuturvotus alkaa hiljalleen laskea (edellisissä raskauksissa se ei koskaan punktion jälkeen ehtinyt kadota kun raskausturvotus iski heti perään) ja mitään muitakaan merkkejä ei näy, rinnatkin ovat ihan entisellään. En jaksa enää uskoa, että tästä olisi tärpännyt. Olen ripustanut hanskat naulaan, tappiomieliala is here.
Tiedostan, että tällainen negativismi ei edesauta alkion kiinnittymistä, mutta minulla ei ole nyt yhtä murustakaan jäljellä niistä voimavaroista, joilla saisin itseäni tsempattua.
En jaksaisi olla ilman raskautta, ilman uutta vauvaa, mutta en jaksa enää hoitojakaan. Olen jo yrittänyt hiljaa mielessäni valmistautua siihen suureen mahdollisuuteen, että meille ei tule syksyksi vauvaa, eikä välttämättä edes vuonna 2015.
Alkionsiirron jälkeen pari päivää menikin ihan hyvin. Makoilin ja lepäilin, minua passattiin viimeisen päälle ja luin pari loistavaa kirjaa. Sitten ulkomaailma pakotti reagoimaan itseensä, ja aloin havahtua toisen todellisuuden transsistani. Kunpa voisikin viettää pidemmän aikaa noin, niin ei tulisi aina ulkoisten tekijöiden laukaisemia romahduksia, joista toipuminen ottaa pari päivää....
Pettynyt mieleni on vaivihkaa yrittänyt lukea kehon signaaleja ja valitettavasti kaikki havainnot kertovat muusta kuin toivoisin: masuturvotus alkaa hiljalleen laskea (edellisissä raskauksissa se ei koskaan punktion jälkeen ehtinyt kadota kun raskausturvotus iski heti perään) ja mitään muitakaan merkkejä ei näy, rinnatkin ovat ihan entisellään. En jaksa enää uskoa, että tästä olisi tärpännyt. Olen ripustanut hanskat naulaan, tappiomieliala is here.
Tiedostan, että tällainen negativismi ei edesauta alkion kiinnittymistä, mutta minulla ei ole nyt yhtä murustakaan jäljellä niistä voimavaroista, joilla saisin itseäni tsempattua.
En jaksaisi olla ilman raskautta, ilman uutta vauvaa, mutta en jaksa enää hoitojakaan. Olen jo yrittänyt hiljaa mielessäni valmistautua siihen suureen mahdollisuuteen, että meille ei tule syksyksi vauvaa, eikä välttämättä edes vuonna 2015.
perjantai 2. tammikuuta 2015
Alkionsiirto ja vähän akupunktiota päälle
Tänään painelimme sydän kurkussa klinikalle ja vähän kyseenalaisia uutisiahan sieltä taas saatiin. Kolmesta hedelmöittyneestä tyypistä vain yksi oli jatkanut jakautumista, voihan rähmä!! En tajua mikä näissä meidän hoidoissa aina mättää, kun saalis on jatkuvasti näin kamalan laiha. Positiivista oli se, että se yksi ainokainen oli aika komea ilmestys, top-alkio eli paras mahdollinen. Jotenkin olin vain pistänyt niin paljon toivoa siihen, että kaksi saataisiin siirrettyä ja siihen ei vaan koskaan tunnuta pääsevän...
Nyt fiilis on aika neutraali, yritän olla ajattelematta koko asiaa liikaa. Kaikki voitava on tehty. Kun epäuskon hetki iskee, yritän tolkuttaa itselleni, että Neiti S on myös top-alkio joten on tästä ennenkin seurannut jotain upeaa.
Alavatsaa on edelleen juilinut iltaa kohden, samoin kuin eilen. Voisin vaikka vannoa, että tunnen ne neulan lävistämät kohdat, sillä juuri niiden suuntaan jomottelee. Onneksi enää en ole tarvinnut kipulääkettä, sillä erityisesti punktiopäivänä ne saivat tällaiselle tottumattomalle vatsan aivan sekaisin.
Siirron päälle kävin akupunktiossa. Olen unohtanut kirjoittaa ennen edellistä hoitoa löytämästäni mahtavasta luontaishoitajasta, jolla kävin kerran yhdistetyssä vyöhyketerapia - ja akupunktiohoidossa. Vaihdos siitä mitään kieltä puhumattomasta ulkomaalaisesta tähän uuteen hoitajaan oli järisyttävä, sain neuvoja, tukea ja suosituksia kokonaisvaltaisella tavalla. Hän tekee kuulemma paljonkin hoitoja tällaisille lapsettomuuspotilaille ja sen kyllä huomasi. Hoito oli ihanan rentouttava ja tuo hoitaja tuntui tajuavan sellaisiakin asioita, joita en ollut itse ottanut esille, mm. vahva kehotus "lopettaa suorittaminen", osui ja upposi. Sillä suorittajahan minä olen luonteeltani, eikä siitä juuri ole apua rentouden ja zenin löytämiseen.
Kun tämä 4. ICSI oli loppusuoralla, soitin tälle samaiselle henkilölle ja kyselin, että minkälaista hoitoa tähän saumaan voitaisiin ajatella. Kuulemma vyöhyketerapiaa hän ei hormonihoidon aikana tee, mutta suosittelee lämpimästi akupunktiota 0-3 päivän sisällä alkionsiirrosta. Näin tehtiin, ja jotain kummaa siinä taas tuntui tapahtuvan: lievästi epämukavasta asennosta ja muutamasta kymmenestä neulasta huolimatta nukahdin sinne hoitopöydälle ja heräsin vasta kun neuloja alettiin irroitella. Olen erittäin tyytyväinen, että menin! Nyt olen tehnyt kaiken mitä ikinä voin, jäljelle jää enää lepäily ja rennosti ottaminen :)
Nyt fiilis on aika neutraali, yritän olla ajattelematta koko asiaa liikaa. Kaikki voitava on tehty. Kun epäuskon hetki iskee, yritän tolkuttaa itselleni, että Neiti S on myös top-alkio joten on tästä ennenkin seurannut jotain upeaa.
Alavatsaa on edelleen juilinut iltaa kohden, samoin kuin eilen. Voisin vaikka vannoa, että tunnen ne neulan lävistämät kohdat, sillä juuri niiden suuntaan jomottelee. Onneksi enää en ole tarvinnut kipulääkettä, sillä erityisesti punktiopäivänä ne saivat tällaiselle tottumattomalle vatsan aivan sekaisin.
Siirron päälle kävin akupunktiossa. Olen unohtanut kirjoittaa ennen edellistä hoitoa löytämästäni mahtavasta luontaishoitajasta, jolla kävin kerran yhdistetyssä vyöhyketerapia - ja akupunktiohoidossa. Vaihdos siitä mitään kieltä puhumattomasta ulkomaalaisesta tähän uuteen hoitajaan oli järisyttävä, sain neuvoja, tukea ja suosituksia kokonaisvaltaisella tavalla. Hän tekee kuulemma paljonkin hoitoja tällaisille lapsettomuuspotilaille ja sen kyllä huomasi. Hoito oli ihanan rentouttava ja tuo hoitaja tuntui tajuavan sellaisiakin asioita, joita en ollut itse ottanut esille, mm. vahva kehotus "lopettaa suorittaminen", osui ja upposi. Sillä suorittajahan minä olen luonteeltani, eikä siitä juuri ole apua rentouden ja zenin löytämiseen.
Kun tämä 4. ICSI oli loppusuoralla, soitin tälle samaiselle henkilölle ja kyselin, että minkälaista hoitoa tähän saumaan voitaisiin ajatella. Kuulemma vyöhyketerapiaa hän ei hormonihoidon aikana tee, mutta suosittelee lämpimästi akupunktiota 0-3 päivän sisällä alkionsiirrosta. Näin tehtiin, ja jotain kummaa siinä taas tuntui tapahtuvan: lievästi epämukavasta asennosta ja muutamasta kymmenestä neulasta huolimatta nukahdin sinne hoitopöydälle ja heräsin vasta kun neuloja alettiin irroitella. Olen erittäin tyytyväinen, että menin! Nyt olen tehnyt kaiken mitä ikinä voin, jäljelle jää enää lepäily ja rennosti ottaminen :)
maanantai 22. joulukuuta 2014
Pettymyksen tunteita
Viimeviikkoinen pettymys on jatkunut useamman päivän ja se on saanut minut huonotuuliseksi. Nyt kun suru on hieman väistynyt, olen huomannut että alan reagoida joka kuukauden huonoihin uutisiin samalla tavalla kuin joskus silloin ennen Enkelipojan raskautta. Kiukku, katkeruus, kateus ja itsesääli, niistä tämä pettymys on tehty. Raskausuutisia satelee taas oikealta ja vasemmalta, ja niistäkin pohja saavutettiin perjantaina kun puhelimen uutisvirrasta verkkokalvoille lävähti uutinen: "Prinsessa Madeleina on raskaana!". Voi jumalauta! Nainen, jonka esikoinen ei ole vielä vuottakaan. Aijai, että kipeää tekee.
Lisäksi surun tuomat ja pettymysten vahvistamat pelko-peikot ovat saaneet uutta tuulta purjeisiinsa. Nyt en enää jatkuvasti pyörittele päässäni mielikuvia siitä, kuinka Neiti S kuolee nukkuessaan sänkyynsä, vaan olen löytänyt uuden kohteen ja kuolintavan: pelkään liikenneonnettomuutta ja sitä, että joko meidän koko perhe menehtyy tien päällä tai osa meistä. Tämän johdosta minusta on tullut liikenteen kauhu, köröttelijä-mummo! Keksin mielessäni syitä, miksi olisi järkevintä vältellä kaikkia isoja teitä, joilla nopeus on yli 80 km/h ja annan mieheni ajaa aina (ennen olemme neuvotelleet siitä kuka SAA ajaa). Ratin takana ollessani skannaan katseellani koko ajan vastaantulevia ajoneuvoja ja arvioin, onko joku mahdollisesti juuri nyt menettämässä autonsa hallinnan ja syöksymässä minua kohti. Tämän takia pulssi on tietysti kaiken aikaa lähempänä kahtasataa, joten ajaminen on kaukana nautinnosta. Jos mies lähtee tyttären kanssa kahdestaan autolla jonnekin, menee tavallisesti noin viisi minuuttia ja olen kauhun vallassa, varma siitä että he eivät enää koskaan palaa kotiin. Tekisi mieli aivan hirveästi vältellä ajamista, mutta toistaiseksi en ole antanut pelon estää minua - toivon, että ajan kanssa tämäkin vitsaus menee ohitse.
Onneksi jotain positiivistakin on näköpiirissä. Soitin heti raskaustestin tuloksen vahvistuttua yksityisen klinikan lääkärille, sillä julkisella puolella meidät pistettiin taas hoitojonon hännille, ja lääkäri suostui hieman pitkin hampain aloittamaan uuden hoidon. Ei joulutauon vuoksi, vaan siksi että hän pelkäsi jaksamiseni puolesta. Hänen sanansa hieman herättelivät minua, sillä onhan tämä "hoitosaldo" pelkästään tälle syksylle aivan kammottava:
- kuukautisten käynnistys Terolutilla + Clomifen
- 1 PAS
- 2 keskeytettyä pistoshoitoa
- 1 ICSI-hoito
Ja nyt heti perään on tulossa uusi ICSI! Huhhuh. Haluan kuitenkin vielä kokeilla tämän yhden kierron, nimittäin seuraavassa kierrossa se ei menojen takia olisi mahdollistakaan. Lisäksi tämän hoitohistorian valossa tauko olisi muutenkin pakollinen: en usko että kukaan lääkäri suostuisi meitä hoitamaankaan jos emme välillä huilaa. Lääkärin kanssa keskusteltuani oivalsin ehkä ensimmäistä kertaa, että minä en välttämättä saa tätä raskautta toteutumaan vaikka tekisin mitä. Se oli todella kipeä havainto, jonka myötä olen joutunut tekemään vaivihkaista luopumistyötä. Se pitää sisällään erityisesti omista päänsisäisistä aikatauluistani luopumista, esim. "raskauden on pakko alkaa viimeistään tammikuussa" tai "vauvan on pakko syntyä viimeistään xx kuussa". Luulen, että tekisin elämäni itselleni helpommaksi, jos osaisin suhtautua tähän vähän rennommin enkä näin pakkomielteenomaisin vivahtein. Valitettavasti en ole vielä keksinyt miten tuo tapahtuisi.
Olen miettinyt paljon v. 2013 alkanutta luomuraskauttani ja mikä sen sai aikaiseksi, sillä se oli kaiken huomioonottaen käsittämätön ihme . Silloin olimme lomalla auringossa ja lämmössä, vietimme aikaa pikkuisen Neiti S:n kanssa ja nautiskelimme joka ilta sangriaa. Luultavasti sekä keho että mieli ovat olleet täysin rentoutuneet. Kysymys kuuluu, että miten tuon kokemuksen saisi toistettua keskellä kylmää ja pimeää Suomen talvea...? Minun on edelleen koitettava löytää itsestäni rentous, mikä tuntuu olevan aivan hemmetin vaikeaa. Lisäksi pohdin, että olisiko sittenkin parempi hieman löysätä näistä tiukoista, uusista elintavoistani ja koittaa elää joulu huolettomasti? Elonva-piikki on pistetty eilen, joten time to take it easy is now!
Lisäksi surun tuomat ja pettymysten vahvistamat pelko-peikot ovat saaneet uutta tuulta purjeisiinsa. Nyt en enää jatkuvasti pyörittele päässäni mielikuvia siitä, kuinka Neiti S kuolee nukkuessaan sänkyynsä, vaan olen löytänyt uuden kohteen ja kuolintavan: pelkään liikenneonnettomuutta ja sitä, että joko meidän koko perhe menehtyy tien päällä tai osa meistä. Tämän johdosta minusta on tullut liikenteen kauhu, köröttelijä-mummo! Keksin mielessäni syitä, miksi olisi järkevintä vältellä kaikkia isoja teitä, joilla nopeus on yli 80 km/h ja annan mieheni ajaa aina (ennen olemme neuvotelleet siitä kuka SAA ajaa). Ratin takana ollessani skannaan katseellani koko ajan vastaantulevia ajoneuvoja ja arvioin, onko joku mahdollisesti juuri nyt menettämässä autonsa hallinnan ja syöksymässä minua kohti. Tämän takia pulssi on tietysti kaiken aikaa lähempänä kahtasataa, joten ajaminen on kaukana nautinnosta. Jos mies lähtee tyttären kanssa kahdestaan autolla jonnekin, menee tavallisesti noin viisi minuuttia ja olen kauhun vallassa, varma siitä että he eivät enää koskaan palaa kotiin. Tekisi mieli aivan hirveästi vältellä ajamista, mutta toistaiseksi en ole antanut pelon estää minua - toivon, että ajan kanssa tämäkin vitsaus menee ohitse.
Onneksi jotain positiivistakin on näköpiirissä. Soitin heti raskaustestin tuloksen vahvistuttua yksityisen klinikan lääkärille, sillä julkisella puolella meidät pistettiin taas hoitojonon hännille, ja lääkäri suostui hieman pitkin hampain aloittamaan uuden hoidon. Ei joulutauon vuoksi, vaan siksi että hän pelkäsi jaksamiseni puolesta. Hänen sanansa hieman herättelivät minua, sillä onhan tämä "hoitosaldo" pelkästään tälle syksylle aivan kammottava:
- kuukautisten käynnistys Terolutilla + Clomifen
- 1 PAS
- 2 keskeytettyä pistoshoitoa
- 1 ICSI-hoito
Ja nyt heti perään on tulossa uusi ICSI! Huhhuh. Haluan kuitenkin vielä kokeilla tämän yhden kierron, nimittäin seuraavassa kierrossa se ei menojen takia olisi mahdollistakaan. Lisäksi tämän hoitohistorian valossa tauko olisi muutenkin pakollinen: en usko että kukaan lääkäri suostuisi meitä hoitamaankaan jos emme välillä huilaa. Lääkärin kanssa keskusteltuani oivalsin ehkä ensimmäistä kertaa, että minä en välttämättä saa tätä raskautta toteutumaan vaikka tekisin mitä. Se oli todella kipeä havainto, jonka myötä olen joutunut tekemään vaivihkaista luopumistyötä. Se pitää sisällään erityisesti omista päänsisäisistä aikatauluistani luopumista, esim. "raskauden on pakko alkaa viimeistään tammikuussa" tai "vauvan on pakko syntyä viimeistään xx kuussa". Luulen, että tekisin elämäni itselleni helpommaksi, jos osaisin suhtautua tähän vähän rennommin enkä näin pakkomielteenomaisin vivahtein. Valitettavasti en ole vielä keksinyt miten tuo tapahtuisi.
Olen miettinyt paljon v. 2013 alkanutta luomuraskauttani ja mikä sen sai aikaiseksi, sillä se oli kaiken huomioonottaen käsittämätön ihme . Silloin olimme lomalla auringossa ja lämmössä, vietimme aikaa pikkuisen Neiti S:n kanssa ja nautiskelimme joka ilta sangriaa. Luultavasti sekä keho että mieli ovat olleet täysin rentoutuneet. Kysymys kuuluu, että miten tuon kokemuksen saisi toistettua keskellä kylmää ja pimeää Suomen talvea...? Minun on edelleen koitettava löytää itsestäni rentous, mikä tuntuu olevan aivan hemmetin vaikeaa. Lisäksi pohdin, että olisiko sittenkin parempi hieman löysätä näistä tiukoista, uusista elintavoistani ja koittaa elää joulu huolettomasti? Elonva-piikki on pistetty eilen, joten time to take it easy is now!
perjantai 14. marraskuuta 2014
Eteenpäin! Sanoi mummo lumessa.
Viime päivinä olen yrittänyt keskittyä täysillä siihen, minkä koen tällä hetkellä kaikista tarpeellisimmaksi eli itseni rentouttamiseen. Tämän viikon kikkakolmonen oli hieronta ja kylläpä se olikin ihanaa. Viimeksi kävin hierojalla juuri ennen äitiyslomalle jäämistä, joten siitä on todella kauan aikaa. Minusta tuntuu, että oma olotila paranee koko ajan, mutta silti viime päivinä, erityisesti iltaisin, on ollut kummaa sydämen jumputusta ja olen moneen otteeseen huomannut hengitteleväni todella nopeasti ja pinnallisesti. Minun pitää silloin todella kovasti keskittyä siihen, että saan itseni pysähtymään ja hengittämään kunnolla syvään. Mitähän ihmettä tuo oikein on? Joku esitti arveluja, että onko tämä stressi vihdoin laukeamassa ja se saa iltaa kohden aikaiseksi tuollaisia olotiloja. Toivottavasti mieluummin noin päin!
Pientä Enkelipoikaani olen ajatellut usein ja paljon. Olen yrittänyt sovittaa mieleeni "Vauva kuoli"-ajatusta, ja välillä tuntuu, että se ei vaan sovi sinne, ei sitten millään. Niinkuin tunkisi liian pientä kenkää väärään jalkaan. Mahdoton ajatus, kun vauvat ei vaan kuole. Sitten taas toisina hetkinä olenkin yhtäkkiä sovinnossa tuon ajatuksen kanssa. Vauvani maallinen olemus lepää hautausmaalla ja sielu taivaassa. Otan ajatuksen vastaan, laitan sen sopimaan ja hyväksyn.
Tunnen menneeni tämän syksyn aikana roimasti eteenpäin, mutta silti olen koko ajan ihan auki ja vereslihalla. Kaikki hyvä ja paha uppoaa minuun niinkuin suonsilmäkkeeseen. Olen vastaanottavaa maaperää ihan kaikelle. Konkreettinen esimerkki siitä viime perjantailta. Iltamyöhään istuskelin vielä tietokoneella ja selailin Iltalehden uutisia, kunnes yhtäkkiä verkkokalvoille pompsahti eräs uutinen lapseen kohdistuneesta julmasta ja kohtalokkaasta väkivallasta. Pakotin itseni ohittamaan sen nopeasti ja jatkoin muiden uutisten lukemista. Mutta oli ihan pakko saada tietää, joten palasin takaisin ja luin jutun sanasta sanaan. Se oli jotain niin kauheaa, että vollotin silmät päästäni enkä voinut ajatella muuta kuin tuota viatonta lapsiparkaa. Järkevä ihminen ei olisi lukenut sitä ollenkaan, mutta en voinut muutakaan.
Lisäksi pään alkaa täyttää tulevaisuuden suunnittelu. Meidän olisi tehtävä joitain isoja päätöksiä elämästämme, ja siihen olennaisena osana liittyy työhönpaluu. Tiedän, että sen aika ei ole ihan vielä, mutta ahdistavalta tuntuu kun ensi viikolla pitää taas mennä työterveyslääkärille anomaan jatkoaikaa. Toivon, että hän voisi kirjoittaa suoraan loppuvuoden sairauslomaa, mutta se on epätodennäköistä sillä tähänastinenkin on tullut pätkissä. Olen kuitenkin aika varma siitä, että työkykyisyys alkaa häämöttää jossain lähitulevaisuudessa sillä ajatus töihinmenosta ei tunnu enää ihan niin kamalalta. Silti tämä kaikki vielä lievästi ahdistaa, sillä aikaa ei ole enää loputtomasti. Toipumiselle on ikäänkuin henkinen takaraja.
Riemua olen repinut hyvin pienistä asioista. Tänään on menossa kierron 27. päivä ja sekös minua ilahduttaa! Ehkä outoa iloita siitä että kuukautiset alkavat minä päivänä tahansa, mutta minulle se edustaa kehon toiminnan normalisoitumista ja lisääntyvää toivoa siitä, että ehkä pian minulla olisikin taas edellytyksiä raskautua. Tämä on selkeästi synnytyksen jälkeen kaikista pisin kierto ja lähentelee synnytystä edeltäviä aikoja, jolloin normaali kierron mitta oli 28-30 päivää. Sinänsä outoa kylläkin, että se tapahtui samassa kierrossa kun hoito jouduttiin keskeyttämään, mutta luultavasti sekin osoittaa, että keho palautuu vaiheittain. Mitään osa-aluetta ei voi nopeuttaa.
Kuun loppupuolella meillä on aika julkisen puolen lapsettomuuspolille. Juuri siihen aikaan seuraavan kierron pitäisi olla lähentelemässä puoliväliä, mikä tarkoittaa sitä että kyseisessä kierrossa ei enää mitään pysty tekemään ja seuraava kierto menee ohi joulun takia. Käsittääkseni mikään klinikka ei tee joulun aikaan toimenpiteitä. Toisaalta meidän alkuperäinen suositushan oli, että nyt on syytä pitää muutaman kuukauden yritystauko, joten sikäli emme ole menettämässä mitään. Olisin vain niin mahdottoman kovasti toivonut, että töihin palatessa olisin jo raskaana, jotta vauvaton töihinpaluu ei tuntuisi niin raskaalta...
Pientä Enkelipoikaani olen ajatellut usein ja paljon. Olen yrittänyt sovittaa mieleeni "Vauva kuoli"-ajatusta, ja välillä tuntuu, että se ei vaan sovi sinne, ei sitten millään. Niinkuin tunkisi liian pientä kenkää väärään jalkaan. Mahdoton ajatus, kun vauvat ei vaan kuole. Sitten taas toisina hetkinä olenkin yhtäkkiä sovinnossa tuon ajatuksen kanssa. Vauvani maallinen olemus lepää hautausmaalla ja sielu taivaassa. Otan ajatuksen vastaan, laitan sen sopimaan ja hyväksyn.
Tunnen menneeni tämän syksyn aikana roimasti eteenpäin, mutta silti olen koko ajan ihan auki ja vereslihalla. Kaikki hyvä ja paha uppoaa minuun niinkuin suonsilmäkkeeseen. Olen vastaanottavaa maaperää ihan kaikelle. Konkreettinen esimerkki siitä viime perjantailta. Iltamyöhään istuskelin vielä tietokoneella ja selailin Iltalehden uutisia, kunnes yhtäkkiä verkkokalvoille pompsahti eräs uutinen lapseen kohdistuneesta julmasta ja kohtalokkaasta väkivallasta. Pakotin itseni ohittamaan sen nopeasti ja jatkoin muiden uutisten lukemista. Mutta oli ihan pakko saada tietää, joten palasin takaisin ja luin jutun sanasta sanaan. Se oli jotain niin kauheaa, että vollotin silmät päästäni enkä voinut ajatella muuta kuin tuota viatonta lapsiparkaa. Järkevä ihminen ei olisi lukenut sitä ollenkaan, mutta en voinut muutakaan.
Lisäksi pään alkaa täyttää tulevaisuuden suunnittelu. Meidän olisi tehtävä joitain isoja päätöksiä elämästämme, ja siihen olennaisena osana liittyy työhönpaluu. Tiedän, että sen aika ei ole ihan vielä, mutta ahdistavalta tuntuu kun ensi viikolla pitää taas mennä työterveyslääkärille anomaan jatkoaikaa. Toivon, että hän voisi kirjoittaa suoraan loppuvuoden sairauslomaa, mutta se on epätodennäköistä sillä tähänastinenkin on tullut pätkissä. Olen kuitenkin aika varma siitä, että työkykyisyys alkaa häämöttää jossain lähitulevaisuudessa sillä ajatus töihinmenosta ei tunnu enää ihan niin kamalalta. Silti tämä kaikki vielä lievästi ahdistaa, sillä aikaa ei ole enää loputtomasti. Toipumiselle on ikäänkuin henkinen takaraja.
Riemua olen repinut hyvin pienistä asioista. Tänään on menossa kierron 27. päivä ja sekös minua ilahduttaa! Ehkä outoa iloita siitä että kuukautiset alkavat minä päivänä tahansa, mutta minulle se edustaa kehon toiminnan normalisoitumista ja lisääntyvää toivoa siitä, että ehkä pian minulla olisikin taas edellytyksiä raskautua. Tämä on selkeästi synnytyksen jälkeen kaikista pisin kierto ja lähentelee synnytystä edeltäviä aikoja, jolloin normaali kierron mitta oli 28-30 päivää. Sinänsä outoa kylläkin, että se tapahtui samassa kierrossa kun hoito jouduttiin keskeyttämään, mutta luultavasti sekin osoittaa, että keho palautuu vaiheittain. Mitään osa-aluetta ei voi nopeuttaa.
Kuun loppupuolella meillä on aika julkisen puolen lapsettomuuspolille. Juuri siihen aikaan seuraavan kierron pitäisi olla lähentelemässä puoliväliä, mikä tarkoittaa sitä että kyseisessä kierrossa ei enää mitään pysty tekemään ja seuraava kierto menee ohi joulun takia. Käsittääkseni mikään klinikka ei tee joulun aikaan toimenpiteitä. Toisaalta meidän alkuperäinen suositushan oli, että nyt on syytä pitää muutaman kuukauden yritystauko, joten sikäli emme ole menettämässä mitään. Olisin vain niin mahdottoman kovasti toivonut, että töihin palatessa olisin jo raskaana, jotta vauvaton töihinpaluu ei tuntuisi niin raskaalta...
tiistai 11. marraskuuta 2014
Keinoja hedelmällisyyden parantamiseksi
Kesällä heti synnytyksen jälkeen, kun olin vielä tosi huonossa kunnossa, join paljon sokerisia mehuja ja energiajuomia saadakseni itseeni vähän kaloreita ja virtaa. Ja heti kun ruoka rupesi vähän maistumaan, söin muutenkin ihan mitä sattuu, sillä millään ei tuntunut olevan hirveästi väliä. Rupesin kuitenkin tosi nopeasti toivomaan uutta raskautta, ja muistan kun odotin hartaasti jälkivuodon päättymistä, että pääsisimme yrittämään uudestaan. Samalla vannoin, että heti kun jaksan, siivoan ruokavalion ja laitan elämäntavat remonttiin, jotta mahdollinen uusi elämä saisi parhaat mahdolliset edellytykset. Ajattelin, että erityisesti sitten kun tulen raskaaksi, en ota mitään riskejä vaan elän ja syön todella askeettisesti.
Elokuun puolivälissä, 6 viikkoa synnytyksestä alkoi tämä uusi terveellinen elämäni. Jatkoin kävelylenkkejä ja ostin salikortin. Sovimme miehen kanssa yhteisestä uudesta ruokavaliosta, koska hedelmällisyysongelmia on meillä molemmilla, joten on tärkeää että hän syö yhtä terveellisesti kuin minä. Olemme molemmat olleet melkoisia sokerihiiriä, joten kaikki herkut jätettiin välittömästi pois, niin makeat kuin suolaiset. Meillä on yksi herkuttelupäivä viikossa jolloin saa syödä mitä haluaa, mutta kohtuudella. Karkki ja energiajuomat ovat kuitenkin täysin pannassa, sillä uskon että molemmat ovat omalla tavallaan myrkkyä elimistölle, erityisesti sisältämiensä lisäaineiden takia. Varmaan ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosieni olen ollut kokonaiset 2,5 kuukautta syömättä karkkia!
Tähän samaan olisi kuulunut myös kokiksen juonnin lopettaminen, mutta totesin että en yksinkertaisesti voi jättää ihan kaikkea pois. Tyydyin sitten vähentämään, eli joka toinen päivä saan juoda yhden 0,33 l tölkin cokis Zeroa.
Raskauskilot ovat pudonneet melkein kokonaan pois, mutta vielä on vähän jäljellä, luultavasti siksi että varsinaisella dieetillä en ole ollut ollenkaan, enkä laskenut kaloreita. Olen syönyt reilusti, mutta terveellistä ruokaa nälkään.
Kirjastossa käydessäni törmäsin puolivahingossa kirjaan nimeltä Getting Pregnant Faster, sen on kirjoittanut Dr Marilyn Glenville. Sen kannessa komeilee teksti "Boost your fertility in just 3 months - naturally". Kyseessä on englantilainen opus, jossa puhutaan kokonaisvaltaisesta hedelmällisyyden parantamisesta, sekä jonkin verran myös lapsettomuushoidoista. Kyseinen lääkäri hoitaa pariskuntia, jotka kärsivät lapsettomuudesta ja on kirjoittanut kirjan perustuen omaan tietoonsa ja kokemukseen. Olen lukenut sitä hiljalleen syksyn kuluessa ja tehnyt siitä muutamia omia muistiinpanoja. Tässä muutamat, itselleni tärkeimmät näkökohdat:
1) Monipuolinen ja terveellinen ruokavalio on kaiken A ja O. Kirjan ohjeistukset noudattelevat perusperiaatteiltaan sitä, miten jokaisen pitäisi syödä eli paljon vihanneksia, sopivasti proteiineja, täysjyväviljoja ja mahdollisimman vähän sokeria sekä valkoisia jauhoja. Tupakointi ja alkoholinkäyttö olisi hyvä lopettaa kokonaan. Itse yritän lisätä ruokavaliooni suositelluista ruoista erityisesti seuraavia:
- parsakaali
- erilaiset siemenet (erityisesti auringonkukka)
- pähkinät
- kalaruoat
- kiivit & sitrushedelmät
- avokadot
- kuivatut aprikoosit
- joka päivälle joku vihreä, lehtevä kasvis
- auringonkukkaöljy
- kaneli
- enemmän proteiinia, päivässä 2-3 annosta (1 annos = 60-90g kalaa, 115 g papuja, 1 muna tai 100g pähkinöitä)
- enemmän vettä, hyvin vähän kofeiinia
Kirjassa suositellaan vahvasti käyttämään luomutuotteita aina kuin mahdollista, mutta itse syön toistaiseksi ihan massatuotettua ruokaa. Varmaan luomu olisi sopiva seuraava askel.
Kirjailija puhuu myös erittäin voimakkaasti kasvisruokavalion puolesta, tai ehkä enemmänkin liiallista lihansyöntiä vastaan. Tässä myönnän olevani aika huono, sillä lihasta saa mielestäni niin helposti proteiinia. Kasvisruoat ovat usein aika "höttöisiä" ja hiilihydraattivoittoisia. Note to self, tätä pitää parantaa!
2) Lisäravinteet. Kirjassa suositellaan otettavaksi mm. seuraavia valmisteita, itse otan suunnilleen nuo määrät joka päivä, samoin mies:
- sinkki 30mg
- seleeni 100
- Omega 3, 1 kapseli
- B6-vitamiini 20mg
- B12-vitamiini 20
- E-vitamiini 160mg
- C-vitamiini 1000mg
Otan joka päivä yhden imetys-ja raskausmonivitamiinin, ja vähennän ylläolevista sen määrän mitä monivitamiini sisältää. Esimerkiksi sinkkiä otan vain yhden 15mg tabletin, koska Multivita sisältää sitä myös 15mg. Foolihappo on myös todella tärkeää raskauden kannalta, mutta sitä en ota enää lisänä koska sitä on reilusti monivitamiinitabletissa.
3) Liikunta. Kirjan mukaan liikunta auttaa todistetusti insuliini- ja glukoositasoihin, joka puolestaan auttaa tasapainottamaan verensokeria, mikä on erityisen tärkeää elimistön hormonitasapainolle ja hedelmällisyydelle. Samoin liikunta voi helpottaa elimistön stressiä, mikä on itselleni todella tarpeen juuri nyt! Pitää kuitenkin muistaa kohtuus, esim. n. 15 tuntia urheilua viikossa on maksimi, sillä se saattaa alkaa haitata ovulointia.
Painoindeksin olisi hyvä olla 20-25, ihanteellinen olisi 24. Tiukkaa dieettiä ei suositella, sillä esim. 1000 cal päivätahti kuulemma tutkimusten mukaan saattaa vaikuttaa elimistön hormonitasoihin ja estää ovulaatiota. (Tästä kysyin omalta lääkäriltäni, sillä todennäköisesti minulla syntyy urheilun myötä pientä kalorivajetta päivittäin ja jos pääsen ihannepainooni, se on aika lailla painoindeksin alarajoilla. Hän sanoi, ettei se haittaa, kunhan rasvaprosentti ei putoa liikaa. Se on hänen mielestään se kaikista tärkein kriteeri.)
Tämä raskautumisohjelma suositellaan aloitettavaksi 3 kuukautta ennen raskauden yrittämistä, koska tässä kierrossa ovuloiva munasolu on kehittynyt 3 kuukautta sitten. Follikkelit uinuvat elimistössä sen aikaa, kunnes tulee niiden vuoro ruveta kasvamaan. Toivoin tietysti, että minun ei tarvitsisi tuota aikaa odottaa, mutta kohtapuoliin alkaa olla kulunut juuri tuon verran siitä kun rupesin elämäntapojani muokkaamaan. Kirjassa korostettiin, että näitä neuvoja on yhtä tärkeä noudattaa vaikka olisikin hoidoissa, sillä ne auttavat tukemaan hoitojen onnistumista.
Suosittelen tuota kirjaa niille, jotka haluavat tosi yksityiskohtaista tietoa raskautumisesta. Paikka paikoin se yltyy jopa hieman fanaattiseksi, mutta itse olen lukenut sitä suodattimen kautta, poimien sieltä ne oleellisimmat ja itselleni tärkeimmät näkökohdat. Luultavasti kirjaa ei ole suomennettu, koska kirjastosta lainaamani opus oli englanninkielinen.
Tähän loppuun pitää vielä lisätä eräs korjaus erääseen ikivanhaan raskautumisvinkkiin. Niin kauan kuin tähän aihepiiriin olen perehtynyt, on suositeltu greippimehun käyttöä ja olen tainnut siitä itsekin blogissa joskus kirjoittaa. Sen kanssa olen kuitenkin nykyään tosi varovainen, sillä greipillä on aineenvaihduntaa vilkastuttava ominaisuus ja mm. sen johdosta se vapauttaa erityisesti lääkeaineita maksasta nopeammin verenkiertoon. Käytännössä lääkettä vapautuu siis suurempia annoksia elimistöön kuin pitäisi. Itse näin kilpirauhaspotilaana ja tyroksiinin käyttäjänä olen vähentänyt sen käyttöä, erityisesti aamuisin jolloin otan tyroksiinitabletin. Nautin greippiä nykyään satunnaisesti iltaherkkuna, eli mahdollisimman eri aikaan kun otan lääkkeen.
Löytyykö muita raskautujia, joilla olisi samantapaiset keinot käytössä...? Jos kyllä, niin onko niistä ollut apua?
Elokuun puolivälissä, 6 viikkoa synnytyksestä alkoi tämä uusi terveellinen elämäni. Jatkoin kävelylenkkejä ja ostin salikortin. Sovimme miehen kanssa yhteisestä uudesta ruokavaliosta, koska hedelmällisyysongelmia on meillä molemmilla, joten on tärkeää että hän syö yhtä terveellisesti kuin minä. Olemme molemmat olleet melkoisia sokerihiiriä, joten kaikki herkut jätettiin välittömästi pois, niin makeat kuin suolaiset. Meillä on yksi herkuttelupäivä viikossa jolloin saa syödä mitä haluaa, mutta kohtuudella. Karkki ja energiajuomat ovat kuitenkin täysin pannassa, sillä uskon että molemmat ovat omalla tavallaan myrkkyä elimistölle, erityisesti sisältämiensä lisäaineiden takia. Varmaan ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosieni olen ollut kokonaiset 2,5 kuukautta syömättä karkkia!
Tähän samaan olisi kuulunut myös kokiksen juonnin lopettaminen, mutta totesin että en yksinkertaisesti voi jättää ihan kaikkea pois. Tyydyin sitten vähentämään, eli joka toinen päivä saan juoda yhden 0,33 l tölkin cokis Zeroa.
Raskauskilot ovat pudonneet melkein kokonaan pois, mutta vielä on vähän jäljellä, luultavasti siksi että varsinaisella dieetillä en ole ollut ollenkaan, enkä laskenut kaloreita. Olen syönyt reilusti, mutta terveellistä ruokaa nälkään.
Kirjastossa käydessäni törmäsin puolivahingossa kirjaan nimeltä Getting Pregnant Faster, sen on kirjoittanut Dr Marilyn Glenville. Sen kannessa komeilee teksti "Boost your fertility in just 3 months - naturally". Kyseessä on englantilainen opus, jossa puhutaan kokonaisvaltaisesta hedelmällisyyden parantamisesta, sekä jonkin verran myös lapsettomuushoidoista. Kyseinen lääkäri hoitaa pariskuntia, jotka kärsivät lapsettomuudesta ja on kirjoittanut kirjan perustuen omaan tietoonsa ja kokemukseen. Olen lukenut sitä hiljalleen syksyn kuluessa ja tehnyt siitä muutamia omia muistiinpanoja. Tässä muutamat, itselleni tärkeimmät näkökohdat:
1) Monipuolinen ja terveellinen ruokavalio on kaiken A ja O. Kirjan ohjeistukset noudattelevat perusperiaatteiltaan sitä, miten jokaisen pitäisi syödä eli paljon vihanneksia, sopivasti proteiineja, täysjyväviljoja ja mahdollisimman vähän sokeria sekä valkoisia jauhoja. Tupakointi ja alkoholinkäyttö olisi hyvä lopettaa kokonaan. Itse yritän lisätä ruokavaliooni suositelluista ruoista erityisesti seuraavia:
- parsakaali
- erilaiset siemenet (erityisesti auringonkukka)
- pähkinät
- kalaruoat
- kiivit & sitrushedelmät
- avokadot
- kuivatut aprikoosit
- joka päivälle joku vihreä, lehtevä kasvis
- auringonkukkaöljy
- kaneli
- enemmän proteiinia, päivässä 2-3 annosta (1 annos = 60-90g kalaa, 115 g papuja, 1 muna tai 100g pähkinöitä)
- enemmän vettä, hyvin vähän kofeiinia
Kirjassa suositellaan vahvasti käyttämään luomutuotteita aina kuin mahdollista, mutta itse syön toistaiseksi ihan massatuotettua ruokaa. Varmaan luomu olisi sopiva seuraava askel.
Kirjailija puhuu myös erittäin voimakkaasti kasvisruokavalion puolesta, tai ehkä enemmänkin liiallista lihansyöntiä vastaan. Tässä myönnän olevani aika huono, sillä lihasta saa mielestäni niin helposti proteiinia. Kasvisruoat ovat usein aika "höttöisiä" ja hiilihydraattivoittoisia. Note to self, tätä pitää parantaa!
2) Lisäravinteet. Kirjassa suositellaan otettavaksi mm. seuraavia valmisteita, itse otan suunnilleen nuo määrät joka päivä, samoin mies:
- sinkki 30mg
- seleeni 100
- Omega 3, 1 kapseli
- B6-vitamiini 20mg
- B12-vitamiini 20
- E-vitamiini 160mg
- C-vitamiini 1000mg
Otan joka päivä yhden imetys-ja raskausmonivitamiinin, ja vähennän ylläolevista sen määrän mitä monivitamiini sisältää. Esimerkiksi sinkkiä otan vain yhden 15mg tabletin, koska Multivita sisältää sitä myös 15mg. Foolihappo on myös todella tärkeää raskauden kannalta, mutta sitä en ota enää lisänä koska sitä on reilusti monivitamiinitabletissa.
3) Liikunta. Kirjan mukaan liikunta auttaa todistetusti insuliini- ja glukoositasoihin, joka puolestaan auttaa tasapainottamaan verensokeria, mikä on erityisen tärkeää elimistön hormonitasapainolle ja hedelmällisyydelle. Samoin liikunta voi helpottaa elimistön stressiä, mikä on itselleni todella tarpeen juuri nyt! Pitää kuitenkin muistaa kohtuus, esim. n. 15 tuntia urheilua viikossa on maksimi, sillä se saattaa alkaa haitata ovulointia.
Painoindeksin olisi hyvä olla 20-25, ihanteellinen olisi 24. Tiukkaa dieettiä ei suositella, sillä esim. 1000 cal päivätahti kuulemma tutkimusten mukaan saattaa vaikuttaa elimistön hormonitasoihin ja estää ovulaatiota. (Tästä kysyin omalta lääkäriltäni, sillä todennäköisesti minulla syntyy urheilun myötä pientä kalorivajetta päivittäin ja jos pääsen ihannepainooni, se on aika lailla painoindeksin alarajoilla. Hän sanoi, ettei se haittaa, kunhan rasvaprosentti ei putoa liikaa. Se on hänen mielestään se kaikista tärkein kriteeri.)
Tämä raskautumisohjelma suositellaan aloitettavaksi 3 kuukautta ennen raskauden yrittämistä, koska tässä kierrossa ovuloiva munasolu on kehittynyt 3 kuukautta sitten. Follikkelit uinuvat elimistössä sen aikaa, kunnes tulee niiden vuoro ruveta kasvamaan. Toivoin tietysti, että minun ei tarvitsisi tuota aikaa odottaa, mutta kohtapuoliin alkaa olla kulunut juuri tuon verran siitä kun rupesin elämäntapojani muokkaamaan. Kirjassa korostettiin, että näitä neuvoja on yhtä tärkeä noudattaa vaikka olisikin hoidoissa, sillä ne auttavat tukemaan hoitojen onnistumista.
Suosittelen tuota kirjaa niille, jotka haluavat tosi yksityiskohtaista tietoa raskautumisesta. Paikka paikoin se yltyy jopa hieman fanaattiseksi, mutta itse olen lukenut sitä suodattimen kautta, poimien sieltä ne oleellisimmat ja itselleni tärkeimmät näkökohdat. Luultavasti kirjaa ei ole suomennettu, koska kirjastosta lainaamani opus oli englanninkielinen.
Tähän loppuun pitää vielä lisätä eräs korjaus erääseen ikivanhaan raskautumisvinkkiin. Niin kauan kuin tähän aihepiiriin olen perehtynyt, on suositeltu greippimehun käyttöä ja olen tainnut siitä itsekin blogissa joskus kirjoittaa. Sen kanssa olen kuitenkin nykyään tosi varovainen, sillä greipillä on aineenvaihduntaa vilkastuttava ominaisuus ja mm. sen johdosta se vapauttaa erityisesti lääkeaineita maksasta nopeammin verenkiertoon. Käytännössä lääkettä vapautuu siis suurempia annoksia elimistöön kuin pitäisi. Itse näin kilpirauhaspotilaana ja tyroksiinin käyttäjänä olen vähentänyt sen käyttöä, erityisesti aamuisin jolloin otan tyroksiinitabletin. Nautin greippiä nykyään satunnaisesti iltaherkkuna, eli mahdollisimman eri aikaan kun otan lääkkeen.
Löytyykö muita raskautujia, joilla olisi samantapaiset keinot käytössä...? Jos kyllä, niin onko niistä ollut apua?
torstai 23. lokakuuta 2014
Kolmosen yritys: Akupunktiosta Apua?
Tuntuu, ettei ole oikein hirveästi kirjoitettavaa näinä päivinä. Suututtaa, että olen tässä edelleenkin jauhamassa näitä samoja hedelmöityshoitoasioita kuin viime vuonna. Silloin kävi hyvin, mutta niinhän sekin tärppi nykäistiin nenän edestä viime metreillä pois: "Ähäkutti!" Jutut ovat siis edelleen ihan samat, ainoastaan synkemmillä sävyillä väritettyinä. Ihan itseänikin kyllästyttää.
Luvassa nyt siis kuulumisia viime lääkärikäynniltä maanantailta. Lääkäri oli sitä mieltä, että ehkä se ainokainen edellisen kierron munarakkula ei välttämättä sisältänytkään munasolua ja näin ollen keltarauhashormonin puute olisi aiheuttanut lyhyeksi jääneen kierron. Tai jotain tähän suuntaan, sillä veikkailua se on joka tapauksessa. Ultratessa kävi ilmi, että kaikki on sisuksissa kuitenkin ihan hyvin: limakalvo on sopivasti kehittynyt ja munatorvissa uinuu molemmilla muutamia follikkeleita, joista saattaisi hyvällä tuurilla jokunen lähteä kasvamaan. Mikään ei siis estä uutta hoitokierrosta.
Meillä on luultavasti maailman ihanin ja empaattisin lääkäri. Uskon, että tämä raskas prosessi olisi paljon vaikeampi kestää jos meitä hoitaisi joku muu. Hän kuuntelee ja huolehtii, mutta antaa meidän itse päättää etenemisestä. Tälläkin kertaa hän oli huolissaan jaksamisestani, mutta vakuutin että jaksan huonommin jos minulta otetaan toivo raskautumisesta pois - jatkettava siis on!
Niinpä sain uudet reseptit, tällä kertaa yhdistelmällä Puregon ja Orgalutran. Puregonia tuli reilusti. Muistaakseni vuosi sitten ensimmäisten päivien annos oli 200 yksikköä per pistos, nyt se on 375. Kroppa reagoi niin huonosti lääkkeisiin, joten annostusta lisättiin erityisesti kun vaaraa hyperstimulaatiosta ei minun kohdallani ole. Ensimmäinen kontrolliultra on huomenna ja sitten selviää onko mitään lähtenyt kasvuun. Tällä viikolla on siis piikitetty maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Vuorossa on vielä tämän illan pistos ennen huomista. Tunnen alavatsassa selvästi jotain pullisteluja, lisäksi eilen kiristeli kun olin niin paljon liikkeellä ja tuntui että iltaa kohden piti ruveta rauhoittamaan menoa.
Tällä kertaa en kuitenkaan uskalla tehdä mitään etukäteisarveluja saaliin koosta, sillä ne menevät aina pieleen. Toivon ainoastaan, että siellä kasvaisi useampi ja niin, että punktioon on järkevää lähteä. Uskon kuitenkin että tällä kertaa tulemme tekemään keräyksen vaikka siellä olisi yksi ainokainenkin, sillä tuntuu että riskejä on pakko ryhtyä ottamaan...
Minulla on nyt tavoitteena panostaa rentoutumiseen, sillä tunnen oloni fyysisestikin stressaantuneeksi. Erityisesti maanantai oli todella ahdistava päivä ja sydän jyskytti rinnassa, enkä meinannut saada sitä rauhoittumaan. Olen yrittänyt keksimällä keksiä, mikä minua rentouttaisi, mutta nyt kaikki sellainen tuntuu kovin kaukaiselta. Se olisi kuitenkin todella tarpeen, jotta hoito onnistuisi ja alkiokin pystyisi paremmin kiinnittymään. Sitten päätin kokeilla yhtä asiaa, minkä pariin en vielä ole löytänyt - akupunktiota. Varasin ajan täksi iltapäiväksi ja menen sinne suurella mielenkiinnolla. Tulisiko tästä kaksi kärpästä yhdellä iskulla - apua hedelmöittymiseen ja rentoutumiseen?
Luvassa nyt siis kuulumisia viime lääkärikäynniltä maanantailta. Lääkäri oli sitä mieltä, että ehkä se ainokainen edellisen kierron munarakkula ei välttämättä sisältänytkään munasolua ja näin ollen keltarauhashormonin puute olisi aiheuttanut lyhyeksi jääneen kierron. Tai jotain tähän suuntaan, sillä veikkailua se on joka tapauksessa. Ultratessa kävi ilmi, että kaikki on sisuksissa kuitenkin ihan hyvin: limakalvo on sopivasti kehittynyt ja munatorvissa uinuu molemmilla muutamia follikkeleita, joista saattaisi hyvällä tuurilla jokunen lähteä kasvamaan. Mikään ei siis estä uutta hoitokierrosta.
Meillä on luultavasti maailman ihanin ja empaattisin lääkäri. Uskon, että tämä raskas prosessi olisi paljon vaikeampi kestää jos meitä hoitaisi joku muu. Hän kuuntelee ja huolehtii, mutta antaa meidän itse päättää etenemisestä. Tälläkin kertaa hän oli huolissaan jaksamisestani, mutta vakuutin että jaksan huonommin jos minulta otetaan toivo raskautumisesta pois - jatkettava siis on!
Niinpä sain uudet reseptit, tällä kertaa yhdistelmällä Puregon ja Orgalutran. Puregonia tuli reilusti. Muistaakseni vuosi sitten ensimmäisten päivien annos oli 200 yksikköä per pistos, nyt se on 375. Kroppa reagoi niin huonosti lääkkeisiin, joten annostusta lisättiin erityisesti kun vaaraa hyperstimulaatiosta ei minun kohdallani ole. Ensimmäinen kontrolliultra on huomenna ja sitten selviää onko mitään lähtenyt kasvuun. Tällä viikolla on siis piikitetty maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Vuorossa on vielä tämän illan pistos ennen huomista. Tunnen alavatsassa selvästi jotain pullisteluja, lisäksi eilen kiristeli kun olin niin paljon liikkeellä ja tuntui että iltaa kohden piti ruveta rauhoittamaan menoa.
Tällä kertaa en kuitenkaan uskalla tehdä mitään etukäteisarveluja saaliin koosta, sillä ne menevät aina pieleen. Toivon ainoastaan, että siellä kasvaisi useampi ja niin, että punktioon on järkevää lähteä. Uskon kuitenkin että tällä kertaa tulemme tekemään keräyksen vaikka siellä olisi yksi ainokainenkin, sillä tuntuu että riskejä on pakko ryhtyä ottamaan...
Minulla on nyt tavoitteena panostaa rentoutumiseen, sillä tunnen oloni fyysisestikin stressaantuneeksi. Erityisesti maanantai oli todella ahdistava päivä ja sydän jyskytti rinnassa, enkä meinannut saada sitä rauhoittumaan. Olen yrittänyt keksimällä keksiä, mikä minua rentouttaisi, mutta nyt kaikki sellainen tuntuu kovin kaukaiselta. Se olisi kuitenkin todella tarpeen, jotta hoito onnistuisi ja alkiokin pystyisi paremmin kiinnittymään. Sitten päätin kokeilla yhtä asiaa, minkä pariin en vielä ole löytänyt - akupunktiota. Varasin ajan täksi iltapäiväksi ja menen sinne suurella mielenkiinnolla. Tulisiko tästä kaksi kärpästä yhdellä iskulla - apua hedelmöittymiseen ja rentoutumiseen?
tiistai 14. lokakuuta 2014
Masennusdiagnoosi?
Viime päivinä olen ollut jonkinlaisessa lamaannuksen tilassa. On tapahtunut niin hurjasti kaikenlaista, että kaikki energia menee kaikesta selviytymiseen. Niistä tietysti tämä kolmosen yritys on mielessä päällimmäisenä. Olen jotenkin tietoisesti koittanut olla ajattelematta Enkelipoikaa jo muutaman päivän ajan, on tuntunut helpommalta ja paremmalta niin. Kyyneleet eivät koskaan ole kaukana, mutta nyt tarvitsen pienenpienen loman mielen myllerryksiltä joten annan itselleni luvan miettiä muuta.
Eräs suuri huolenaiheeni on vasta alkanut sairausloma. Kävin työterveyslääkärillä, joka totesi viiden minuutin keskustelun jälkeen, että hänen mielestään olen selvästi masentunut ja hän kirjoittaa sairauslomaa masennusdiagnoosilla. Lisäksi huomenna menen vastaanotolle uudestaan, jolloin hän tekee minulle BDI-masennustestin.
Olin aika järkyttynyt näin pikaisesta masennusdiagnoosista, varsinkin kun omasta mielestäni en ole masentunut. Tein tuon testin etukäteen ja sain tulokseksi "kohtalainen tai keskivaikea masennus". Eikö ole vain loogista, että tällaisen menetyksen jälkeen mielialat ovat synkät ja vastaukset noudattelevat samaa linjaa kuin depressiossa?? Olen kuitenkin toimintakykyinen, en makaa sängyssä toimettomana, pystyn huolehtimaan arjen askareista ja tyttärestäni. Mutta kyllä, tunnen oloni kurjaksi, olen surullinen ja elämä tuntuu aika synkältä tällä hetkellä. Pystyn kuitenkin hetkittäin varovasti kurkistamaan tulevaisuuteen ja uskon, että siellä voi odottaa positiivisiakin asioita. Työkykyinen en silti ole, sillä en kestä minkäänlaista stressiä enkä pysty tekemään päätöksiä.
Miksi sitten masennusdiagnoosin välttäminen on niin tärkeää? Jos jättäisi vaan lääkkeet lunastamatta ja eläisi niinkuin aiemminkin. Siksi, että kun tutkin aihetta, selvisi että mm. nämä asiat ovat silloin pannassa:
- tapaturma- ja sairaskuluvakuutus, pitää olla 5 vuotta kulunut diagnoosista
- mahdollisuus adoptoida:
Soitin jo hädissäni neuvolan psykologillekin, jonka luona olen käynyt viimeisen kahden kuukauden ajan. Hän oli samaa mieltä kuin minä, että en ainakaan tässä vaiheessa ole masennuslääkityksen tarpeessa ja hän olisi kyllä kehottanut menemään lääkärin pakeille, jos se olisi vaikuttanut tarpeelliselta. Hän lisäsi vielä, että olen selvästi mennyt eteenpäin näiden kahden kuukauden aikana. Jos en olisi, hän olisi saattanut huolestua.
Mutta nyt minun pitäisi siis osata perustella nämä näkökohdat huomenna niin, että diagnoosiksi tulisi jokin muu kuin masennus. Huh.
Onko lukijoilla hyviä neuvoja tai kokemuksia aiheesta...?
//EDIT: Asia ratkesi. Kävin lääkärissä ja vaikka hän olisi edelleenkin erittäin mielellään kirjoittanut diagnoosiksi masennuksen, sairauslomatodistukseen kirjattiin "Reaktiot vaikeaan stressiin ja sopeutumishäiriöt". Lääkäri suositteli myös lääkitystä, mutta kieltäydyin siitä.
Eräs suuri huolenaiheeni on vasta alkanut sairausloma. Kävin työterveyslääkärillä, joka totesi viiden minuutin keskustelun jälkeen, että hänen mielestään olen selvästi masentunut ja hän kirjoittaa sairauslomaa masennusdiagnoosilla. Lisäksi huomenna menen vastaanotolle uudestaan, jolloin hän tekee minulle BDI-masennustestin.
Olin aika järkyttynyt näin pikaisesta masennusdiagnoosista, varsinkin kun omasta mielestäni en ole masentunut. Tein tuon testin etukäteen ja sain tulokseksi "kohtalainen tai keskivaikea masennus". Eikö ole vain loogista, että tällaisen menetyksen jälkeen mielialat ovat synkät ja vastaukset noudattelevat samaa linjaa kuin depressiossa?? Olen kuitenkin toimintakykyinen, en makaa sängyssä toimettomana, pystyn huolehtimaan arjen askareista ja tyttärestäni. Mutta kyllä, tunnen oloni kurjaksi, olen surullinen ja elämä tuntuu aika synkältä tällä hetkellä. Pystyn kuitenkin hetkittäin varovasti kurkistamaan tulevaisuuteen ja uskon, että siellä voi odottaa positiivisiakin asioita. Työkykyinen en silti ole, sillä en kestä minkäänlaista stressiä enkä pysty tekemään päätöksiä.
Miksi sitten masennusdiagnoosin välttäminen on niin tärkeää? Jos jättäisi vaan lääkkeet lunastamatta ja eläisi niinkuin aiemminkin. Siksi, että kun tutkin aihetta, selvisi että mm. nämä asiat ovat silloin pannassa:
- tapaturma- ja sairaskuluvakuutus, pitää olla 5 vuotta kulunut diagnoosista
- mahdollisuus adoptoida:
CCAA:n kriteerit adoptiohakijoille
- psyykenlääkitys, kuten masennus-, ahdistus-,mania-,neuroosi-, ym. lääkkeet viimeisen kahden vuoden aikana.
Näistä luonnollisesti enemmän minua huolettaa tämä adoptioasia. Olen joutunut pohtimaan sitäkin vaihtoehtoa, sillä jos iän ja näiden hedelmällisyysongelmien takia emme enää saisi lapsia, on adoptio ainoa vaihtoehto. Olisi hirveää, jos se jäisi laskuista pois yhden diagnoosin johdosta!Soitin jo hädissäni neuvolan psykologillekin, jonka luona olen käynyt viimeisen kahden kuukauden ajan. Hän oli samaa mieltä kuin minä, että en ainakaan tässä vaiheessa ole masennuslääkityksen tarpeessa ja hän olisi kyllä kehottanut menemään lääkärin pakeille, jos se olisi vaikuttanut tarpeelliselta. Hän lisäsi vielä, että olen selvästi mennyt eteenpäin näiden kahden kuukauden aikana. Jos en olisi, hän olisi saattanut huolestua.
Mutta nyt minun pitäisi siis osata perustella nämä näkökohdat huomenna niin, että diagnoosiksi tulisi jokin muu kuin masennus. Huh.
Onko lukijoilla hyviä neuvoja tai kokemuksia aiheesta...?
//EDIT: Asia ratkesi. Kävin lääkärissä ja vaikka hän olisi edelleenkin erittäin mielellään kirjoittanut diagnoosiksi masennuksen, sairauslomatodistukseen kirjattiin "Reaktiot vaikeaan stressiin ja sopeutumishäiriöt". Lääkäri suositteli myös lääkitystä, mutta kieltäydyin siitä.
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Ilonaiheita etsimässä
Tavallisesti jos elämässä sattuu jotain vastoinkäymisiä, minulla on tapana lohduttaa itseäni etsimällä tapahtuneesta hyviä puolia ja ajattelemalla mitä muuta kivaa voin sitten tehdä kun alkuperäinen toive ei toteutunutkaan. Nyt se ei vaan toimi. Enkelipojan poismeno on niin järkyttävän suuri henkilökohtainen tragedia, että siitä ei yksinkertaisesti voi löytää hyviä puolia. Mitenpä kuolemasta ikinä voisikaan.
Voisin ajatella, että nyt voin keskittyä paremmin Neiti S:ään, elämä on helpompaa jatkuvasti kasvavan ja itsenäistyvän pikkutytön kanssa, saan nukkua hyviä yöunia jne jne. Mutta se kaikki on täysin keinotekoista, kaiken vaihtaisin tällä samalla sekunnilla elävään Enkelipoikaan. Yöunista tai omasta ajasta viis.
Kuitenkin minun on pakko koittaa löytää jotain, mikä tuo minulle tämän surun keskellä jotain iloa. Ei välttämättä onnea (ainakaan kaikissa tapauksissa), mutta ilosta lähdetään ja katsotaan mitä siitä voi muotoutua. Tässä muutamia asioita, jotka minua ovat piristäneet:
Neiti S. Tottakai oma tyttäreni on tällä hetkellä se taho, joka minua eniten auttaa. Pienen lapsen iloa katsoessa ei vaan voi käpertyä omaan suruunsa. Balettihypyt, prinsessakotkotukset, loppumattomat omakeksimät sadut ja tarinat, siansaksalaulut ja kutitusleikit ovat vaan niin parasta. Kotipäivinä käymme kirjastossa, kirjastoautossa, HopLopissa, leivomme, käymme ostoksilla ja ulkoilemme. Täysin tietämättömänä siitä, että tämä on äidille pahimman painajaisen vuosi, hän nauttii kun saa viettää tavallista enemmän aikaa minun kanssani (vaikka äiti ei aina olekaan ihan 100% läsnä kuten ennen).
Ystävät. Tässä elämäntilanteessa on enemmän aikaa viettää ystävien seurassa, päiväkahvien ja kyläilyjen merkeissä. Nuo kullanarvoiset yksilöt ovat myös pitäneet huolta siitä, että minulla riittää ohjelmaa päiväreissujen ja pikkujoulujen myötä.
Kuntoilu ja painonpudotus. Keväällä haaveilin siitä, että Enkelipojan synnyttyä pääsisin taas huolehtimaan paremmin omasta fyysisestä kunnostani ja pudottamaan raskauskiloja. Tämä toteutui, vaikkakin ilman vauvaa. Olen käynyt päivisin kuntosalilla ja lenkeillä. Lisäksi pari kuukautta sitten aloitin aiempaa huomattavasti kurinalaisemman ruokavalion, jonka päätarkoituksena oli karsia turhat herkut pois ja panostaa monipuolisempaan syömiseen. Tämä sai alkunsa oikeastaan siitä, että halusin tehdä kaiken voitavani uuden raskauden onnistumiseksi ja jos raskaus saisi alkunsa, niin uuden elämän hyvinvoinnin edistämiseksi. Ensin mietin, että olenkohan typerä kun kiellän itseltäni tällaisessa elämäntilanteessa pienet nautinnot, kuten suklaan, karkin ja jäätelön, mutta ajan kanssa olen todennut, että tämä antaa minulle sittenkin enemmän kuin menetän. Kilot karisevat nopeaa vauhtia (vaikka syön oikeaa ruokaa reilusti ja monipuolisesti!) ja se yhdistettynä jälleen aiemmat muotonsa hitaasti löytävään kroppaan, antaa minulle tyydytystä ja jonkinlaista tunnetta edes osittaisesta elämänhallinnasta. Enkelipoikaa edeltävään painoon on enää matkaa noin kilon verran, joten senkin puolesta uutta raskautta ajatellen valmiina ollaan!
Voisin ajatella, että nyt voin keskittyä paremmin Neiti S:ään, elämä on helpompaa jatkuvasti kasvavan ja itsenäistyvän pikkutytön kanssa, saan nukkua hyviä yöunia jne jne. Mutta se kaikki on täysin keinotekoista, kaiken vaihtaisin tällä samalla sekunnilla elävään Enkelipoikaan. Yöunista tai omasta ajasta viis.
Kuitenkin minun on pakko koittaa löytää jotain, mikä tuo minulle tämän surun keskellä jotain iloa. Ei välttämättä onnea (ainakaan kaikissa tapauksissa), mutta ilosta lähdetään ja katsotaan mitä siitä voi muotoutua. Tässä muutamia asioita, jotka minua ovat piristäneet:
Neiti S. Tottakai oma tyttäreni on tällä hetkellä se taho, joka minua eniten auttaa. Pienen lapsen iloa katsoessa ei vaan voi käpertyä omaan suruunsa. Balettihypyt, prinsessakotkotukset, loppumattomat omakeksimät sadut ja tarinat, siansaksalaulut ja kutitusleikit ovat vaan niin parasta. Kotipäivinä käymme kirjastossa, kirjastoautossa, HopLopissa, leivomme, käymme ostoksilla ja ulkoilemme. Täysin tietämättömänä siitä, että tämä on äidille pahimman painajaisen vuosi, hän nauttii kun saa viettää tavallista enemmän aikaa minun kanssani (vaikka äiti ei aina olekaan ihan 100% läsnä kuten ennen).
Ystävät. Tässä elämäntilanteessa on enemmän aikaa viettää ystävien seurassa, päiväkahvien ja kyläilyjen merkeissä. Nuo kullanarvoiset yksilöt ovat myös pitäneet huolta siitä, että minulla riittää ohjelmaa päiväreissujen ja pikkujoulujen myötä.
Kuntoilu ja painonpudotus. Keväällä haaveilin siitä, että Enkelipojan synnyttyä pääsisin taas huolehtimaan paremmin omasta fyysisestä kunnostani ja pudottamaan raskauskiloja. Tämä toteutui, vaikkakin ilman vauvaa. Olen käynyt päivisin kuntosalilla ja lenkeillä. Lisäksi pari kuukautta sitten aloitin aiempaa huomattavasti kurinalaisemman ruokavalion, jonka päätarkoituksena oli karsia turhat herkut pois ja panostaa monipuolisempaan syömiseen. Tämä sai alkunsa oikeastaan siitä, että halusin tehdä kaiken voitavani uuden raskauden onnistumiseksi ja jos raskaus saisi alkunsa, niin uuden elämän hyvinvoinnin edistämiseksi. Ensin mietin, että olenkohan typerä kun kiellän itseltäni tällaisessa elämäntilanteessa pienet nautinnot, kuten suklaan, karkin ja jäätelön, mutta ajan kanssa olen todennut, että tämä antaa minulle sittenkin enemmän kuin menetän. Kilot karisevat nopeaa vauhtia (vaikka syön oikeaa ruokaa reilusti ja monipuolisesti!) ja se yhdistettynä jälleen aiemmat muotonsa hitaasti löytävään kroppaan, antaa minulle tyydytystä ja jonkinlaista tunnetta edes osittaisesta elämänhallinnasta. Enkelipoikaa edeltävään painoon on enää matkaa noin kilon verran, joten senkin puolesta uutta raskautta ajatellen valmiina ollaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)