Kuten otsikosta voi päätellä, kuukautiset alkoivat tasan viikko sitten parin päivän tiputtelun jälkeen. Se oli suuri helpotus, sillä pelkäsin että homma menee loppuun asti pieleen jonkin menkkojen käynnistelykuvioiden muodossa. Vasta tänään voi sanoa, että ne ovat ohi joten selvästikin jotain kiinnittymistä siellä oli tapahtunut kun vuodettavaa riitti näin pitkään. Klinikalta ohjeistettiin tekemään uudestaan herkkä raskaustesti jossain vaiheessa kuukautisten loputtua, sillä siitä saa osviittaa onko kohtu varmasti tyhjentynyt kunnolla. Jos HCG:tä näkyy edelleen testissä, jatkotoimenpiteet ovat luultavasti tarpeen...
Hieman huolestuttaa se, että rinnat eivät tunnu täysin samoilta kuin tavallisesti kuukautisten jälkeen. Ja tällä tarkoitan siis sellaista "kevyttä" tunnetta päinvastoin kuin juuri ennen kierron käynnistymistä. Toivottavasti siellä ei helkkari soikoon ole mitään. Tämän kokemuksen oikein kruunaisi visiitti kaavintaan!
Entä fiilikset tällä hetkellä? Erittäin Paha Allergia Kaikkea Lisääntymistä kohtaan. Yäk. En halua nähdä mahoja, en kuulla raskausuutisia, en tietää kenenkään vauvoista, en edes puhua omista jatkohoitosuunnitelmistani. Pari viikkoa sitten kohtasin erään tuttavan, jolla oli selvästi pieni vatsakumpu. Vieläkin hävettää oma reaktioni: teeskentelin etten huomannut mitään! En vaan kyennyt noteeraamaan asiaa, enkä ainakaan onnittelemaan maailman luonnollisimmasta asiasta joka vaan ei koskaan tapahdu minulle.
Lisäksi olen melkein ruvennut häpeämään omien kuulumisteni kertomistani parille läheisimmälle ystävälle. Sellaisille, jotka tietävät meidän vaiheista aivan kaiken. Kerta toisensa jälkeen he toivottavat tsemppiä uuteen hoitoon, jännäävät mukana ja kyselevät tuntemuksia. Ja kerta toisensa jälkeen joudun kertomaan samat uutiset ja katsoa kuinka ilmeet venähtävät, suu yrittää hakea jostain lohduttavia sanoja mutta ne alkavat loppua kesken sillä mitään uutta sanottavaa, uutta näkökulmaa ei ole. Tämä on loputonta tahkoamista, mikä pistelee kampoihin jopa hedelmällisyystieteiden todennäköisyyslaskennalle. Alan katua, että olen kertonut. Rasittava ystävä, aina sillä menee huonosti.
Koska olen tullut näin allergiseksi kaikelle, ei enää tunnu kovin pahalta tämä taukokuukausi. Aion ottaa kaiken totisesti loman kannalta, juoda viiniä, unohtaa kaiken maailman kellon kanssa otettavat pillerit ja elää tätä hetkeä. Ehkä bloggaan, ehkä en.
P.S. On minulla yksi pieni ilo: painosta on pudonnut jo 2kg toimintaansa kiihdytelleen kilpirauhasen ansiosta! Sinne meni viimeisetkin raskauskilot, ja sehän sopii näin kesän tullen :)
P.P.S. Viimeistään kahden viikon kuluttua palaan ihan varmasti asiaan. SE hemmetin pelottava päivä lähestyy...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsettomuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsettomuus. Näytä kaikki tekstit
lauantai 20. kesäkuuta 2015
perjantai 8. toukokuuta 2015
Surun sipuli
Elämä on merkillistä. Toisinaan on todella vaikeaa ymmärtää, miksi kärsimyksen pitää jatkua ilman valonpilkahdustakaan tunnelin päässä. Näinä aikoina koen vahvasti hakkaavani päätä seinään, ikään kuin yrittäisin koko ajan pyrkiä jotain sellaista kohden, mikä on mahdotonta saavuttaa tai mitä ei ole meille tarkoitettukaan. En silti suostu hyväksymään tappiota vaan jatkan samaa, kaivaen koko ajan tukevampaa pehmustetta pääparkaani varten. Sillä tulilinjalla se tulee vielä olemaankin, en varmasti luovuta.
Suruni on kuin sipuli, sieltä löytyy koko ajan uusia kerroksia. Syksyllä pintakerrokset paljastivat lähinnä avointa tuskaa, katkeruutta ja voimakasta kateutta niitä kohtaan, joilla on eläviä lapsia luonaan, ja lapsia se haluttu määrä. Sittemmin surun sipulin sisältä on löytynyt avuttomuutta, pelkoa, erilaisuuden tunteita, luovuttamisen halua ja kaipausta. Jos Enkelipoika vain tulisi takaisin, mitään tästä paskasta ei olisi olemassa.
Vasta aivan äskettäin olen tavoittanut sipulin ytimen, josta kumpuaa monta asiaa: lapsettomuus, ja sen sivussa lukuisia tunteita. Olen oivaltanut, että en oikein koskaan ole kunnolla mieltänyt itseäni oikeasti lapsettomaksi ja sen hyväksyminen on saanut monta asiaa loksahtamaan paikoilleen. Neiti S sai alkunsa niin helposti, että kielsin itseltäni täysin lapsettoman statuksen. Olen väärennetty versio ja ehkä turhan reissunkin tehnyt, kun esikoinen sai alkunsa niin helposti? Tämä visiitti lapsettomien elämässä oli lyhytaikaista, ajattelin, ja jatko hoituu yhtä helposti. Väärin. Siitä se tuskien taival vasta alkoikin ja niin hartaasti yrittämämme Enkelipoika vihdoin sai alkunsa, kunnes hänet piti hyvästellä vain yhdeksän kuukauden jälkeen.
En luultavasti pysty edes kuvailemaan sitä tunnetta, minkä koin kun ymmärsin meidän joutuvan siihen samaan kurimukseen uudestaan jotta saisimme vielä yhden elävän lapsen elämäämme. Taikka sitä tunnetta, kun joutuu huomaamaan yhä uudestaan, että kolmas lapsi on vielä kovemman yrityksen takana. Sen hintalappuna on oma henkinen terveys, alati kuluva aika ja jokaikinen ylimääräinen penni, jonka saa raavittua kokoon. Silti mikään noista ei horjuta perimmäistä tavoitetta, johon on yksinkertaisesti pakko päästä.
Olen lapseton lapsellinen ja tuo identiteetti seuraa minua elämäni loppuun saakka. Lapsettomuus ei lopu lapsen syntymään, niinkuin naiivisti aiemmin kuvittelin. Enkä kuulu ainoastaan yhteen vaan peräti kahteen viiteryhmään: lapsettomiin ja lapsensa menettäneisiin, eikä kumpikaan noista ole sama asia kuin virkkauskerhon jäsenyys. Kaksi ryhmää, johon kukaan ei halua ikinä kuulua, mutta joista saa onneksi halutessaan valtavasti vertaistukea.
Oli suuri helpotus oivaltaa, että minulla on oikeus tuntea surua ja tuskaa myös lapsettomuudesta. Näiden kahden asian yhteensovittaminen ei varsinaisesti ole helppoa, mutta niiden hyväksyminen ja ymmärtäminen helpottaa omien negatiivisten tunteiden vastaanottamista. Ne tulevat aina olemaan osa minua, ja sen johdosta on realistista odottaa (kaikkien näiden kokemusta jälkeen) että seuraavan lapsen syntymän jälkeen ei välttämättä tapahdu pelkästään positiivisia asioita. Lapsettomuuden kokeneet ovat usein alttiita synnytyksenjälkeiselle masennukselle, riittämättömyyden tunteille sekä pettymyksille omasta vanhemmuudesta.
Valitettavasti surun sipulini voimakkain elementti tällä hetkellä on yksinäisyys. Moni yrittää ymmärtää, mutta ei (tietenkään) pysty siihen sataprosenttisesti. Lisäksi kaikissa vertaisryhmissä riittää raskautujia ja oma kykenemättömyys siihen tärkeimpään vain korostaa omaa erilaisuutta. Ennen läheisiä ihmisiä on pudonnut kyydistä, koska eivät ole kyenneet tai halunneet kohdata tällaista elämän osa-aluetta. Noista ihmisistä päästän irti ja hyvästelen heidät hiljaa, meidän ei ollutkaan tarkoitus jatkaa tästä eteenpäin yhdessä. Keskitän voimani ja täyden ystävyyteni heihin, jotka haluavat ja osaavat pysytellä rinnalla.
Toivottavasti vielä koittaa päivä, kun saan kylvää surun sipulini multaan, josta se voi alkaa versoa uutta elämää. Luoda kasvaessaan jotain positiivista ja kaunista. Ja sen mukana hälventää kaikkea pahaa ja huonoa, mistä se sai alkunsa.
Suruni on kuin sipuli, sieltä löytyy koko ajan uusia kerroksia. Syksyllä pintakerrokset paljastivat lähinnä avointa tuskaa, katkeruutta ja voimakasta kateutta niitä kohtaan, joilla on eläviä lapsia luonaan, ja lapsia se haluttu määrä. Sittemmin surun sipulin sisältä on löytynyt avuttomuutta, pelkoa, erilaisuuden tunteita, luovuttamisen halua ja kaipausta. Jos Enkelipoika vain tulisi takaisin, mitään tästä paskasta ei olisi olemassa.
Vasta aivan äskettäin olen tavoittanut sipulin ytimen, josta kumpuaa monta asiaa: lapsettomuus, ja sen sivussa lukuisia tunteita. Olen oivaltanut, että en oikein koskaan ole kunnolla mieltänyt itseäni oikeasti lapsettomaksi ja sen hyväksyminen on saanut monta asiaa loksahtamaan paikoilleen. Neiti S sai alkunsa niin helposti, että kielsin itseltäni täysin lapsettoman statuksen. Olen väärennetty versio ja ehkä turhan reissunkin tehnyt, kun esikoinen sai alkunsa niin helposti? Tämä visiitti lapsettomien elämässä oli lyhytaikaista, ajattelin, ja jatko hoituu yhtä helposti. Väärin. Siitä se tuskien taival vasta alkoikin ja niin hartaasti yrittämämme Enkelipoika vihdoin sai alkunsa, kunnes hänet piti hyvästellä vain yhdeksän kuukauden jälkeen.
En luultavasti pysty edes kuvailemaan sitä tunnetta, minkä koin kun ymmärsin meidän joutuvan siihen samaan kurimukseen uudestaan jotta saisimme vielä yhden elävän lapsen elämäämme. Taikka sitä tunnetta, kun joutuu huomaamaan yhä uudestaan, että kolmas lapsi on vielä kovemman yrityksen takana. Sen hintalappuna on oma henkinen terveys, alati kuluva aika ja jokaikinen ylimääräinen penni, jonka saa raavittua kokoon. Silti mikään noista ei horjuta perimmäistä tavoitetta, johon on yksinkertaisesti pakko päästä.
Olen lapseton lapsellinen ja tuo identiteetti seuraa minua elämäni loppuun saakka. Lapsettomuus ei lopu lapsen syntymään, niinkuin naiivisti aiemmin kuvittelin. Enkä kuulu ainoastaan yhteen vaan peräti kahteen viiteryhmään: lapsettomiin ja lapsensa menettäneisiin, eikä kumpikaan noista ole sama asia kuin virkkauskerhon jäsenyys. Kaksi ryhmää, johon kukaan ei halua ikinä kuulua, mutta joista saa onneksi halutessaan valtavasti vertaistukea.
Oli suuri helpotus oivaltaa, että minulla on oikeus tuntea surua ja tuskaa myös lapsettomuudesta. Näiden kahden asian yhteensovittaminen ei varsinaisesti ole helppoa, mutta niiden hyväksyminen ja ymmärtäminen helpottaa omien negatiivisten tunteiden vastaanottamista. Ne tulevat aina olemaan osa minua, ja sen johdosta on realistista odottaa (kaikkien näiden kokemusta jälkeen) että seuraavan lapsen syntymän jälkeen ei välttämättä tapahdu pelkästään positiivisia asioita. Lapsettomuuden kokeneet ovat usein alttiita synnytyksenjälkeiselle masennukselle, riittämättömyyden tunteille sekä pettymyksille omasta vanhemmuudesta.
Valitettavasti surun sipulini voimakkain elementti tällä hetkellä on yksinäisyys. Moni yrittää ymmärtää, mutta ei (tietenkään) pysty siihen sataprosenttisesti. Lisäksi kaikissa vertaisryhmissä riittää raskautujia ja oma kykenemättömyys siihen tärkeimpään vain korostaa omaa erilaisuutta. Ennen läheisiä ihmisiä on pudonnut kyydistä, koska eivät ole kyenneet tai halunneet kohdata tällaista elämän osa-aluetta. Noista ihmisistä päästän irti ja hyvästelen heidät hiljaa, meidän ei ollutkaan tarkoitus jatkaa tästä eteenpäin yhdessä. Keskitän voimani ja täyden ystävyyteni heihin, jotka haluavat ja osaavat pysytellä rinnalla.
Toivottavasti vielä koittaa päivä, kun saan kylvää surun sipulini multaan, josta se voi alkaa versoa uutta elämää. Luoda kasvaessaan jotain positiivista ja kaunista. Ja sen mukana hälventää kaikkea pahaa ja huonoa, mistä se sai alkunsa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)