RV29+5: Neuvolaa, painajaisia ja huonoja yöunia

Kuluneella viikolla piipahdin jälleen neuvolassa. Hemoglobiini kynti edelleen aika alhaisissa lukemissa eli 115, joten päätin ryhtyä ottamaan iltaisen 100mg tabletin lisäksi päiväsaikaan 50mg tabletin. Pahaksi onnekseni se oli apteekista juuri käyntipäivänäni loppu, joten pakkaus on edelleen hankkimatta.  Pitääkin käydä pikapuoliin tekemässä uusi reissu, sillä olisi mukava saada hieman lisää virtaa tähän väsyneeseen olemukseeni. 

Painonnousu on tasaisen reipasta: tähän mennessä olen kerryttänyt elopainoa +10kg. Aika pyörryttävä tahti, sillä Enkelipojasta niitä taisi tulla kaiken kaikkiaan +12kg, mutta kuten sanottua tästä lapsukaisesta ruokahalu on ihan eri sfääreissä...kävin kuitenkin menneellä viikolla pitkästä aikaa kuntosalilla ja tarkoitus olisi kuntoilla kevyesti noin pari kertaa viikossa seuraavan kuukauden ajan. Sen jälkeen laitankin jäsenyyden tauolle, sillä ei salitreeni mitään herkkua ole kun olemus on raskas ja tehtävien liikkeiden määrä on tässä vaiheessa raskautta aika rajoitettu. Uskon kuitenkin, että kevyt urheilu on hyväksi joten harrastan sen aikaa kun pystyn.

Tällä kertaa neuvolassa ei ultrattu, mutta kuunneltiin kuitenkin sydänäänet. Ensi viikolla on seuraava äitipoliaika, joten onneksi ei tarvitse odottaa kauaa, että pääsee kurkkaamaan pienokaista. Valittelin lisäksi neuvolassa huonoja yöuniani. Viimeiset pari viikkoa olen nukkunut erittäin kehnosti, sillä vaivoja löytyy koko joukko: on kuuma, asento on aina huono joten vaihdan koko ajan kylkeä, nenä on tukossa, janottaa, pissattaa jne jne. Ihan kuin raskauden viimeisillä viikoilla! 

Lisäksi viime viikolla näin ensimmäisen vauvapainajaisen. Olin jossain kodin ulkopuolella menossa, ja yhtäkkiä tunsin kuinka synnytys käynnistyi. Se eteni vauhdilla, muistan unessa nojanneeni käsillä pöytään kunnes tunsin jotain valahtavan jalkovälistäni. Se oli vauva! Sain kumartumalla juuri ja juuri kopattua sen käsiini, ennenkuin pää olisi kopsahtanut maahan. Hän oli todella pieni, sillä unessa hän syntyi juuri niillä viikoilla kun parhaillaan olin eli 29+ jotain. Muistan pidelleeni vauvaa käsissäni ja vauva vain oksensi koko ajan, lapsivettä tuli aivan loputtomiin ulos. Yritin auttaa ja kääntää häntä parempaan asentoon, ja kaivaa suuta tyhjäksi, mutta oksentaminen vain jatkui eikä vauva tuntunut pääsevän ollenkaan hengittämäään. Pian paikalle saatiin kätilö, joka katsoi minuun pitkään ja yritti sanoa, että vauva on ollut tosi kauan aikaa hengittämättä...Muistan hokeneeni, että nythän hän hengittää ja kaikki on hyvin, mutta siihen uni loppui. Aamulla kylmäsi, nytkö tämä jo alkaa. Koko päivä meni hieman epätodellisissa tunnelmissa.

Hyviä uutisiakin on: sokerirasituksen tulos oli normaali. Ei siis tarvitse huolehtia raskausajan diabeteksestä! Lisäksi tällä kertaa hain vauvavakuutusta hyvissä ajoin (Enkelipojasta taisin myöhästyä päivällä) ja parhaillaan odotan vakuutusyhtiön päätöstä. Nyt päädyimme eri vakuutusyhtiöön kuin Neiti S:stä, sillä silloisen vakuutuksen ehdot olivat muuttuneet merkittävästi ja toinen yhtiö tarjosi parempaa vaihtoehtoa. Täytyykin lähipäivinä tarkistaa, että menihän hakemus läpi.

RV28+5: Odottaminen pelkojen keskellä

Kuten tiesin jo ennen raskaustestin plussaa, tästä odotuksesta tulisi vaikeaa. Ennakko-olettama on todistanut itsensä oikeaksi moneen kertaan matkan varrella ja tietyllä tapaa vaikein osuus on käsillä nyt. Ennen puoliväliä oli kaikenlaista konkreettista ongelmaa mitä piti pelätä ja jännätä, mutta juuri nyt kamppailen lähinnä pääni kanssa ja yritän estää mielikuvitusta laukkaamasta huonoille teille.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen yrittänyt "ratkaista" ongelmaa olemalla ajattelematta vauvaa ollenkaan. Usein havahdun siihen, että en ole ajatellut synnytyksenjälkeistä elämää yhtään ja pelkään, että jos tästä elävän vauvan syliini saan, se syliin tupsahtava olento aiheuttaa pienimuotoisen shokkireaktion. Tuntuu vain niin mahdottomalta ja pelottavalta antautua haaveilemaan lapsesta, elävästä vauvasta, kun luonto on niin julmasti jo kerran osoittanut mihin se pystyy. Jos rupean uskomaan, että saan tämän vauvan itselleni, miten selviän jos sama toistuu uudestaan?

Toisaalta, onko oikein syntyvää vauvaa kohtaan, jos äiti ei ollenkaan valmistaudu hänen tuloonsa? Koen siitä syyllisyyttä monin eri tavoin. Olisin varmasti parempi äiti, jos pystyisin vastaanottamaan hänet vahvana, onnellisena ja muitta mutkitta. Kokisin olevani parempi äiti myös, jos aloittaisin valmistautumisprosessin hankkimalla hänelle valmiiksi kaikki ne materialiset asiat, joita pieni ihminen elämänsä alkutaipaleella tarvitsee: vaatteet, lakanat ja muut varusteet.

Muistan elävästi kuinka äidinvaistoni heräsivät vahvasti siinä silmänräpäyksessä kun piskuinen Sintti nostettiin rinnalleni. Muistan kätilöiden kirjanneen kotiuttamispapereihin jotain sensuuntaista kuin että "äidin varhainen vuorovaikutus on luontevaa jne jne". Muistan kuinka toiveikkaana valmistauduin juuri samalla tavalla Enkelipojan tuloon, mutta kuinka jouduinkin perumaan kaiken. Siellä ne kaikki vaatteet ja tarvikkeet edelleenkin ovat varaston laatikoissa, koskemattomina. Pitämällä kodin toistaiseksi "vauvavapaana" kuvittelen voivani estää tulevat pahat asiat, että kukaan ei voisi minua unelmistani pudottaa kun sellaisia ei olisi vielä asetettukaan.

Äskettäin kävin vanhalla tutulla neuvolan psykologilla keskustelemassa kaikista näistä peloistani ja huolistani. Jälleen kerran vapautuksen toi jo se pelkkä fakta, että joku ammattilainen tunnusti sen, että olen kokenut kauheita ja näiden kokemusten johdosta kaikki ajatukseni ja tuntemukseni raskaudesta ovat täysin oikeutettuja ja normaaleja. Oivalsin, että vaikka en keskitä ajatuksiani jatkuvasti tulevaan vauvaan, on silti hetkiä kun ajattelen olevani raskaana ja hetkiä, kun pystyn nauttimaan vauvan liikkeistä sisälläni. Nuo pienet hetket toivon mukaan ajan kanssa avaavat tietä tulevalle, jos ei tietoisesti niin vähintäänkin alitajunnassa. Ja kuka tietää, ehkä lähiviikkoina uskallan puolivahingossa ajatella vauvaa enemmänkin.

Haluaisin NIIN kovasti ostaa kasapäin vaaleanpunaisia vaatteita ja miettiä vauvanhuoneen sisustusta, mutta en vaan (vielä) pysty. Ehkä en silti ole aivan toivoton tapaus, sillä kuvan puserot ostin muutama viikko sitten Lindexin alennusmyynnistä juuri tätä pikkuneitiä varten. Ne tulivat siinä sivussa kuin huomaamatta, sillä jouduin ostamaan eräälle toiselle vauvalle lahjavaatteita yhtäaikaa ja samalla nappasin nämä mukaani. Ennenkuin ostan mitään muuta, olisi tarpeen kaivaa kaikki ne varastoon siirretyt vauvanvaatelaatikot esiin ja tehdä inventaario puutteista sen jälkeen kun kaikki vaaleansiniset asut on poistettu joukosta. Epäilen kuitenkin, että se operaatio vaatii paljon aikaa ja nenäliinoja, joten se ei siitäkään syystä tunnu kovin houkuttelevalta. Onneksi en joudu tekemään sitä yksin, mies lupasi osallistua ja puolestaan eräs hyvä ystäväni tarjoutui lähtemään mukaan vauvanvaateostoksille henkiseksi tueksi ♥

RV 26+5: Neuvolassa ja äitipolilla

Viime viikolla käväisin neuvolassa ja nyt rupesi käyntiaikoja satelemaan kalenteriin. Lähiaikoina käyn siellä noin joka toinen viikko ja terkka on varannut sen verran aikaa, että aina pääsemme ultraan kurkkaamaan pienokaista mielenrauhan vuoksi. Tuntuu, että näin aika kulkee mukavan nopeasti ja auttaa, kun tietää että ihan oven takana odottaa seuraava visiitti!

Tällä reissulla selvisi, miksi olen tuntenut oloni niin väsyneeksi viime aikoina. Hemoglobiini oli pudonnut 107:ään ja ohjeeksi tuli muistaa säännöllinen raudan otto, mielellään jopa pari kertaa päivässä (50mg Retafer). Olenkin yrittänyt tsempata tämän suhteen ja nyt olo on ehkä aavistuksen kohentunut. Uskaltauduin myös dopplerille ja sieltä kuului reipas syke, sekä pian äkäiset potkut anturia kohden kun neidin unosia häirittiin.

Terkka laittoi lähetteen äitipolille ja sain sieltä tosi nopeasti ajan, kävinkin siellä perjantaina ensimmäistä kertaa. Kokemukset olivat varsin positiiviset: taustatiedot selvitettiin perusteellisesti, ultrattiin ja tarkasteltiin mm. napanuoran virtaukset, istukka ja sydämen toiminta extra huolellisesti sekä avattiin kovasti odottamani keskustelu käynnistyksen ajankohdasta. Lääkäri oli ihanan ymmärtäväinen ja suhtautui avoimin mielin ehdotukseeni jo RV 37 puolella käynnistämisestä: jos tuolloin nähtäisiin, että kohdunkaulassa olisi jotain edistystä ja valmiutta vastata käynnistysyritykseen, voitaisiin sitä harkita jo RV37+. Tämä oli tietysti musiikkia korvilleni. Selitin lääkärille kuinka huoli vauvan hyvinvoinnista on jatkuvasti iso ja uskon, että olotila menee loppua kohden vain hankalammaksi. Nyt on huojentavaa tietää, että jos oma henkinen jaksaminen uhkaa heiketä loppuvaiheessa, ei tarvitse käydä isoja taisteluja käynnistyksen puolesta. Seuraavan kerran menen äitipolille muutaman viikon päästä, raskausviikolla 30. (Tulipa muuten muhkea poliklinikkamaksu nyt kun hintoja on korotettu, kokonaiset 41,70 eur!)

Neuvolaan menen uudestaan tulevalla viikolla. Kohta puoliin pääsen myös pitkästä aikaa tapaamaan samaa neuvolan psykologia, jolla kävin viimeksi yli vuosi sitten. Kuten aiemmin mainitsinkin, huoli on jatkuvasti iso ja erilaiset pelot ovat läsnä koko ajan. Lisäksi olen hieman huolissani siitä, että en osaa henkisesti ollenkaan valmistautua vauvan tuloon. Tottakai tiedän ja tiedostan jatkuvasti olevani raskaana, mutta en käytännössä ajattele elämää vauvan syntymän jälkeen ollenkaan, koska en yksinkertaisesti voi olla varma, että sellaista koskaan tuleekaan. Pää siis jarruttaa pelkojen takia tätä 9 kuukauden  valmistautumisprosessia minkä ehtii, enkä usko sen olevan kovin hyvä asia. Lisäksi epäilen olevani otollista maaperää synnytyksenjälkeiselle masennukselle, joten näitä asioita olisi hyvä lähteä työstämään jo hyvissä ajoin.

Päänvaivaa ovat myös aiheuttaneet oudot kilpirauhasarvot. Kävin labroissa alkuviikosta ja lukemat näyttivät tältä vertailuarvoineen:

TSH: 1,00 (joulukuun alussa 1,6)
T4V: 10,1 (joulukuun alussa 10,6)

Eli aika kammottava tuo T4V! Viimeksi se on ollut noin alhainen joskus vajaa vuosi sitten keväällä kun voin huonosti ja olin jatkuvasti väsynyt. Silti oudolta tuntuu, että kuinka TSH puolestaan on noin hyvä eli ne eivät ole ollenkaan linjassa keskenään. Nostin viimeksi tyroksiiniannostusta joulukuussa niissä toiveissa, että T4V rupeaisi hiljalleen kohenemaan, mutta sen sijaan se vain jatkaa laskuaan. Neuvolan lääkäri ohjeisti nostamaan tyroksiinia, mutta suhtauduin tähän epäilevästi koska silloin TSH saattaisi painua liian alas. Äitipolin lääkäri sen sijaan oli samaa mieltä kanssani, että ei ole järkevä nostaa annosta, sillä kuulemma raskauden aikana T4V saattaa käyttäytyä näin eikä siitä varsinaisesti ole haittaa. Minun tapauksessani väsymys voi johtua hemoglobiinistakin ja tilanne korjaantuu kuitenkin synnytyksen jälkeen. Päätimme siis pitää tämänhetkisen tyroksiiniannoksen ja käyn luultavasti kuukauden kuluttua uudestaan labroissa.

RV 29+5: Ninja vatsassain?

Meillä on siirrytty pienistä, sievistä masun töksäyttelyistä julmettuun riehumiseen ja ninjapotkuihin. Eilen oli varsinainen tykitysten päivä, joka alkoi heti aamusta. Sain töihin ajaessani sellaisen tujauksen vatsanahkaan, että pomppasin autonpenkiltä varmaan 10 cm ilmaan ;)

Sama jatkui ihan koko päivän ja välillä oli vaikea pitää työasioissa naama peruslukemilla kun joku tyyppi veteli armotta iskuja nahkaan. Sieltä löytyi vieläpä niin arka paikka kuin itsestä katsottuna oikealta ylhäältä, aika läheltä kylkeä. Kyljet ovat olleet minulla aina tosi herkät ja kutian superhelposti, joten nämä Sintin monotukset ovat jotain kutituksen ja kunnon iskun välimaastosta. Todella erikoisen tuntuista!

Yö meni ihan samaa rataa, ja illalla oli vaikea nukahtaa kun voihkaisin aina vähän väliä potkujen voimasta. Aamuyöllä heräsin neljän maissa ja oli ihan pakko lähteä jaloittelemaan jotta vauveli rauhoittuisi ja etten vielä herättäisi miestäkin kun oli niin vaikea olla hiljaa. Tänään olen ollut tosi paljon jaloillani, mutta heti kun asetun paikalleni, sama meno jatkuu. Rupesi jo huolettamaan, että onkohan Sintillä siellä joku hätä kun meno on muuttunut yhtäkkiä niin radikaalisti verrattuna aiempaan. Verkkokalvoillani pyöri kauhukuvia kaulan ympärille tiukkaan kiertyneestä napanuorasta ja kuinka Sintti yrittää siellä epätoivoisesti potkia ja heilua, että tajuaisin toisella olevan hätätilanne päällä. Sain ilmeisesti aika hyvin lietsottua itseeni paniikkia, koskapa tartuin vihdoin neuvolakorttiin ja kaivoin sieltä päivystysnumeron esiin ja kilautin. Puhelu meni jonnekin Joensuuhun, mistä vakuutettiin, että kunhan vauva liikkuu niin kaikki on hyvin ja että minä vain tunnen ne todella selvästi. Kuulemma jos napanuora kuristaisi vauvaa, se päinvastoin vähentäisi liikkeitä.

Pakkohan se oli uskoa. Toivottavasti murulla on kaikki tosiaan hyvin! Mutta nyt myös pikkuisen pelottaa, sillä näissä liikkeissä on ihan hurja voima...ja vielä 10 viikkoa jäljellä, apua :D

Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Eli oletteko jo tässä vaiheessa kokeneet tällaista höykkyytystä vauvan toimesta?

RV 29+1: Neuvolassa ja masukuvaa

Takana on jälleen yksi neuvolakäynti, tällä kertaa lääkärin kanssa. Nuo visiitit tihenevät tosiaankin koko ajan näin raskauden loppuvaiheessa, mutta samalla tuntuu että ne myöskin lyhenevät. Tänään koko homma kaikkine sörkkimisineen suoritettiin 10 minuutissa!

Välillä muita blogeja lueskellessa tuntuu, että ne neuvolantädit kyselevät jatkuvasti sitä perinteistä "Mitenkäs mielialat" - kysymystä, mutta minulle sitä ei ole esitetty kertaakaan. No, en tiedä olisiko siihen mitään erityistä vastattavaakaan, but would be nice to be asked you know...;) Jotenkin nuo käynnit ovat niin nopeita että en muista läheskään aina kysyä kaikkia mieltä askarruttavia asioita kuin vasta ovensuussa takki päällä. Onneksi juuri ja juuri muistin pyytää synnytysvalmennuksen ajankohdat ja nyt ne on siellä kalenterissa odottamassa, jännää :)

Tänään selvisi myös se aiemmin mainitsemani Streptokokki B - asia, eli neuvola ei suostu sitä testaamaan joten varaan yksityiseltä gynekologilta ajan niin onpahan sitten sekin asia pois päiväjärjestyksestä. Painonnousu oli taas minun mielestäni aivan hurjaa, +850 grammaa per viikko ja se selittyy täydellisellä repsahtamisella herkkujen suhteen, mur. Varsinkin viime viikko oli aivan toivoton, mätin pizzaa, Hesburgerin aterian, limua, juustonaksuja, karkkia, suklaata, jätskiä...ihan mitä vain tarjolla oli. Miten tähän puuhaan nyt oikein saataisiin ryhtiä!? Minulla herkuttelu saattaa jäädä helposti tavaksi kun jossain vaiheessa alan tuolle linjalle ja sitten namuja onkin saatava muutaman tunnin välein tai kohta en pysty ajattelemaan mitään muuta. Pitäisiköhän liimata jääkaapin oveen vaikka jokin 5 kilon jättivauvan kuva ja miettiä ennen oven avaamista, että onko se sitten kiva synnyttää sellainen itse syömällä kasvatettu tapaus ;)

Sintin liikkeet voimistuvat jatkuvasti. Viime yönä oli hieman nukahtamisvaikeuksia kun tyttö päätti ryhtyä pungertamaan itseään napaa vasten ja ulospäin, mikä tuntui tosi ikävänä kireytenä vatsanahassa. Samalla vatsa meni kauttaaltaan aika kovaksi, eli olisikohan se ollut myös jonkinlainen supistus. Jouduin nousemaan ylös vähän kävelemään, jotta vauva rauhoittuisi hieman ja saisin unenpäästä kiinni, ja ilmeisesti se auttoi koska en enää muista valvoneeni tuon jälkeen.

Loppuun vielä masukuva raskausviikolta 29 eli eiliseltä. Katsokaa nyt tuota isoksi venähtänyttä vatsaa! Tuntuu aivan uskomattomalta että nyt ollaan jo näin pitkällä ja Sinttikin saanut kokoa siitä parisenttisestä pavusta mitä se vielä äsken oli :)

The Masu

Mikä on kaikista mukavinta puuhaa raskaana ollessa? No tietysti mahan silittely ja paijaus ♥

On sanoinkuvaamattoman ihanaa kun tuntee vauvelin liikkeet ihan aamusta iltaan. Toisinaan kun möyrinnän tuntiessa laittaa käden masun päälle, sieltä vastataan pienellä potkulla. Aiemmin en edes tiennyt enkä tajunnut, että pienen kanssa voi olla vuorovaikutuksessa jo tässä vaiheessa kun se on mahassa. Nyt oman raskauden myötä kaikkien niiden toisten raskaanaolevien jatkuva mahanrapsuttelu ja -silittely sai luonnollisen selityksen: kukapa ei tahtoisi paijata vauvaansa varsinkin kun tietää että toinen tuntee sen jo nyt ja varmasti nauttii siitä!

Nyt jo iltaisin maha usein heiluu ja poukkoilee varsinkin kun olen laittamassa nukkumaan. Viime viikolla sairastaessa heräilin usein yöllä niistämään tai yskimään, ja lähes aina tajusin samalla, että Sintillä on omat bileet käynnissä. Mies aina välillä tiedustelee, että enkö minä häiriinny kaikesta siitä riehunnasta, mutta itse asiassa totuus on että se ei häiritse minua tippaakaan. Usein päinvastoin tuntuu todella lohdulliselta havahtua yöllä ja tajuta heti, että Sintillä on kaikki hyvin. Lapsi on terve kun se leikkii :)

Moni on minulle sanonut, että vilkasliikkeisestä vauvasta tulee helposti temperamenttinen lapsi. Jossain vauva-aiheisessa lehdessä oli tästä vasta juttua ja siinä lohduteltiin vanhempia, että tietääpähän ainakin sitten että lapsella on omaa tahtoa ja hän tulee todennäköisesti pärjäämään elämässä. Minusta tuo oli hienosti sanottu ja pitää varmasti kutinsa. Sitäpaitsi äidillä ja isilläkin löytyy temperamenttia jo valmiiksi joten onpahan sitten perheessä ruutia ;)

Alkuraskaudesta puhuimme paljon jonkin sopivan musiikkikappaleen valikoimisesta ja sen soittamisesta Sintille säännöllisesti raskauden aikana. Tuo jäi valitettavasti tekemättä, ja täytyy tunnustaa etten ole kovin aktiivisesti mahalle puhunutkaan. Välillä iltaisin lepertelen masua silitellessä, lähinnä houkutellakseni Sinttiä heräilemään ja muksimaan vaikka kättäni. Se kuitenkin tuntuu jotenkin kovin yksityiseltä puuhalta, jos tiedätte mitä tarkoitan. Kyllähän se lapsi todistettavasti kuulee puheen, mutta jotenkin on vaikea höpöttää "yksinään". Luulen, että se on helpompaa siinä vaiheessa kun Sintti on maailmassa ja selvästi siinä edessäni konkreettisena pienenä ihmisenä.

Oletteko te muut raskaana olevat kovia puhumaan masulle?

Tässä loppuun vielä masukuva viikolta 26 + 3. Erittäin huonolaatuinen ja itse peilin kautta napattu. Säännöllinen viikoittainen masunkuvaus on valitettavasti vähentynyt tosi paljon, emme vain saa aikaiseksi...Harmi.

Ja oi että masu on jo tuostakin kuvasta kasvanut! Nyt täytyy oikeasti ottaa itseä niskasta kiinni ja päästä oikeaan kuvausrytmiin että saa tallennettua tämän huiman kasvun :)

RV 27+2: Oudot Unet

Kraah! Varis täällä päivää. Siltä tuo ääneni juuri nyt kuulostaa, ihan peltovarikselta. Olen sairastellut kotona ja useatta päivää eikä olo tunnu helpottuvan. Raskaus tuntuu todellakin pidentävän näitä oireita.

Toinen asia johon raskaus on vaikuttanut todella paljon, on unimaailma. Olen aina nähnyt paljon unia, mutta nyt niiden määrä on vähintään triplaantunut ja ne pitävät sisällään mitä ihmeellisimpiä juonenkulkuja. Kesällä näin yhteen aikaan todella paljon painajaisia, mutta onneksi ne ovat vähän vähentyneet, sillä ne saattoivat toisinaan olla aika ahdistaviakin. Viime viikot olen ihan omaksi huvikseni kirjannut ylös niitä mielikuvituksellisimpia unia, ja tässä teillekin niistä muutama luettavaksi :)

* Eräänä yönä muutama viikko taaksepäin olin Amazing Racessa kilpailijana (ohjelmassa jota inhoan enkä koskaan katso!) ja muistan selvästi, että matkani päättyi Irvingiin, Texasin osavaltioon USA:ssa.

* Olin kampaajalla ottamassa hiuksiini vakiokampaustani eli pinkillä pohjalla mintunvihreitä raitoja (jep jep), kunnes yhtäkkiä tajusin että minä ja suurin osa muista asiakkaista oltiin vampyyrejä. Ponkaisin ylös ja tuumasin, että hiukoo aivan vietävästi ja löytyisipä lähistöltä joku ihminen joka voisi vähän avustaa asiassa. Yksi asiakkaista kertoi olevansa ihminen ja sanoi, että hänestä saa kyllä vähän pahimpaan nälkäänsä maistaa. Menimme kampaamon takahuoneeseen ja heräsin siihen kun olin juuri puraissut hänen käsivarren taivettaan ja makoisa veri virtasi suuhuni...yöks.

* olimme miehen kanssa mökkeilemässä ja joka paikka oli ällöttäviä hyönteisiä täynnä. Leikimme suloisen pienen hiiren kanssa joka yhtäkkiä kuoli, joten siirsimme sen eteiseen. Aamulla se hiirenraato oli täynnä muurahaisia...Lisäksi yöllä huoneemme tulvahti täyteen hämähäkkejä ja mieheni joutui tappamaan niitä koko loppuyön. Tämä uni ei kuulosta kovin kummoiselta, mutta muistan vieläkin kuinka hyytävä se unen tunnelma oli ja kuinka kauhuissani olin noista ötököistä.

* olimme varmaankin odottamassa toista lastamme tai ensimmäinen oli juuri syntynyt, kun yhtäkkiä huomasin makuuhuoneessamme kirjahyllyssä liikkuvan pussin. Joku oli laittanut meidän vauvan sinne hyllylle pussiin ja kun avasin sen, sieltä paljastui hymyilevä mutta nälkäinen vauva. Lämmitin nopeasti sille maitoa ja yritin antaa sitä pullolla, mutta vauva oli niin heikossa kunnossa ettei jaksanut edes niellä. Ruoka vaan valui suupielistä samantien pois. Olin aivan kauhuissani, että nytkö tämä vauva kuolee tähän ja mietin, että kuinkahan monta päivää se on ollut ilman ruokaa. Heräsin aivan paniikissa ja sydän hakkasi noin miljoonaa! Todella, todella ahdistava uni ja taisin joutua jopa yöllä herättämään miehen minua lohduttamaan.

* Olin reissussa ja tien päällä kohtasin yllättäen Timo Soinin, jonka kanssa aloimme hengailla. Timo osoittautui varsin vallattomaksi bilettäjäksi, joka otti mielellään alkoholia ja piti tunnelman korkealla. Tällä reissulla päädyimme Kemiin, jossa hän asui onnellisesti vaimonsa Jutta Urpilaisen sekä kahden lapsensa kanssa!! ;) Niin, sehän on HYVIN todennäköistä että joku päivä bilettäisin Timo Soinin kanssa....

Aika hulluja unia, vai mitä! Onkos muillakin unimaailma vilkastunut raskauden myötä? Jos joku uni on jäänyt erityisesti mieleen, niin jaa se meidän muiden iloksi kommenttiboksiin :)

RV 26+3: Neuvolakäynti & Streptokokki B

Flunssainen olo vain jatkuu ja päiväohjelmaan ovat tulleet mukaan parivaljakko nenäkannu & suolavedellä huuhtelu. Jälkimmäistä en ollut vielä koskaan aiemmin kokeillut, mutta eräs ystäväni vannoo sen nimeen ja on kuulemma saanut taltutettua monta flunssaa heti alkumetreilleen suolavettä käyttämällä. Hirveänmakuistahan se on, mutta jos siitä on apua niin menkööt :)

Torstaina kävin taas neuvolassa tsekattavana. Visiitti sujui kohtuullisen rutiininomaisesti, olisinkohan ollut siellä n. 15 minuuttia ja siinä ajassa saatiin kaikki hoidettua. Hemoglobiini oli 114, vauvan sydän tykytteli edelleen dopplerilla kuunneltaessa tavanomaiseen reippaan tahtiinsa ja painokaan ei ollut noussut tällä kertaa mitenkään kohtuuttomasti. Yhä pahenevista selkävaivoistani kerroin terkalle, mutta häntä ei tuntunut mitenkään erityisesti kiinnostavan. En oikein tiedä mitä odotin, sillä sairaslomaa en olisi vielä ottanutkaan, mutta ehkä tästä käynnistä jäi vähän sellainen tunne että saisinkohan jonain päivänä sitä edes vaikka saapuisin paikan päälle pää kainalossa...

Samoin kuuntelin hieman ihmeissäni terkan ja mukana olleen opiskelijan kommunikointia. Yhdessä toimenpiteen yhteydessä opiskelija sanoi, että häntä on nimenomaan koulussa neuvottu tekemään tällä tavalla, ja terkka vastasi, että eivät ne siellä koulussa tiedä...! Hmm?

Meillä oli neuvolakäynnin yhteydessä mielenkiintoinen keskustelu aiheesta Streptokokki B. Yritin löytää tästä jotain hyvää linkkiä tähän mukaan liitettäväksi, mutta en löytänyt oikein mitään muuta kuin nettikeskusteluja. Kannattaa siis googlettaa jos aihe kiinnostaa. Pähkinänkuoressa aihe menee suunnilleen näin (ja saa täydentää!): aika moni nainen on tietämättään Streptokokki B:n kantaja ja tavallisesti se ei aiheuta mitään toimenpiteitä, paitsi ellei nainen satu olemaan raskaana. Jostain syystä neuvoloissa ei seulota tätä bakteeria, vaikka synnytyksen yhteydessä se saattaa tarttua äidistä vauvaan ja aiheuttaa lapselle vauvaikäisenä vakavan tulehduksen (esim. keuhko-, veri- tai aivotulehdus). Jos bakteerin olemassaolo saadaan raskausaikana selville, sen tarttuminen synnytyksessä vauvaan voidaan ehkäistä yksinkertaisesti antamalla äidille synnytyksen yhteydessä antibiootteja.

Ystäväni sai tietämättään puolivahingossa kuulla olleensa Streptokokki B:n kantaja sattuman kautta, sillä noin kaksi kuukautta ennen vauvansa syntymää hän joutui sairaalaan ja komplikaatioiden takia oli olemassa iso riski, että vauva olisi otettu ennenaikaisesti pois. Ystävästäni otettiin lukemattomia verinäytteitä ja häntä testattiin erilaisten tautien varalta, ja hänen tietämättään myös kyseisen bakteerin osalta. Sairaalareissu onneksi päättyi onnellisesti ja vauva sai jäädä kohtuun vielä kasvamaan, mutta testien yhteydessä elimistöstä löytyi Streptokokki B, minkä johdosta se merkittiin sairaalan papereihin ja sen perusteella kätilö tiesi antaa ystävälleni antibioottitipan. Kaikki tämä selvisi hänelle itselleen vasta synnytyksen jälkeen ja hän ehti säikähtää perusteellisesti, sekä tarkkaili lastaan varmaan kuukauden ajan sen jälkeen erilaisten tulehdusoireiden varalta.

Se, mitä tästä itse opin, oli että haluan ehdottomasti tarkistuttaa olenko minä tuon samaisen bakteerin kantaja, sillä ennaltaehkäisy on niin helppoa mutta jos lapsi sairastuisi vakavasti, sillä voisi olla kuolemanvakavia seurauksia. Niinpä otin asian neuvolakäynnillä puheeksi, mutta terkan mukaan heitä on neuvolassa nimenomaan kielletty seulomasta Streptokokki B:tä. Lisäksi terkan tiedot aiheesta olivat selvästi puutteelliset, ja minä itse tiesin paremmin mitä seuraamuksia sen havaitsemista jättämisestä voi olla. Mukana ollut opiskelija oli myös kuullut aiheesta ja tuki tätä tietoa. Sovimme terkan kanssa, että seuraavalla lääkärikäynnillä tiedustelemme lääkäriltä, suostuuko neuvola tekemään testin vai menenkö minä yksityiselle ja maksan tutkimuksen itse omasta pussistani. Siihen olen täysin valmis sillä haluan ehdottomasti asiaan varmistuksen.

Suosittelen joka ikistä raskaana olevaa lukijaa pyytämään omaa neuvolaansa tarkistamaan oletteko Streptokokki B:n kantajia. Kyseinen testi pitäisi saada automaattiseksi kaikille odottajille.

Kertokaa ihmeessä jos teillä on aiheesta kokemuksia!

RV 26: Sokerirasitustesti

Nyt se on sitten ohi, sokerirasitustesti nimittäin. Kokemuksena se ei ollut varsinaisesti paha, mutta ei mikään miellyttäväkään mitä kovin mielellään säntäisi toistamaan.

Aikani oli klo 7:25 aamulla laboratoriossa ja ihan ensiksi sormenpäästä otettiin verinäyte. Se tuntui olevan kunnossa, joten sen jälkeen otettiin oikea verinäyte kyynärtaipeesta ja sitten sainkin lipittää kokiksen näköisen litkun. Siihen puuhaan oli varattu aikaa 5 minuuttia, mutta taisin suoriutua siitä jopa vähän nopeammin, koska ilmeisesti siinä janoisessa olotilassani juoman alas saamisessa ei ollut suurempia ongelmia.

Tämän jälkeen piti istua tunti, kunnes oli seuraavan verikokeen vuoro. Se ei mennytkään yhtä sujuvasti kuin ensimmäinen, sillä taas kävi niin kehnosti, että oikeasta kyynärtaipeesta ei tullutkaan yhtään verta! Byääh. Se kävi kipeää ja hyöty = nolla. Ei siis auttanut kuin vaihtaa kättä ja kokeilla uutta suonta, mistä onneksi näyte saatiin nopeasti. Sitten taas oli vuorossa tunti istumista minkä jälkeen otettiin viimeinen verinäyte.

Kaikista vaikeinta minulle oli istua siellä labrassa pari tuntia juomatta yhtikäs mitään. Kysyin yhdeltä hoitajista, että oliko sallittua juoda yhtään vettä kokeen aikana mutta vastaukseksi tuli tiukka ei. Kyllähän sen ajan jotenkin sai kulumaan, varsinkin kun ei tarvinnut puhua yhtään, mutta kokeen päättymisen jälkeen vettä upposikin todella paljon, ja muutenkin päivän aikana olen ottanut vahinkoa takaisin parhaan kykyni mukaan. Kyseessä ilmeisesti joku takautuva jano ;)

Syömättä olo meni yllättävän hyvin. Söimme aika tuhdin aterian eilen illalla melko lähellä syöntikiellon alkua ja menin aikaisin nukkumaan. Labrassa juotu sokerilitku myöskin korvasi ruokapuolta. Joka välissä hoitajat muistivat kysyä, että huimaako tai onko huono olo, mutta aina vastasin kieltävästi. Vasta siinä vaiheessa kun lähdin kävelemään labrasta autolle, rupesi hieman naurattamaan kun askel hoiperteli aivan lievästi. En siis ollut selvinnyt kokeesta täysin oireetta. Samoin loppupäivä meni vähän sumuisissa olotiloissa, lähinnä jonkin pääkivun tapaisen olotilan kourissa joka onneksi parin teekupillisen ja kotiinlähdön myötä helpotti.

Mutta, ohi on!! Pitäkää pliis peukkuja pystyssä että saan puhtaat paperit :)

Mitenkäs teillä muilla on sokerirasitukset sujuneet?

Kuinka A-kupin tytöstä tuli D-kuppilainen

Totta se on, täällä on siirrytty "parhaaseen D-sarjaan"! Hypätty niinsanotusti 3 pykälää ylöspäin. Näin ollen omistan siis elämäni ensimmäiset D-kupin rintsikat eivätkä ne tunnu yhtään liian isoilta ;) Hassua kyllä myös ympärysmitta on kasvanut 75 sentistä 80 senttiin, ja edelliset tuntuivatkin välillä niin napakoilta että melkein henkeä ahdisti. Nyt on taas helppo olla kun on sopivankokoiset liivit päällä!

Sen verran sanon kyllä, että ei D-kupin tytöillä välttämättä ole helppoa liiviostoksilla kun yllättävän harvasta sarjasta löytyi noin isoa vaihtoehtoa, mikä oli minulle yllätys koska eihän tuo koko nyt mitenkään harvinainen ole. Itse menin ostamaan mustia mutta kissanviikset, jouduin nappaamaan aivan eriväriset koska ne olivat ainoat jotka sopivat niistä parista hassusta olemassa olevasta vaihtoehdosta ;)

Samoin tässä eräänä päivänä kävin uimapukuostoksilla, koska tarkoitus olisi näin syksyn päälle siirtyä uimahallin puolelle kuntoilemaan. Tämä ostosreissu oli positiivinen yllätys, koska löysin kivat ja muodikkaan malliset uikkarit varsin kohtuuhintaan! Tiesittekö te, että Mamalicious myy myös uimapukuja? Halvalla pääsin, sillä tämä ostos kustansi vain n. parikymmentä euroa ja sillä pärjää varmasti raskauden loppuun asti.

Huomenna joudun piikitettäväksi sillä aamulla on vuorossa sokerirasitustesti :( Rupesin miettimään, etten tainnut saada siitä mitään lähetettä tai ohjetta, mutta ehkä homma tosiaan on sitten aivan suoraviivaista: ei ruokaa eikä juomaa 12 tuntiin ennen testiä. Syöminen nyt vielä menee, mutta tällä nykyisellä vedenkulutuksella tulee olemaan vaikeaa, ja suussa taatusti Saharan autiomaa. Jaiks.

P.S. Ne Kelan paperit odottaa edelleenkin...! Tänään pistän kyllä toimeksi, aivan varmasti...

RV 25+1: Ei paljon uutta auringon alla

Täällä ollaan ihan hengissä ja pahoittelut pitkäksi venähtäneestä tauosta. Pingu taisikin jo huhuilla :) Kävin viime viikolla aika rankanpuoleisella työmatkalla ja olin sen jälkeen aivan ryytynyt useamman päivän ajan, kyllä huomaa että voimat eivät ole aivan entisenlaisensa! Onneksi tämä oli viimeinen työmatka tätä laatua.

Lisäksi viime päiviä on leimannut eräänlainen yleinen väsymys ja saamattomuus. Ehkä näin ilmojen viilenemisen myötä olen orientoitunut täysillä syksyyn ja haluaisin vain kotikissana käpertyä sohvannurkkaan ja nauttia rauhallisista illoista höyryävän kaakaomukin kera. Tänäänkin jouduin oikein patistelemaan itseäni urheilemaan sillä olisin paljon mieluummin tullut töistä suoraan kotiin. Valitettavasti työssä on myös todella hektistä joten nyt on jaksettava rutistaa pahimman ajan ylitse. Siitä tulikin mieleeni, että ehkä tästä väsyneisyydestä voisi päätellä, että hemoglobiini on edelleen vähän turhan alhaalla, sillä hyvästä päätöksestä huolimatta en ole onnistunut aina ottamaan kahta pilleriä päivässä jos lounasaikaan tulee nautittua maitotuotteita. Syytä olisi petrata sillä tällainen vetämättömyys ei ole kivaa.

Lohduttaudun ajatuksella, että enää 9,5 viikkoa töitä jäljellä miinus yksi lomaviikko :) Sen jälkeen onkin runsaasti vapaa-aikaa (kunnes vauva saapuu) eikä juurikaan mitään pakollisia velvoitteita (muita kuin synnyttäminen, hah).

Viime aikoina olen myös...

...hyvästellyt vesirajan ja odotan milloin on varpaiden vuoro.

...vältellyt jo viime kerralla neuvolasta saatuja Kelan papereita jotka tuijottavat minua syyttävästi hyllyn reunalta.

...tuntenut ensimmäisen kipeähkön potkun jonnekin oikealle alas.

...ryhtynyt jännäämään ensi viikon alussa koittavaa sokerirasitustestiä.

...todistanut lähipiirissäni yhtä keskenmenoa ja yhtä IVF-hoitoa.

...muistanut mainita miehelle joka päivä, että eikö voisi jo olla marras- tai joulukuu että vauva olisi pikemmin täällä :)