keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Neiti S jälleen isosiskouden kynnyksellä

On pitänyt jo pitkään kirjoittaa Neiti S:n tuumailuista liittyen uuteen raskauteen. Ennenkuin koko raskautta oli edes olemassa, ajattelimme miehen kanssa, ettemme kerro siitä yhtään kenellekään ennenkuin on aivan pakko, edes pikkuneidille. Matkan varrella mieli kuitenkin muuttui, erityisesti kun jännitettävää oli ihan ensimetreiltä saakka niin paljon. Kun saimme niskapoimu-ultran jäljiltä olleesta kromosomitestistä tulokset, halusimme sittenkin kertoa Neiti S:lle hyvät uutiset heti. Tähän vaikutti ihan se käytännön syykin, että masu tuntui pullahtavan ulos niin varhaisessa vaiheessa eikä 3,5-vuotiasta olisi ollut enää niin helppo sumuttaa kuin pienempää lasta.

Tyttö oli jo pitkään puhunut sisaruksista ja toivonut, että meillekin voisi tulla vauva. Hänen kaveripiirissään monella on siskoja ja veljiä, ja luulen että omalla tavallaan hän on ihannoinut sitä isossa sisarusparvessa elämistä. Aika varhain toive muotoutui niinkin tarkaksi, että tulijan pitäisi olla nimenomaan tyttö. Niinpä olikin sitten aika helppo mennä ja kertoa, että molemmat hänen toivomuksistaan ovat täyttymässä :)

Tulevan isosiskon reaktiota oli ihana seurata: tyttö puhkesi hihittämään ja hyppelehtimään silkasta innostuksesta ja hän rupesi heti suunnittelemaan, mitä kaikkea vauvan kanssa voisi tehdä ja miten hän voisi auttaa sen hoitamisessa. Innostus oli niin kokonaisvaltaista, että sinä iltana uni ei meinannut millään tulla silmään. Neiti huuteli huutelemasta päästyäänkin sängystä kaikenlaisia vauva-aiheisia juttuja ja valvoi aivan liian pitkään.

Sitten kun hematooma ja se kauhea ilta saapuivat, päälle iski katumus: miksi ihmeessä olin mennyt kertomaan lapselle raskaudesta noin varhaisessa vaiheessa, nythän joudun taas tuottamaan hänelle pettymyksen! Jälleen on kerrottava, että mitään vauvaa ei tulekaan. Helpotus oli suuri kun vauva oli sittenkin elossa, mutta pelko ja katumus eivät väistyneet, kadutti edelleenkin vähän koska tiesimme että elimme koko ajan veitsenterällä, raskaus saattaisi keskeytyä milloin vain.

Sillä välin Neiti S eli raskauden kanssa omaa sykliään. Alun ilakoinnin jälkeen mieleen nousi myös huoli, tyttö tiedusteli pikkulapsen tyyliin: "Äiti, kuoleeko se vauva siellä sinun masussa vähäsen?". Vaikka olin osannut varautua siihen, että ennen pitkää tämä kysymys kuullaan, sittenkin se yllätti. Nopeasti vastasin: "Ei, tämä vauva ei kuole!". Kannatan rehellisyyttä kaikissa tilanteissa lapsen suuntaan, mutta silloin sisältä kumpusi voimakas tarve poistaa lapsen huoli heti ja siinä paikassa enkä ehtinyt ajatella sen enempää. Hieman kaduttaa tämä katteeton lupaus, jonka jouduin antamaan vastoin enempiä kykyjä, mutta toisaalta yhtäaikaa tiedän, että tyttö olisi jäänyt pohtimaan ja murehtimaan mahdollisesti uudestaan vierailevaa kuolemaa jos olisin antanut siihen mahdollisuuden...

Sitä vastoin aika pian Neiti S joutui kohtaamaan surunsa pikkuveljen poismenosta uudelleen. Se alkoi jälleen viattoman tuntuisella kysymyksellä: "Äiti, mikä sen vauvan nimeksi tulee?". Kerroin ettei sellaista oltu vielä päätetty ja kysyin leikilläni, että oliko hänellä hyviä ehdotuksia. Jännällä ilmeellä minua katsoen tyttö lausui ääneen Enkelipojan nimen. Totesin siihen, että sehän on sinun pikkuveljesi nimi, emme voi antaa samaa nimeä uudelleen ja varsinkaan kun tulija on tyttö. Pienen keskustelun ja tarkempien kysymysten jälkeen oivalsin, että Neiti S oli jotenkin elätellyt toivetta siitä, että Enkelipoika voisi syntyä uudelleen ja lakata olemasta kuollut. Ja jos vain olisimme antaneet vauvalle hänen nimensä, se olisi muuttunut todeksi. Hellävaroen selitin asian muutamaan kertaan uudelleen sen illan aikana, mikä johti epätoivoiseen itkukohtaukseen. Tyttö tuntui elävän sen illan aikana koko asian uudestaan ja itkien huusi useampaan kertaan: "Minä en välitä siitä uudesta vauvasta yhtään, haluan vain Enkelipojan takaisin! Mennään heti aamulla hakemaan se sieltä taivaasta pois!". Ja äidin epäkiitollinen tehtävä oli muistuttaa, kuinka ketään ei saa taivaasta pois kun sinne on kerran päädytty...Tärisevä ja nyyhkyttävä tyttö nukahti lopulta kainalooni.

Onneksi seuraavana aamuna mieli oli jo parempi ja asia oli selvästi käsitelty. En vain ollut ymmärtänyt, kuinka omalaatuisella tavalla pienen lapsen mieli saattaa jäädä pyörittelemään näitä asioita, vaikka päällisin puolin vaikuttaa siltä että hän on ymmärtänyt tapahtuneen. Siltikin luulen, että hän tiesi, mutta toivoi vaan niin kovasti että veljen voisi toivomalla saada takaisin.

Nykyään Neiti S on erittäin onnellinen vauvan tulosta. Minusta on todella liikuttavaa, kun hän lupaa omia tavaroitaan vauvalle - lapsi jonka toisinaan saattaa olla vaikea edes antaa kaverin leikkiä omalla lelullaan kun omistuskohtaus iskee! Samoin pari päivää sitten hän totesi, että vauvan pitää sitten nukkua hänen huoneessaan. Tuota lupausta en aio edes yrittää lunastaa ;)  Toisaalta jokunen aika sitten tyttö tuumasi myös, että "luultavasti se vauva sitten pilaa kaiken". Kun yritin saada selvennystä tähän "pilaamiseen", kävi ilmi että pikkuvauvat tykkäävät hajottaa leikkejä ja syövät lelujen pikkuosia - kokemus, joka taitaa jo olla päiväkodista tuttu! Hyvä vaan, niin ei tule sitten yllätyksenä että ei se sisarusten elämä ole pelkästään ruusuilla tanssimista vaan välillä myös tulee harmituksen aiheita.

Vihdoin saatan myöntää sen ääneen, että ehkä tällä isolla ikäerolla on jokin hyväkin puoli. Toivottavasti isosisko pääsee nyt ihan oikeasti isosiskoilemaan tällä kertaa ja tekemään kaikkia niitä asioita, joita niin kovasti odottaa!

perjantai 25. joulukuuta 2015

RV23+3: Tunnelmallista Joulua!

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet erittäin tapahtumarikasta aikaa, ja sen johdosta blogi on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle. On pitänyt kirjoittaa niin monesta asiasta! Neiti S on viettänyt 4-v synttäreitään ja siitä on tulossa postaus, lisäksi toivottiin tarkempaa tarinaa neidin suhtautumisesta tähän odotukseen. Ne ovat tulossa heti kun sinne asti pääsen :) 

Tapahtumia on tosiaan riittänyt ja kaikesta kiireestä huolimatta muutokset ovat positiivisia: alkaa tuntua siltä niinkuin aurinko alkaisi vihdoin paistaa tähän risukasaan. Hitaasti mutta varmasti asiat menevät siihen suuntaan, mihin olen toivonut niiden menevän jo pitkään. Se tuntuu niin hienolta, että uskaltaako sitä edes ääneen sanoa taikka juhlia - taikausko epävarmuuksineen on läsnä jälleen vahvasti! Jos silti ihan varovasti tuuletan: jotain onnenpoikaseen viittaavaa alkaa vaivihkaa kuplia rinnassa eikä kyseessä ole närästys! :)

Raskaus sujuu omalla painollaan, mutta kuten aina, jokainen päivä on täynnä omanlaistaan huolta. Tiistaina jouduin tekemään yllärireissun synnärille. Jo viime viikosta alkaen olin tuntenut silloin tällöin pientä kipua jossain vatsan seutuvilla, minkä itse paikansin kohdun yläosaksi. Tuo kipuilu oli mennyt aina levolla pois, mutta yhtäkkiä tiistaiaamuna herättyäni jomotusta esiintyi ilman mitään rasitusta ja myöskin levossa. Päähäni iskeytyi kauhukuva irtoavasta istukasta, sillä tiesin sen sijaitsevan jossain noilla seutuvilla, enkä voinut olla soittamatta synnärille josta kehotettiin tulemaan näytille. 

Olotilat olivat eriskummalliset, sillä tasan 4 vuotta aiemmin olin juuri synnyttänyt maailmaan samalla osastolla ihanan esikoiseni ja lisäksi kun päädyin tasan samaan tutkimushuoneeseen missä todettiin samaisella pedillä (ja luultavasti ultralaitteellakin) Enkelipojan poismeno. Jotenkin vaan tuostakin reissusta selvittiin. Mieltäni huojensi se, että tunsin Taikan peuhaavan koko ajan vatsassani joten tiesin että niitä kammottavia sanoja ei nyt voi tulla. Sen sijaan lääkäri totesi hyvin nopeasti, että kyseessä on jo ennestään raskauden takia erkaantuneiden suorien vatsalihasten kramppi tai rasitusvamma. Painellessa kipukohta löytyi nopeasti eikä se edes ollut kohdussa vaan selvästi sen yläpuolella. Mikä helpotus! Hoidoksi tarvittaessa Buranaa, muuten aika parantaa vaivan.

Hassuna asiana mieleen jäi käynnistä se, että pyynnöstäni huolimatta lääkäri ei näyttänyt vauvaa ruudulta lainkaan. Samoin hematoomaa hän ei ruvennut kontrolloimaan koska kuulemma "ei ollut tarvetta". Reissulla ilmeni, että Taika on tosiaan ponteva tyttö: neiti posottaa menemään useita päiviä edellä viikkoja. Päänympärys ja reisiluu muistaakseni vastasivat viikkoja, mutta mahanympärys oli +8 päivää! Liekö tässä sitten jouluherkuilla kasvatellaan oikein mojovaa sokerivauvaa...sain koon takia passituksen sokeritestiin, josta aiemmin oli puhetta neuvolassa että sitä ei tarvita kun ei koskaan aiemminkaan ole ollut raskausajan diabetestä tai sukurasitusta. 

Varovasti virittelin lääkärin kanssa myös keskustelua synnytyksen käynnistelystä ja yritin laittaa valttikorttina pöytään, että nythän käynnistyksen voisi ajoittaa jo RV37 varsinkin kun vauva on noin reippaan kokoinen, mutta ne toiveet tyrmättiin välittömästi aika ärsyttävän pätevillä perusteluilla ;) Lääkärin mukaan mitä isompi vauva niin sitä enemmän se tarvitsee hyvin kehittyneitä keuhkoja, joten RV38 pitää olla täynnä ennen kuin mitään aletaan tekemään, erityisesti jos tilanne on muutenkin epäkypsä. Kuulostaa järkevältä enkä tietysti halua riskeerata tytön terveyttä, mutta pettymyshän se oli kun olin valmistautunut kestämään raskautta juuri sinne RV37 asti....keskustelu jatkunee tästä kunhan pääsen äitipolin asiakkaaksi.

Lisää juttua on luvassa lähipäivinä. Sillä välin haluan toivottaa upeille lukijoilleni todella ihanaa ja rentouttavaa joulunaikaa! 

perjantai 11. joulukuuta 2015

RV21+3: Kurkistus kohtukuolemaäidin odotukseen

- Neuvolakortti on pidettävä aina ja kaikkialla mukana. Sillä koskaanhan ei tiedä, milloin joutuu säntäämään kiireesti neuvolaan tai synnärille...
- Viikko ilman näköhavaintoja (elävästä) vauvasta on piiitkä aika!
- Joka wc-reissu jännittää: entä jos siellä näkyy sittenkin taas punaista...Samoin kaikki "tuntemukset" täytyy tarkistaa erikseen, käyn joka päivä kerran tai kahdesti varmuuden vuoksi kiskaisemassa housut alas.
- En halua puhua vauvasta kovinkaan monen kanssa, sillä kaikkiin toivotuksiin haluan vastata vain "Kiitos, toivottavasti tämä selviää hengissä" tai "...JOS meille tulee vauva..." jne jne.

Ja viimeisin kokemus viikko sitten perjantailta. Huomasin Lindexissä tarjouksen "Ota 3 maksa 2" ja päätin toteuttaa aikomukseni ensimmäisistä vauvanvaateostoksista, sillä näinhän olin itseni kanssa sopinut onnistuneen rakenneultran jälkeen. Suunnatessani vauvanvaateosastolle tunsin kuinka askel hidastui ja lopulta minun piti pakottaa itseni astumaan rekkien väliin. Selasin vaatteita nopeasti, ja koko ajan sydän hakkasi ja vatsaa väänsi, eikä mikään vaate tuntunut sopivalta. Lopulta annoin periksi kun ahdistus kävi liian suureksi ja juoksin kaupasta ulos tyhjin käsin.

Aika ei siis ollut kypsä huolettomalle vauvanvaateostostelulle. Ehkä uudestaan sitten....3 kuukauden kuluttua...?

tiistai 1. joulukuuta 2015

RV20: Rakenneultra ja vihdoinkin hyviä uutisia!

Kuten otsikkokin sen kertoo, tänään saatiin rakennultrassa positiivisia uutisia! :) *tuuletusta*

Henkeä pidätellen seurasimme näytöltä, kuinka ultraaja kävi tärkeitä elimiä yksi kerrallaan lävitse ja selosti näkymää. Koko prosessi tuntui kestävän ikuisuuden ja olisi tehnyt kamalasti mieli hoputtaa kätilöä, että pistäisi vauhtia hommaan! Tietysti järki sanoi, että tämä on parasta tehdä kunnolla, mutta jatkuvasti pelkäsin että tämä nyt kun tämä sydän on kunnossa, niin seuraavaksi varmaan kätilö kertoo, että vatsalaukussa on jotain outoa. Tai munuaiset puuttuvat. Tai selkäranka on viallinen.

Ja ihan lopuksi: "Tiedetään, että hän on tyttö, mutta löytyykö sieltä varmasti tytön sukuelimet?" Ja löytyihän sieltä :)

Sain onneksi yöllä nukuttua ihan hyvin, mutta ultrahuoneeseen astellessa jännitys valahti koko kroppaan. Luulen, että iso osasyyllinen tähän oli muisto edellisestä visiitistä samaan huoneeseen, eli tietysti ne niskapoimu-ultran shokkiuutiset. Koska en kyennyt täysillä luottamaan että voisimme saada tällä kertaa hyviä uutisia, olin jatkuvassa jännityksessä ja vielä käynnin lopussa istuimme miehen kanssa melko vakavaa naamaa näyttäen omilla tuoleillamme, yrittäen kerätä itsemme että saimme kaikki mahdolliset kysymykset esitettyä. Olotila hälveni vasta hiljalleen päivän mittaan, enkä edes muistanut että minunhan oli pitänyt mennä ultran jälkeen vauvanvaateostoksille!

Vauvan mitoista sen verran, että ne vastasivat hienosti viikkoja ja painoa oli kertynyt 360 grammaa. Edelleenkin luulen, että tytöstä tulee melkoinen jytky. Hyvä niin, koska aion synnyttää hänet hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa! Lisäksi profiili, pään muoto ja nenä muistuttivat suuresti isosiskoa vastaavilla viikoilla 

Hematoomasta ultraaja mainitsi, että se oli edelleen siellä kohdunsuun liepeillä, mutta sen koostumus oli alkanut muuttua. Hän uskoi sen alkaneen imeytyä hiljalleen elimistöön koska se näytti jonkin verran rakeiselta. Toivon totisesti, että tuo möykky ei enää tule aiheuttamaan ongelmia ja saisin unohtaa koko riesan!

maanantai 30. marraskuuta 2015

RV19+6: Rakenneultraa odotellessa

Viime viikolla tunsin useana päivänä, erityisesti tiistain ja keskiviikon tietämillä, melkoista pakotusta kohdunkaulan tietämillä. Keskiviikkona tuo tunne alkoi välittömästi aamulla ylösnousun jälkeen ja tuntui, että olisin vain halunnut käpertyä vaaka-asentoon mikä olisi ottanut paineentunteen pois alakerrasta. Työpäivien jälkeen hakeuduinkin melko pian lepäilemään ja jomotus väistyi levon avulla. En kuitenkaan voinut olla huolehtimatta että mistä tuo tunne johtuu, ja näin yliherkkänä odottajana sain päähäni, että kohdunkaula on ryhtynyt avautumaan!

Yritin soittaa aikaa neuvolaan, mutta siellä oli ensimmäistä kertaa sellainen tilanne että haluttua aikaa ei järjestynyt millään. Olisin joutunut odottamaan melkein viikon (mikä ei tietysti tullut kysymykseenkään!), joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi yksityinen gynekologi. Soitin koko kaupungin gynet lävitse, mutta se tuntuu olevan tosi suosittu ammatti sillä aikoja ei meinannut löytyä. Joka paikasta tarjottiin vähintään usean päivän odotusta. Yksi paikka onneksi löytyi, mutta se oli tietysti paikkakunnan kallein vaihtoehtoehto - muukaan ei auttanut joten varasin ajan perjantaille.

Tämä gynekologi oli nuori nainen, mutta ihanan empaattinen ja kuuntelevainen. Tunsin olevani hyvissä käsissä heti alkumetreiltä. Hän teki tutkimuksen alakautta (kohdunsuu sittenkin kiinni!), ultrasi alakautta sekä vatsan päältä. Kaikki näytti juuri siltä miltä pitääkin, hematooma makoili edelleen jossain kohdunsuun liepeillä ja sen muoto oli kyyneleen mallinen. Sen pituus päästä päähän oli edelleen n. 4-5 cm, paksuus n. sentin verran paksuimmasta kohdasta ja ohuimmasta vain millin, pari.

Käynti maksoi paljon, mutta ostin sillä samalla mielenrauhaa. Lääkäri sai valettua minuun uskoa, että tämä ei ole menossa kesken juuri nyt ja on ihan sallittua elää normaalia elämää. Tuo kohdunkaulan pakotus saattaa johtua yksinkertaisesti siitä, että nyt on menossa jo kolmas raskaus ja se rasittaa elimistöä enemmän. Jälkikäteen olen myös itse vetänyt sellaisen johtopäätöksen, että kohdunkaulan alue tottui kahden viikon makoilun aikana siihen, että vauvan ja kohdun paino jakautui pääsääntöisesti muualle. Nyt kun yhtäkkiä pomppasin pystyyn ja rupesin olemaan vähintään työpäivän verran jalkeilla, se rasitti alakerran aluetta uudella tavalla. Uskon yhä enemmän tähän diagnoosiin, sillä tuntemukset ovat nyt melkein kokonaan kadonneet ja hyvä niin!

Nyt jännittää tosi paljon, sillä meillä on huomenna rakenneultra ja toivon saavani hyviä uutisia. Mutta voiko sellaisia tulla, kun tähän asti kaikki on mennyt niin pieleen? Nyt olisi korkea aika rikkoa tämä kaava ja selvitä reissusta puhtain paperein!

P.S. Minulla on aivan järkyttävän suuri maha! Mielestäni näytän noin RV26-28 odottajalta vaikka kolkutellaan vasta puoliväliä :)

lauantai 21. marraskuuta 2015

RV18+4: Muistoja traumaattiselta perjantailta

Mielessäni palaan aina uudestaan siihen parin viikon takaiseen perjantaihin, joka oli lähellä päättyä todella ikävästi. Kertaan noita traumaattisia hetkiä, kun olin varma että pikkuinen oli menehtynyt.

Muistan kun ajoin työpäivän jälkeen kotiin ja noin puolivälissä Taika rupesi möyrimään vatsassani. Ilahduin, sillä tuolloin liikkeitä ei vielä tuntunut ihan niin useasti kuin nyt, joten jokainen potku oli merkki siitä, että hän oli vielä elossa. Aika pian kotiin saavuttuani vuoto sitten alkoikin. Muistan miettineeni sairaalareissulle lähdettyämme, että noinko nopeasti vauva tosiaan saattoi menehtyä. Ensin todella vilkkaita ja normaalin tuntuisia liikkeitä, ja sitten vuodon alettua hän meni heti. Sairaalassa sain makoilla pedillä odotellessani lääkäriä, ja yhtäkkiä rupesin tuntemaan jotain pientä myllerrystä vatsassani. Tavallisesti olisin ajatellut sen olevan vauva, mutta nythän se ei ollut mahdollista sillä hän oli jo kuollut. Se sai minut epäilemään kaikkia aiempiakin tuntemuksiani - olivatko ne liikkeitä olleetkaan, olinko vain kuvitellut kaiken.

Luojan kiitos tämä traumaattinen kokemus päättyi hyvissä merkeissä, niistä tärkeimpänä tietysti vauvan hyvinvointiin.

Tällä kertaa sain kokea myös omakohtaisesti, kuinka tylyä kohtelua ammattilaisilta voi saada silloin kun hätä on suurin ja kaipaisi ihmistä kohtaamaan sen hädän keskellä. Päivystyksessä minut otti vastaan nuori naislääkäri, joka mielestäni sivuutti täysin kaikki huolenaiheeni eikä sanonut ensimmäistäkään lohduttavaa sanaa. Ensin hän ei saanut dopplerilla sydänääniä kuuluviin ja siinä paniikki alkoi kasvaa. Sitten kun puin housuja jalkaani, vuoto alkoi yhtäkkiä kuin hanasta ja aloin mennä tolaltani. Paniikissa puoliksi huusin kuinka verta voi tulla noin paljon, eihän tämä voi olla normaalia ja kuinka en voi menettää tätä vauvaa. Lääkärin vastaus siihen oli: "Niin, usein nopeasti kiihtyvä vuoto on kyllä merkki keskenmenosta". Siinä kaikki. Olin luultavasti niin sumussa ja hädässä, etten muista kaikkea tarkasti, mutta olen kyllä aika varma ettei tämä lääkäri millään tavalla yrittänytkään lohduttaa. Liippasiko kokemus liian läheltä vai eikö tämä nuori nainen ollut koskaan ennen kohdannut järkyttynyttä potilasta? Paha maku tästä joka tapauksessa jäi suuhun.

Hieman samantapainen fiilis tuli eilisestä lääkäristä kontrollikäynniltä. Hän ei tainnut edes huomata neuvolakortin "fetus mortus"-merkintää ja piti minua vain yhtenä rivipotilaana ylihysteeristen odottajien joukossa. Luultavasti olenkin ainakin lievästi hysteerisyyteen taipuvainen, mutta mielestäni minulla on siihen aika hyvät syyt. Moni ammattilainen ei varmasti edes ymmärrä, kuinka suuri merkitys kohtaamisen laadulla on potilaan hyvinvointiin ja siihen fiilikseen, mikä käynnistä jää. Olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että omasta neuvolastani olen saanut koko ajan erittäin ymmärtäväistä kohtelua ja voin luottaa siihen, että ylimääräisiä käyntejä järjestyy aina kun vaan pyydän.

perjantai 20. marraskuuta 2015

RV 18+3: Hematooman kontrollikäynti

Tänään kävin sairaalassa naistenpolin kontrollikäynnillä. Odotin jotain käänteentekevää "ratkaisua" johonkin suuntaan, mutta taisin vähän joutua pettymään. Olisin ehkä halunnut kuulla sen, että hematooma on kadonnut kokonaan mutta niitä sanoja ei kuulunut. Ei myöskään: "tämä raskaus menee nyt hyvin loppuun saakka, älä huoli" - asia mitä kukaan lääkäri ei pysty lupaamaan!

Sisätutkimuksessa todettiin, että kohdunsuu näytti hyvältä ja vuotoa ei näkynyt. Ultrassa ilmeni, että hematooma oli "tipahtanut" kohdun yläreunalta kohdunsuulle ja se oli muuttanut muotoaan. Kooltaan se vaikutti olevan n. 5 cm pitkä ja sentin paksuinen, tosin lääkäri puhui sekaisin millimetreistä ja senteistä joten jälkikäteen jäimme miehen kanssa pohtimaan että mikä olikaan tosiasiallinen paksuus. Ihmettelin, että miten se voi yhtäkkiä olla kookkaampi kuin reilu viikko sitten, mutta lääkärin mielestä se saattoi johtua joko mittauseroista tai olomuodon muutoksesta. Vaikka lääkäri tarkasti katsoi, hän ei havainnut istukassa vuotokohtaa joten toivottavasti tämä kertoo siitä, että hematooma ei enää ainakaan kasvaisi vaan häviäisi hiljalleen pois.

Lääkäri kehotti edelleen tarkkailemaan mahdollisen tulehduksen merkkejä, mutta kun kysyin miten sellaista hoidettaisiin, hän toteaisi vain että luultavasti ei mitenkään. Jos tässä vaiheessa tulehdus iskee, se on todennäköisesti raskauden osalta mennyttä...! Hui kamala. Olin kuvitellut, että tässä jotain antibiootteja saisi, mutta ilmeisesti tuollainen tulehdus "hoitelee" raskauden niin nopeasti pois tieltä ettei siihen ehdi väliin.

(Lääkärikäynnin jälkeen kävimme ostamassa Taika-tyttöselle tällaisen lelun, koska tuntui että hänelle pitäisi saada jo jotain omaa. Itse olisin halunnut helistimen, mutta mies iski silmänsä tähän koska se on kuulemma niin "kätevä" ja sen voi "kiinnittää joka paikkaan" :) )

Sairauslomaa ei ole kuulemma tarpeen jatkaa ja voi jatkaa elämää normaalisti. En taida siltikään uskaltautua heti huhkimaan vaan sovellan pehmeää laskua oman olotilan mukaisesti.

Viime päivinä olen lueskellut paljon juttuja keskosvauvoista. Löysin sellaisiakin pikkuisia, jotka olivat syntyneet raskausviikolla 24+ ja silti selvinneet. Joka päivä ristin kaikki sormet ja varpaat, ja yritän tahdonvoimalla saada meidän pienokaisen pysymään kyydissä ainakin 6-8 viikkoa. Jostain syystä jännitän ihan koko ajan raskauden käynnistymistä ja kaikki pienet tuikkaisut kohdunsuulla saavat minut säntäämään pelästyneenä vaaka-asentoon. Lisäksi viimeisen viikon aikana olen vuotanut keskimäärin joka toinen päivä verta, ja vuoto vain ruokkii näitä pelkoja. Tänään ei ole tullut tipan tippaa, ja toivottavasti se jäisikin tähän.

Pidä lujasti kiinni, Taikaseni!

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

RV17+5: Vuoto jatkuu

Takana tylsä viikko hiljaiseloa ja pääsääntöisesti vaaka-asennossa. On se kumma, miten lepäilykin voi ottaa voimille! Parin tunnin pötköttelyn jälkeen sormet suorastaan syyhyäisivät kotitöiden kimppuun, sekä puuhastelemaan normaaleja kotiasioita mutta levättävä on.

Tiistaina huoli kohdun tilanteesta kasvoi sen verran suureksi, että teimme ylimääräisen neuvolalääkärireissun. Aika järjestyi onneksi todella nopealla varoitusajalla, ja ultrassa näkyi sellainen helpottava seikka, että hematooma oli pienentynyt merkittävästi. Papereista kävi ilmi, että sen tarkka koko aiemmin oli ollut 45mm x 11mm. Nyt lääkäri sai kooksi 28,3mm x 0,83mm. Toivoimme, että tämä kielisi siitä että vuodon alkuperäinen lähde olisi tyrehtynyt ja että nyt hematooma olisi häviämään päin! Lääkäri katsoi kuitenkin parhaimmaksi jatkaa sairaslomaa.

Perjantaina tiputteluvuoto alkoi jälleen, mutta hävisi iltaa kohden pois. Tänään sen sijaan yllättäen heti sängystä noustuani tunsin kuinka jotain holahti housuun. Verta oli tullut reilummasti, ehkä pikkuhousunsuojallisen verran ja lisää tuli pönttöön. Laitoin heti siteen, mutta onneksi siihen tuli enää heikon kuukautisvuodon verran ja päivän aikana päälle tiputteluvuotoa. Tämänpäiväinen säikäytti jälleen sen verran, että kilautin synnärille ja sieltä ohjeistettiin aloittamaan Caprilon - lääkitys uudelleen. Jos oma olotila muuttuu, esim. kuume nousee tai tulee kipuja, kannattaa lähteä näytille.

Tässä sitä taas jännitetään, että onko vuoto uusinut vai olisiko hematooma vuotanut kokonaan pois! Sen kun tietäisi, niin voisi ehkä olla hieman levollisimmin mielin.

Ne pikkuriikkiset suunnitelmat, mitä minulla oli vauvavalmisteluiden ja vaaleanpunaisten höttöjuttujen suhteen, olen karistanut kokonaan pois. Nyt keskitän kaiken energiani siihen, että selviän päivä ja viikko kerrallaan eteenpäin hiljalleen kohti "turvallisempia" viikkoja. Rakenneultraan on enää 2 viikkoa ja 2 päivää, kunpa sinne pääsisimme ja saisimme kerrankin hyviä uutisia! Vauva on selvästi kasvanut isommaksi koska olen alkanut tuntea liikkeitä paljon selvemmin, eikä niitä enää tarvitse houkutella esiin kuten vielä muutama päivä sitten. Varsinkin selällään maatessani hän rupeaa aika nopeasti mylläämään mikä helpottaa kovasti: niin kauan kun on liikettä, on elämää. Siihen ajatukseen koitan nyt tarttua.

maanantai 9. marraskuuta 2015

RV16+6: Lepoa, lepoa + neidin bloginimi

Täällä on viikonloppu mennyt pääsääntöisesti vaakatasossa. Välillä olen tehnyt jonkin jaloittelureissun tai hieman kevyitä kotitöitä ihan veritulppariskiä minimoidakseni. Eilinen oli ensimmäinen päivä kun vuotoa ei tullut enää käytännössä ollenkaan, ja kun oikein asiaa miettii, siitäkin pystyn löytämään ne huonot puolet. Sinänsä on hyvä että vuoto loppui, mutta lääkäri nimenomaan sanoi että todennäköisesti vuotelen seuraavat 2 viikkoa ja kun mietin, että kohdussa on edelleen jäljellä luultavasti se kokonainen 5x1cm:n kokoinen hematooma, huolettaa miten siitä päästään eroon! Olisin suonut, että se olisi tullut kaikki kerralla pois, mutta nyt ei ihan siltä näytä.

Pistän toivoni sen varaan, että lääkärin määräämä lääke Caprilon olisi ainakin pysäyttänyt sen alkuperäisen vuodon, joka hematooman aiheutti. Soitin tänään synnärille ja kysyin, oliko lääkäri tekstissään tarkentanut kauanko lääkettä otetaan ja sain ohjeen lopettaa sen käytön heti, koska vuoto on lakannut. Sieltä ohjeistettiin myös hakeutumaan lääkäriin uudestaan, jos vuoto tai kivut alkavat, ja sitten katsotaan tarvittaessa uudet jatko-ohjeet.

Välillä kohdun yläosaa oikealta puolen pakottaa, erityisesti eilen ja sen jälkeen kun Neiti S vahingossa potkaisi siihen kömpiessään viereeni päiväunille! Kamala, miten pienistä asioista kauhu nousee. Onneksi tuo lievä pakotus hälvenee pitkälleen asettuessa. Tosin mielestäni tuota tuntemusta oli jo perjantai-iltana, se oli ainoa "kipu" jonka löysin kun asiaa oikein pohdin.

Suurin haaste tällä hetkellä piilee korvien välissä. Miten sietää tätä epävarmuutta ja alituista pelkoa mahdollisesta keskenmenosta kaikkien tulevien viikkojen ajan? Olen miettinyt, että ainut asia joka sitä voisi hälventää, olisi nähdä omin silmin ultrassa että hematooma olisi kokonaan kadonnut. Se on kuitenkin epätodennäköistä ainakin seuraavaan kontrolliultraan (ensi viikon pe) mennessä, koskapa vuoto on lakannut eli pakkautunut veri ei pääse sieltä ulos. Ja tuskin elimistö sitä itse ehtii noin nopealla tahdilla hävittää. Jos se puolestaan alkaa uudestaan vuotaa, kauhu nousee takuulla siitä mahdollisesta tulehdusriskistä.

Perjantai-iltana siellä sairaalan pedillä maatessani ja lääkäriä odottaessani tuli yhtäkkiä hurja tarve saada tytölle nimi valmiiksi. Olimme miettineet miehen kanssa paria vaihtoehtoa, ja yksi nousi mieleeni todella vahvaksi ehdokkaaksi: tuntui, että tuo etunimi kuuluu vauvalle ja haluaisin alkaa kutsumaan häntä sillä nimellä mahdollisimman pian. Samoin rupesin katumaan, etten ole uskaltanut ostaa pikkuiselle vielä mitään. Jos menettäisin vauvan nyt, minulla olisi näyttää jotain konkreettista: nämä tavarat, vaatteet ja tämä nimi olisivat olleet vain häntä varten. Meidän pienellä kuuluu olla oma identiteettinsä, eikä olla vain nimetön tyttövauva!

Ennen kauhujen perjantaita luin liikuttuneena mitä ihanimpia ehdotuksianne vauvan bloginimeksi. En ollut osannut ajatellakaan niin monia vaihtoehtoja ja lämpenin niistä usealle, esim. Taimi, Säde ja Lahja kuulostivat juuri siltä mitä alunperin ajattelin. Yksi ehdotus oli kuitenkin ylitse muiden ja ajatuksissani palasin siihen yhä uudestaan. Tyttäremme bloginimeksi tulee Taika! Tässä koko yritysprosessissa ja raskaudessa on ollut jotain maagista, ja tuntuu kuin pikkuisella olisi jotain erityisiä apuvoimia ponnisteluissaan päästä tähän maailmaan. Niin kovasti esteitä tähän on kasattu. Blogissa hänet tullaan siis tästä eteenpäin tuntemaan Taika-tyttönä :) Kiitos paljon kaikista nimiehdotuksista, erityisesti sille Anonyymille joka nimen keksi!

lauantai 7. marraskuuta 2015

RV16+4: Painajaismainen perjantai & Hemmetin hematooma

Eilen päivällä suunnittelin innoissani jotain spesiaalia alkavan viikonlopun kunniaksi. Vähänpä arvasin minkälainen perjantai-ilta meille oli tulossa...

Iltaruoan jälkeen kävin wc:ssä ja yhtäkkiä huomasin paperiin tulevan punaista. Pelästyin ja riensin heti pitkälleni. Hetken kuluttua tunsin, kuinka housuihin lorahti jotain vielä enemmän. Pikkuhousunsuoja oli täyttynyt verestä ja siinä vaiheessa paniikki alkoi nostaa päätään. Hälytin miehen paikalle ja soitin päivystykseen.

Lähdimme heti näytille paikkakuntamme terveyskeskuksen päivystykseen, mutta siellä ei ollut ultraa, pelkästään lääkäri ja doppler, jolla ei saatu sydänääniä kuuluviin. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunkaulan olevan jonkin verran pehmeä. Heti sen jälkeen verta alkoi valua lorottamalla ja tavallinen terveysside täyttyi siinä silmieni edessä verestä. Kauhu ja paniikki! Hän teki lähetteen sairaalan synnärille ja lähdimme heti ajamaan sinne.

Matkalla koin tutut flashbackit, muistelin sitä samaa reilun vuoden takaista ajomatkaa, jolloin autossa oli sama porukka: minä, mies ja Neiti S, ja sama hyytävä tunnelma. Saatoin vain ajatella, kuinka voisin taas kertoa tytölle vauvan kuolemasta. Yritin myös sovittaa sen mahdottomalta tuntuvan ajatuksen mieleeni, että meille ei tulekaan keväällä vauvaa ja kaikki ruusunpunaiset ajatuksen saa nyt haudata (ehkä iäksi).

Synnärillä kätilö mittasi lämmön ja otti esitiedot. Sen jälkeen lääkäriä jouduttiin odottamaan jonkin aikaa. Onneksi kohta minut otettiin sisään (tällä kertaa menin yksin sillä en halunnut Neiti S:n todistavan tätä kohtausta uudestaan pienen elämänsä aikana!) ja lääkäri teki pyynnöstäni ultrauksen ensimmäiseksi. Kuinka ollakaan, näytöllä näkyi sykkivä sydän ja liikahtelevainen pieni tyttömme! Siinä samassa purskahdin hysteeriseen itkuun: kaikki jännitys purkautui noihin hyviin uutisiin.

Valitettavasti huoli ei ollut aiheeton, vaan alakautta ultratessa paljastui, että kalvojen alta äidin puolelta löytyi iso hematooma, n. 5 cm x 1 cm, joka on aiheuttanut verenvuodon. Veri on päässyt ilmeisesti kalvojen välistä vuotamaan emättimen kautta pois. Lääkäri selitti, että hematoomat ovat aika yleisiä, mutta rehellisesti sanottuna tämä on aika iso keskenmenon riski. Verenvuoto tulee jatkumaan nyt parisen viikkoa, kunnes toivon mukaan hiipuu pois. Jos hematooma alkaa uudestaan vuotamaan, on mahdollista että siihen tulee infektio joka usein aiheuttaa lapsivesien menon. Se puolestaan tietysti käynnistää synnytyksen ja näillä viikoilla siitä seuraa automaattisesti keskenmeno....

Sain sairaslomaa, yhdyntä- ja urheilukiellon sekä kehotuksen ylipäätään välttää kaikenlaista fyysistä rasitusta ja ponnistelua. Vuodelepoa ei suositella raskauden aikana veritulppariskin takia. Jos vuoto pahenee, nousee kuume tai tulee kovia kipuja, on lähdettävä uudestaan näytille. Kahden viikon päästä on kontrolliaika.

Olo on väsynyt, tyrmistynyt ja lisäksi olen ihan hemmetin peloissani. En voi menettää tätä lasta! Vaikeuksia on ollut niin paljon tähän lyhyeen raskausaikaan mennessä, että alan tosissani pelätä, ettei tätä lasta saada elävänä syliin saakka. Juuri kun ehdimme olla onnellisia parin viikon ajan.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

RV16: Neuvola RV15+1 ja vauvan (blogi)nimipohdintoja

Selvisin viimekertaisista tuskailuista hienosti. Pärjäsin seuraavaan neuvolakertaan huolieni kanssa, ja siellä sain taas tilaisuuden kurkata pikkuneidin kuulumisia: toinen jumppasi tyytyväisenä menemään ja esitteli itseään kaikilta suunnilta! :) Nykyään ultrat aiheuttavat sen, että suupielet nousevat hitaasti ylöspäin, niinkuin kuuluukin. Aiempina kertoina tuijotin kulmat kurtussa ruutua vaikka siellä olisi näkynyt mitä, luultavasti kammoten joka sekunti että sydän pysähtyy siinä sitä katsellessani. Hyvä olo ja helpotus iski aina vasta päivän tai parin kuluttua ultrasta.

Tällä kertaa olin neuvolassa vihdoinkin oma itseni ja pystyin juttelemaan järkevästi sekä omista että vauvan asioista ilman hysteriaa. Melkoisesti siellä olikin porukkaa: terkka, opiskelija ja lääkäri. Paino oli noussut 2,3 kg eka kerrasta, mikä terkan mielestä oli ok mutta samalla maksimi-rajalla. Itse olen painosta hieman huolissani, koska tämä raskaus noudattelee tuttua kaavaa Sintistä ja silloinhan elopainoa kertyi muhkeat 20 kiloa! Valitettavasti ruokahalu on mahtava ja sen lisäksi minua vaivaa alituinen herkkunälkä :P Samalla tiellä siis ollaan, ellen saa pian itseäni kuriin...

Jälkikäteen jäi ihmetyttämään, että miksei otettu SF-mittaa, enkä kyllä hoksannut siitä kysyäkään. Tuleekohan se kuvioihin vasta myöhemmässä vaiheessa...?

Pissanäytteessä oli harmillisesti sokeria, joten jouduin seuraavana aamuna kiikuttamaan uuden näytteen labraan. Onneksi tulos oli puhdas, sillä se olisi saatannut viitata raskausajan diabetekseen. Huu.

Olen miettinyt, että vauva tarvitsee jonkin työnimen/bloginimen. Jos hän olisi ollut poika, itsestäänselvä ratkaisu olisi ollut Toivo. Olisi kuitenkin hassua jos kutsuisin pikkutyttöä pojan nimellä, joten pitänee kehittää jotain muuta! Olisiko teillä lukijoilla hyviä ehdotuksia? :) Olisi mukavaa jos nimi kuvastaisi jotenkin uutta alkua, toivoa ja rakkautta. Pidän myös kovasti blogiystäväni Ulpukan antamasta nimestä pähkinävauvalleen: Silmu - se kuvastaa kaikkia noita edellämainittuja kauniisti.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

RV14+5: Hän liikkuu!

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, että ei meinaa perässä pysyä. Kaikista valtaisin asia on tietysti se, että lapsukaisemme todettiin terveeksi ja sitä huojennuksen määrää en pysty sanoin kuvaamaan. Niinkuin ennen tulosten saamista kirjoitinkin, jostain ihan takavasemmalta huokui yllättäen syvä varmuus siitä miten asiat tulevat menemään ja niin siinä sitten kävi. Terve tyttö. Sitä sanaparia olen makustellut mielessäni ja iloinnut :)

Samalla syntyi päätös siitä, että minun on lopetettava stressaaminen raskauden suhteen. Olen elänyt sellaisessa henkisessä paineessa jo plussatestistä asti, että tämä ei voi olla terveellistä. Ensin se kammottava tiputtelu, tiheät kontrolliultrat ja lopuksi vielä tämä niskapoimusäikäytys. Itseni, ja erityisesti vauvan takia yritän kaivaa jostain ne normiodottajan ruusunpunaiset lasit ja heittäytyä enemmän niihin fiiliksiin. Olen väsynyt pelkäämiseen!

Kaikesta huolimatta, mielen valtaa usein lievä haikeuden tunne. Vielä vuosi sitten minulle oli elintärkeää, että seuraava lapsi olisi poika, sillä pojan tuloon minä valmistauduin ja poikavauvaa minun piti saada hoitaa! Aika on onneksi auttanut tässäkin asiassa ja jo jonkin aikaa sitten hylkäsin "pakkoajatukset" lapsen sukupuolesta, ajattelin että kunhan ylipäätään saan itseni raskaaksi ja selvittyä kunnialla loppuun saakka, on sama kumpi sieltä syntyy. Nyt kun olen tässä tilanteessa enkä edes varmuudella tiedä onko tämä elämäni viimeinen raskaus, kaiken onnen keskeltä nousee haikeus. Saanko koskaan olla elävän pojan äiti? Avaanko koskaan niitä varaston perälle sullomiani Enkelipojan vaatelaatikoita vai joudunko viemään ne jollekin toiselle?

Toisaalta, nyt en voi koskaan edes leikitellä sillä ajatuksella, että Enkelipoika olisi syntymässä uudestaan. Meille tulee tyttö, joka on oma pieni yksilönsä. Enkelipojan sisar, mutta ei hän. Ja tiedän jo nyt, että tulen rakastamaan tuota pientä olentoa aivan valtavasti eikä sukupuoli muuta sitä asiaa mihinkään.

Upeinta diagnoosin saamisen jälkeen oli oivaltaa, että olen alkanut tuntea vauvan liikkeitä! Reilu viikko sitten makoilin sängyllä aivan rauhassa, kunnes havahduin siihen tunteeseen että mahassa on käynnissä jotain muutakin kuin suoliston liikkeitä. Siellä tuntui selvä, tasainen "tömps, tömps". Vauva potki! Sama toistui useampana päivänä sen jälkeen jolloin oli pakko uskoa, että liikkeitähän ne olivat. En muista enää milloin tunsin ne Enkelipojasta, mutta esikoisesta ne tuntuivat vasta joskus RV17 aikoihin. Olen iloinen, että juuri tässä raskaudessa ne ilmenivät näin aikaisessa vaiheessa sillä nyt niitä todella tarvitaan.

Liikkeiden alkamisella on myös oma kääntöpuolensa. Eilen illalla mies heitti aivan viattomana sivukysymyksenä, että olenko tuntenut nyt pariin päivään liikkeitä. Tuo kysymys sai aikaan melkoisen ajatusten lumipallovyöryn, sillä olin ollut tavallista kiireisempi ja lisäksi maha ei ollut tuntunut turvotuksen takia ihan tavanomaiselta, joten en ollut samalla tavalla huomannut vauvan liikahduksia. Illalla nukkumaan mennessä makasin kauan aikaa hiljaa, mutta ei mitään. Aamulla sama juttu, ja edelleen oli hiljaista. Mielessäni kirosin moneen kertaan sitä, että tässä vaiheessa liikkeet eivät ole vielä niin säännöllisiä kuin loppuraskaudessa ja etten voi töykkimällä saa vauvaa herätettyä. Ehdin hermostua niin perusteellisesti, että kokosin kaiken tahdonvoimani ja tartuin siihen kammoamaani doppleriin, vain havaitakseni että se rakkine ei toimi enää! Avasin laitteen, mutta en saanut patteria edes kotelosta ulos ja tuolla se odottaa, että ehtisin perehtyä saako siitä kalua enää. Olen ollut taas koko päivän menossa, mutta pari kertaa olen arvellut EHKÄ tuntevani liikkeenpoikasia mutta en voi olla varma. Minulla olisi seuraava neuvolakäynti keskiviikkona, ja yritän koko ajan miettiä että selviänkö siihen vai poikkeanko huomenna ylimääräisellä käynnillä ultrassa. Yritän kovasti tolkuttaa itselleni, että vielä ei kannata antautua panikointiin mutta se on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Katson miten yö sujuu ja päätän sitten.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

RV13+1: NIPT-tulokset

Tänään päivällä puhelin soi tuntemattomasta numerosta, ja sydän hyppäsi kurkkuun. Lääkärihän se siellä soitteli tuloksia:

vauva on kromosomeiltaan kaikin puolin terve, ja TYTTÖ! :)

Ääni tärisi, kurkkua kuristi ja itketti. Mutta samalla sydän täyttyi aivan valtaisalla onnentunteella, näinhän tämän piti mennä. Syvä kiitollisuus ja helpotus.

Nyt opettelen nauttimaan tästä raskaudesta, aivan varmasti.

tiistai 13. lokakuuta 2015

RV13: Piiiiitkä viikko, ja loppua ei näy

Täällä sitä odotellaan. Ja odotellaan. Ja taas vähän vielä odotellaan.

Ei siis tietoakaan vielä verikokeen tuloksista! Olin jotenkin päässäni mieltänyt tämän tiistain sellaiseksi maagiseksi päiväksi, että tulos saattaisi tulla tänään. Näytteenotosta on kulunut jo 8 päivää, eli enemmän kuitenkin kuin yksi (vaivainen) viikko mutta mukavan paljon vähemmän kuin 2 viikkoa. Puhelua ei kuitenkaan kuulunut, ja jo puoliltapäivin hermot pettivät ja soitin tulosten perään. Ei mitään.

Jotenkin nämä edeltävät päivät ovat menneet ihan siedettävästi, mutta tänään alkoi taas olla keskittymisvaikeuksia. Toivottavasti huomenna saan (hyviä) uutisia!

Viikonloppuna olin sitä mieltä, että kaikki menee hyvin. Sisällä oli merkillisen vahva tunne siitä, että lapsi on terve ja kaiken lisäksi vielä tyttö. Lähiaikoina selviää oliko tuo ensimmäinen osuus pelkkää toiveajattelua, mutta yritän saada ajatuksen kantamaan läpi nämä odotuksen päivät.

Meidän pieni vauvanalku lähti liikkeelle niin erityisissä olosuhteissa, hirvittävän kovan työn tuloksena että minun on pakko uskoa että tämä kantaa loppuun saakka. Kolmannen ICSI:n vihoviimeinen alkio, endo-scratchingin jälkeen, luokitukseltaan harvinaisen erinomainen blastokysti. Tosin meinasi jäädä katetriin, mutta pääsi kuitenkin loppujen lopuksi kyytiin! Täytyyhän sen jotain merkitä?

Ja siellä se nyt kasvaa, elinvoimaisena ja nälkäisenä (äidin ruokahalusta päätellen). Tulethan kotiin asti?

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

RV11+5: Huolten täyttämä viikko

Mikä kauhea viikko takana. Saimme nähdä pikkuisen kauan odotetussa ultrassa, mutta minkälaisia uutisia sieltä saatiinkaan! Pahimmat pelot (sykkeen puuttumista lukuunottamatta) kävivät toteen. Sen jälkeen olen googlannut monta päivää lakkaamatta, mutta loppujen lopuksi konkreettista tietoa löytyy niin kovin vähän.

Minkälaiset "oikeat" mahdollisuudet minun on saada down-vauva ottaen riskiluvun huomioon, mutta tietäen että nenäluu näkyi? Jos kävisimme kohta uusintaultrassa ja niskaturvotus olisi vähentynyt, olisiko se hyvä merkki? Voiko noin käydä?

Kysymyksiä ilman vastauksia. Turhauttavaa!

NP-ultran jälkeen kätilö kertoi, että sairaalasta soitettaisiin pian, luultavasti jo seuraavana päivänä. Tähän pistimme kaiken toivomme ja mikä pettymys kun puhelua ei vaan kuulunut. Pitkiltä tuntuneiden päivien jälkeen tartuin lopulta itse luuriin ja soitin äitipolille. Sain selville, että lähetettämme ei oltu vielä edes käsitelty, lääkäri soittaisi meille vasta maanantaina mutta että mitään aikoja ei olisi saatavilla ennen loppuviikkoa! Siinä ei auttanut itku eikä maamme-laulukaan: aikoja ei ole.

Aihetta hieman googlattuani tajusin nopeasti mitä tämä tarkoitti. Koska NIPT-verikokeet lähtevät ulkomaille tutkittavaksi, niitä yleensä otetaan vain alkuviikon päivinä. Jos ne otetaan loppuviikosta, näytteet jätetään sairaalaan odottamaan seuraavaa viikkoa, kunnes ne vasta saadaan matkaan. Tästä alkaa 2 viikon laskenta tulosten odottamiseksi. Eli jos olisimme jääneet odottamaan tuota aikaa, meidän kokonaisodotusaika olisi NP-ultrasta laskettuna jopa 4 viikkoa! Näissä fiiliksissä täysin mahdoton yhtälö. Niinpä rupesin selvittämään, missä saman testin voi teettää yksityisellä ja löysinkin paikan, joka veloittaa hunajaisen hinnan, mutta siitä testistä saadaan selville koko liuta sairauksia. Sellaisiakin joiden nimiä en osannut kirjoittaa, ja joista en ole koskaan kuullutkaan. Mikä parasta, kyseinen aika on huomisaamulle, eli voimme olla varmoja että näyte lähtee heti tutkittavaksi! Tämä tuntuu nyt sellaiselta asialta, johon on vain pakko investoida jotta voisi saavuttaa jonkinlaisen mielenrauhan.

Toivon tietysti, että tuloksissa ei menisi ihan sitä 2 viikkoa, sillä tämä muutaman päivän epätietoisuuskin on saanut meidät hermoromahduksen partaalle. Tai no, minä olen saavuttanut jonkinlaisen mielenrauhan sillä olen pakottanut itseni ajattelemaan, että en voi tälle asialle toistaiseksi muuta kuin mitä olen nyt jo tehnyt. Ja lisäksi vauva tuntuu jo niin omalta rakkaalta vauvaltani, että en pysty ajattelemaan että testitulos saisi kuitenkaan minua tekemään mitään toisin...

Itse raskautta alkaa olla jo vaikea salata. Olen kerännyt jonkin verran painoa ja maha on pullahtanut ulos niin, että monikaan vaate ei sitä enää peitä. En missään nimessä halua kertoa tästä ulkopuolisille ennenkuin tulokset selviävät, joten senkin puolesta toivon nopeaa ratkaisua asioihin. Tulee sellainen keisarin uudet vaatteet - olo kun menen tuolla maha pystyssä ja olen niinkuin en olisikaan :)

Tein muuten tänään mahtavia kirppislöytöjä itselleni: löysin muutamat juuri sopivat ja edulliset äitiyshousut, joilla pärjään ainakin alkuraskauden hienosti! Eilen puolestaan kirppislöydöistä sai nauttia Neiti S: ostoslistalta löytyi Pet Shoppeja, hyväkuntoinen villapuku talveksi ja prinsessavaatteita (=juhlamekkoja, jota neiti käyttää lukemattomiin pukuleikkeihinsä). Ehkä tämä on se resepti, joilla ajan saa kulumaan ja mielen piristymään siinä sivussa.

tiistai 29. syyskuuta 2015

RV11: Karmea np-ultra, osa II

Tämä päivä on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa. Ultraan mennessä en tiennyt miten päin saisin itseni parhaiten pysymään kasassa, niin paljon jännitti. Toivoin tietysti eniten maailmassa saavani rauhoittavia uutisia ja hetkeksi kaikki tuntuikin ihanasti asettuvan paikoilleen, kun näiden pikkuisen köllöttelemässä niin mukavasti kohdun uumenissa. Välillä hän intoutui liikuskelemaan ja jumppaamaan kovasti, esitellen kehoaan joka kulmasta meille katsojille. Ultralaite oli aivan loistava, en muista koskaan aiemmin nähneeni yhtä edistynyttä kuvaa vauvasta kohdun sisällä!

Pyysin kätilöä heti alkuun katsomaan rakenteita mahdollisimman paljon, ja mieltä huojensi kun hän luetteli näkemiään ruumiinosia: ...sydän lyö vahvasti...molemmat kädet ja jalat löytyvät ja näyttävät asianmukaisilta...munuaiset ovat paikoillaan...aivot ja verisuoniverkosto näyttävät juuri siltä miltä pitääkin...napanuora on kiinnittynyt hyvin...nenäluu näkyy hienosti.

Puristus sydänalassa rupesi hiukan hellittämään otettaan, kunnes kätilö yhtäkkiä lausui: "Niskaturvotus näyttää kyllä silmään hieman liian isolta. Juuri nyt en saa vauvan asennon takia mitattua sitä, mutta yritän"

Sitten vietettiin useita, pitkiä minuutteja odottaen vauvan vaihtavan asentoaan. Siinä vaiheessa olin kyllä jo aivan varma, että uutiset eivät tule olemaan hyviä. Kohta luku löytyikin: 2,26. Ja sen pitäisi olla 1-1,5. Ei voi olla totta! Veriarvot HCG 153 ja Papp-a 1094 yhdessä (korkean) ikäni kanssa antoivat Downin syndrooman riskiluvuksi 1:110.

Kätilö rauhoitteli meitä kertomalla, että tämä ei tarkoita sitä ettäkö vauvalla olisi downi, mutta toisaalta tällaisten huonojen uutisten edessä tiedän jo, että mitkään sanat eivät voi minua rauhoittaa. Ainoastaan verikokeen tulos saattaa huojentaa mieltä, mutta viimeistään huokaisen sitten jos saan elävän vauvan syliin.

En voi estää ajatusta: onko tämä raskaus kirottu? Meidän survivor-blastokysti meinasi jäädä katetriin heti siirron yhteydessä ja jo siitä eteenpäin tämä on ollut taistelua vuotoineen päivineen. Nyt tällaiset uutiset vielä tähän päälle.

Ja meidän pikkuinen kun näytti ultrassa niin vahvalta ja iloiselta. Kokoerokin oli kuroutunut kiinni: aiempi lasketusta ajasta -2 päivän heitto oli nyt +1 päivä eli vauva vastasi viikkoja 11+1. Kasva pieni, kasva. 

Isälle ja äidille koittaakin nyt piiitkä odotus...

RV11: Karmea np-ultra

Tulin nopeasti kertomaan meidän niskapoimu-ultran kuulumiset. Se, mitä pelkäsinkin, näyttäisi käyvän toteen: Downin riskiluku oli kohonnut eli 1:110 ! Niskaturvotuslukema oli 2,26 eli alempi kuin 3 mutta korkeampi kuin normaalisti.


Kamala järkytys. Varsinkin kun kätilö juuri hetkeä ennen katsoi, että nenäluu näkyy hienosti (downissa ei kuulemma näy). Nyt alkaa pitkä odotus tarkentavaan verikokeeseen ja sen tuloksiin!


Kuinka moni lukija on näillä arvoilla saanut silti terveen lapsen...?


Kirjoitan illalla tarkemmin.

maanantai 28. syyskuuta 2015

RV10+6: NP-ultran panikointia

Viimeiset 3-4 päivää olen viettänyt panikoimalla huomista niskapoimu-ultraa. Tästä on selvästi muotoutunut ihan omanlaisensa käytäntö: säännölliset ultrat ovat elintärkeitä, mutta siltikin pelko ottaa minusta joka kerta hyvissä ajoin niskalenkin joten edeltävät päivät menevät murehtiessa. Pelko on yleismaailmallinen ja aina sama: se, että siellä olisi jotain pahasti pielessä.

Jos huomenna saisimme huonoja uutisia, se olisi melkein kuin pamauttaisi autolla seinään satasen vauhdista. Plätsistä! Mitä hittoa oikein tapahtui? Vaikka pelkotilat ovat osa nyt osa tätä odotusta, pidän raskautta jo annettuna lupauksena enkä pysty kuvittelemaan, että kaikki tämä, väsymys, paisunut maha, muuttuneet rinnat, TOIVO, vietäisiin noin vain kesken kaiken pois. Tämän on onnistuttava koska sen on vain pakko.

Jos kaikki menisi hyvin...

...huomenna kertoisimme odotusuutiset isovanhemmille.
...muutaman viikon päästä saattaisin tuntea jo liikkeitä.
...kuukauden päästä kertoisimme vauvasta Neiti S:lle.
...parin kuukauden päästä jokainen vastaantulija näkisi heti, että olen raskaana.
...4,5 kuukauden kuluttua jäisin äitiyslomalle.
...äitiyslomalla uskaltaisin ehkä ostaa jo vauvanvaatteita!
...6,5 kuukauden kuluttua nuuhkuttelisin mahdollisesti jo uutta tulokasta!!

Saisikohan noista aikaiseksi vaikka muutaman voimalausemantran, joiden avulla selviäisi sinne huomiseen saakka..?

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

RV 10+1: Merkkipäivä

Tänään oli siinä mielessä vapauden päivä, että puhelimen kalenteri ei ole jatkuvasti piipannut muistutuksia lääkkeistä. Niitä ei nimittäin tarvitse enää ottaa! 3 x pv Zumenon, 2 x pv Lugesteron, ohi on. Aah, mikä vapaus!

Hysteerikkona luonnollisesti soitin klinikalle jo viikko sitten, että "Oletteko te nyt ihan varmoja siitä, että lääkkeet voi lopettaa?" Varmoja olivat, keho on kuulemma tuottanut tarvittavia hormoneja itse jo viikkotolkulla ja 10-viikko rajapyykkinä oli vain varotoimi. Huh helpotusta. Eihän ne vessareissut siltikään ihan ilman kyttäämistä suju, vaan joka kerta tarkistan onko vuoto alkanut.

Väsymys on kaikennielevää. En muista milloin viimeksi olisin nukkunut näin paljon ja näin antaumuksella. Muu ei edes onnistu, sillä tarve on niin primitiivinen. Jos tällä tästä selviän, olen järkyttävän kiitollinen.

Viikonloppuna kävin vaatekaupassa ja ostin 2 äitiysvaatetta! Oli pakko saada rennot, pehmeät olohousut (joihin mahtuu maha!) mutta puolivahingossa mukaan tarttui myös äitiyspusero. Tunsin lievää syyllisyyttä, ei kai sitä nyt ihan tässä vaiheessa vielä olla menossa, mutta kun muistin äitiysvaatteiden laihat mallistot ja kuinka tarpeen edessäkään sopivaa ei välttämättä löydy, nappasin paidan kouraan ja painelin kassalle. Toivottavasti sille tulee vielä käyttöä...

Tänään 23.9 on kuolleiden lasten muistopäivä. Sytytin pienelle pojallemme kynttilän ja lähetin tuplamäärän suukkoja taivaaseen. Äiti ei koskaan unohda, olet aina syvällä sydämessä, pikkuinen.

lauantai 19. syyskuuta 2015

RV 9+4: Varmistelu-ultra ja vihdoinkin mielenrauhaa?

Viime viikko meni ihan mukavasti neuvolakäynnin jäljiltä, mutta viikonloppuna, kun oli työviikon jälkeen taas enemmän aikaa ajatella asioita, epäilyksen mörköpeikko hiipi olkapäälle istumaan ja kuiskuttelemaan kaikenlaisia ikäviä juttuja. Olin yhtäkkiä varma, että juuri minun kohdallani on käynyt niin, että syke on sieltä vain hiljakseen sammunut ja tässä minä nyt kannan kuollutta sikiötä sisälläni tietämättä siitä mitään itse.

Tuli hurja tarve päästä ylimääräiseen ultraan ja luojan kiitos tästä nykyisestä neuvolasta löytyy sellainen laite. Sinne pääsee kuulemma koska vaan, ja nytkin tämä hätäkäyntini järjestyi todella kätevästi. Ultraan päästyämme näytöllä näkyi pieni, 2,3-senttinen toukka jonka sydän edelleen pompotti vinhasti. Siinä katsellessamme se yhtäkkiä rupesi liikuskelemaan! Sisällä liikahti lämpimästi, vaikka olin vannonut että tähän en nyt sitten rupea liian aikaisin kiintymään ettei taas saa pettyä.

Kyllä, viimeiset pari viikkoa olen soveltanut yksinkertaista mutta yllättävän tehokasta konstia: Denial! Olen niinkuin en olisikaan raskaana! En ajattele sitä, en stressaa sitä. Työviikolla helpompi toteuttaa, mutta niinkuin tuossa ylempänä kirjoitin, viikonloput ovat hiukka vaikeampia. Tällainen perinteisen primitiivinen keino kuitenkin helpottaa omaa olemistani, ja olen varma että jossain vaiheessa raskaus tulee joka tapauksessa täyttämään pääni 24/7, joten parempi ottaa tässä vaiheessa aikalisä kun sitä todella tarvitaan.

Jotain kuitenkin tapahtui tuon viimeisimmän ultran jälkeen. On vaikea torjua ajatusta siitä pienestä, kohdun uumenissa liikahtelevasta vauvanalusta. Samalla se antoi ensimmäistä kertaa pikkiriikkistä varmuuden tunnetta, aavistusta siitä että kyllä tämä sittenkin saattaa mennä hyvin tai että se ei ole kuolemassa sieltä hetkenä minä hyvänsä. Onneksi niskapoimu-ultra on varattu puolentoista viikon päähän joten sinne pääsee ihan kohta (maksimi ultrareissujen väli on selvästikin 2 viikkoa!) ja neuvolasta kerrottiin, että siellä laitteet ovat huomattavasti paremmat, joten kätilö pystyy katsomaan jo tässä vaiheessa jonkin verran rakenteita. (Olen jostain syystä ruvennut pelkäämään hirveästi rakennepoikkeavuuksia)

Raskausoireiden kanssa on vähän helpottanut. Aikaisemmat pahoinvoinnin tunteet liittyivät luultavasti siihen, että olin sairastumassa ja podin tautia yhdessä oireiden kanssa parisen viikkoa voiden todella kehnosti. Nyt kaikista selkein raskausoire on valtava, jatkuva nälkä. Ihan kuin Sintistä!  Poikkeuksena kuitenkin se, että jos en tyydytä näläntunnetta, siitä seuraa huono olo. Toissailtana yritin mennä nukkumaan ilmeisesti liian kevyen iltapalan jälkeen (=lähinnä jogurttia, hedelmiä, ei leipää) ja jouduin nousemaan ylös, sillä tuntui ihan kuin oksennus olisi alkanut kihota kurkkuun joten söin kourallisen manteleita ja johan helpotti. Paino tuntuu nousseen reippaasti lyhyessä ajassa ja sen lisäksi masu alkaa selvästi pullahtaa ulos. Luulen, että jos haluan koittaa salata tämän vielä muutaman viikon ajan, on aika tehdä reissu vaatekauppaan...

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

RV8+1: Eka neuvola

Koitti odotettu, toivottu ja suuresti pelätty ensimmäinen neuvolakäynti. Pääsin super ymmärtäväisen ja ammattitaitoisen terveydenhoitajan hoivaan, joten luultavasti jo siitäkin syystä visiitti meni pillittämiseksi. Aluksi itketti, kesken kaiken itketti ja lopuksikin piti vielä tirauttaa.

Ajattelin, tässä minä nyt istun, vuoden odotuksen jälkeen. Vihdoinkin! Mutta kuuluuko minun olla täällä? Onko tämä tottakaan? Eihän tätä viedä minulta pois!

Onneksi joku ammattilainen tunnusti, että minulla on oikeus pelätä ja kammota tätä raskautta. Saa kuulemma soittaa (varo vaan!), saa tulla käymään ylimääräisillä käynneillä, saa tulla ultraan (!!) ja äitipolillekin lähtee lähete. Kaikkea mitä etukäteen toivoin, ja pyytämättä.

Muuten paljon paperitöitä, lippusia ja lappusia luettavaksi ja täytettäväksi. Neuvolakorttiin kuoret ja ohjeistus siitä, että Vau-kirjoja saa nykyään apteekeista eikä neuvoloista. (Karautin heti hakemaan senkin mutta uskallus ei ole riittänyt avaamiseen) Doppleria ei ehdoteltu, kun ei sieltä mitään vielä kuuluisikaan. Niskapoimu-ultraan sain lähetteen ja onneksi voin vaikuttaa ajankohtaan itse: aion varata ajan heti ensimmäiselle mahdolliselle päivällä sillä on pakottava tarve saada tietää, että vauvalla on kaikki kunnossa. (Ja ihan käytännön sanelema juttukin: jos aiemmista raskauksista maha pullahti ulos jo viikoilla 10-12 niin miten sitten kolmannen kanssa! Tätä raskausuutista en vaan halua joutua perumaan niin lähipiirissä kuin työpaikallakaan...)

Kuin pisteenä iin päälle, Neiti S rupesi reissun päälle oikein kärttämään sisaruksia. "Äiti, miksei minulla voi olla kahta veljeä tai siskoa? Minä niin haluaisin!". *Huokaus* Ei vaan voi kertoa vielä vaikka mieli tekisikin. Onneksi nyt ollaan sentään paljon lähempänä maaliviivaa kuin kertaakaan aiemmin tämän kuluneen vuoden aikana.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

RV 7+5: Ihana, kamala raskaus

Edellisen postauksen kommenttiboksi paukkuu ihanista ja kannustavista onnitteluviesteistänne: KIITOS! :)

Viimeisen viikon ajan pää on joutunut käsittelemään todella erikoisia tuntemuksia. Helpotus ihanaisesta sydämensykkeestä kesti tasan 5 minuuttia ja heti klinikalta lähdettyämme rupesin kuin varkain murehtimaan erilaisia asioita. "Se elää nyt, mutta kuka tietää milloin syke sammuu (niinkuin kerran aikaisemminkin). Entä jos tässä käy jollain uudella tavalla huonosti?"

Kaiken kaikkiaan toivoisin vain voivani unohtaa koko raskauden ja käyttää Harry Potterin näkymättömyysviittaa vatsan päällä, niin että kukaan ei huomaisi. En halua puhua raskaudesta, en halua ajatella sitä, toivon vain nopeaa ajan kulumista.

Tuntuu todella oudolta, sillä taivaidenhan piti aueta kun vihdoin raskaudun ja meidän piti saada sitä kautta vihdoin vähän onnen hippusia elämään. Ensimerkkien perusteella sen sijaan luvassa on todella kylmää kyytiä aina huhtikuulle asti!

Sen verran olen huojentunut, etten enää tunne tarvetta rampata ultrissa. Ne reissut ovat myös olleet todella rankkoja ja tunteilla ladattuja, joten yritän nyt vältellä ylimääräisiä käyntejä. Uskaltauduin kuitenkin varaamaan ensimmäisen neuvolan ja se visiitti koittaa todella pian. Yksi asia on varma: doppleria minun vatsalleni ei aseteta. Edellinen käyttökokemus oli hyytävän kauhea, ja niin tärkeä vekotin kuin se onkin, en vielä ole pystynyt tekemään sen kanssa sovintoa. Ehkä joskus myöhemmin sitten, kun sydänäänten kuuluminen käy todennäköisemmäksi ja kun niiden kuulemisen tarve kasvaa pelkoa suuremmaksi.

Olotila on edelleen äklöttävä, mutta tähän asti syöminen on auttanut. Tosin välillä tuntuu, että se syöminenkin tekee pahaa mutta pakko on sillä muuten heikottaa. Zumenonia ei tarvitse käyttää kuin enää reilut 2 viikkoa ja toivon, että sen lopettaminen on samalla pääsylippu parempaan oloon.

maanantai 31. elokuuta 2015

RV6+6: Pieni, sitkeä sydän

Tänään ultrassa nähtiin pieni, mutta kiivaasti lyövä sydän. Saimme myös kuulla lohdullisen ja korviahivelevän äänen: "jumps, jumps, jumps".

Kyyneleitä, iloa, helpotusta, ja kädessä vihdoin se neuvolakortti!

"Sinussa on valo, sinussa on yö,
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää."

Jaksa pieni, jaksa 

RV6+6: Tuomiopäivä

Tänään on se suuri päivä, kun meidän "oikean" varhaisultran aika koittaa. Herättyäni en ole mitään muuta pystynyt ajattelemaankaan, ja luultavasti myös yöllä unijaksoista havahduttuani asia kävi mielessä.

Mielestäni vaihtoehdot ovat tasan 50/50. Joko tai, ei enempää eikä vähempää.

Ajatuksissani olen jo kävellyt ultrauspöydälle, kuullut sanat "valitettavasti täällä ei ole sykettä", saanut lähetteen sairaalan äitipolille, saanut tutut lääkkeellisen tyhjennyksen ohjeet ja ottanut vastaan vuodon.

Vastaavasti haaveissani olen myös nähnyt sykkeen näytöllä, iloinnut epävarmasti, rutistanut tuoretta neuvolakorttia ja vau-kirjaa ja kävellyt klinikalta miehen kanssa varovasti hymyillen ulos.

Kumpikin vaihtoehto tuntuu täysin realistiselta ja molemmat olen kokenut aikaisemmin. Kohtalo päättää miten tässä käy.

Vielä 4,5h.

perjantai 28. elokuuta 2015

RV6+3: Alkavaa vuotoa

Eilisestä alkaen olo on ollut huono, ei pelkästään pahoinvointimielessä, vaan olen ilmeisesti sairastumassa kun lämpöä pukkaa. Piti soittaa kaiken varalta klinikalle yksi varmistelupuhelu, mutta kuulemma flunssa ei itsessään raskautta haittaa. Vasta jos alkaa tuntua kovaa kipua ja runsasta vuotoa, tulee lähteä lääkäriin.


Kuinkas ollakaan, alkuillasta tunsin mielestäni pari kevyttä tuikkaisua jossain alavatsalla ja äsken vessareissun yhteydessä alkoi vuoto....viikon verran se ehtikin pysyä poissa. Toivottavasti tämä ei ole jotain muuta... :(

keskiviikko 26. elokuuta 2015

RV6+1: Uupulandia

Että voi ihmistä väsyttää. Ja kuvottaa. Ja uuvuttaa. Ja ällöttää.

Olo on muuttunut häkellyttävän nopeasti viime viikkoisista iljetyksen alkeista massiiviseen väsymykseen ja jatkuvaan pahaan oloon. Viikonloppuna, muistaakseni sunnuntain paikkeilla aloin huomata että paha olo hiipii päälle varsinkin iltapäivällä ja että autossa on vaikea olla. Maanantaina se alkoi töissä joskus puolenpäivän aikaan ja kun pääsin kotiin, pakotin itseni syömään ja painuin suoraan vällyjen väliin. Sama toistui tiistaina ja illalla nukuin kahden tunnin mahtipäikkärit, sekä päälle normaalin pitkät yöunet. Ällötti aina siihen asti, kunnes vaivuin uneen.

Tänä aamuna päälle hyökyi se sama, kamala olo välittömästi kun nousin ylös. Apua, armoa! Aamutoimet tuntuivat niin rasittavilta, että välillä kävin pötköttämässä ja keräämässä voimia kesken kaiken.

Se taisi olla eilen kun keksin tähän yhden helpottavan asian. Vaikka kuinka äklöttää, ruoan tunkeminen suuhun auttaa. Se hetki kun pitää ruveta syömään, on mitä karsein, mutta kun ruoka tavoittaa vatsalaukun, ellotus väistyy. Valitettavasti vaikutus on lyhytaikainen, eli viimeistään tunnin päästä pitää taas puputtaa jotain.

Sivustolta www.babyidea.fi löytyi seuraava tieto:

Raskauspahoinvointi alkamisajankohta ajoittuu yleensä kuudennen raskausviikon paikkeille. Silloin istukka alkaa erittää gonadotropiinia, raskaushormoonia. Oireet huipentuvat kahdeksannella/yhdeksännellä raskausviikolla ja vähentyvät yleensä 13. viikon jälkeen. 

Ääk! Kun nämä oireeni ovat pahentuneet jo yhdessä viikossa silminnähden, on aika varmaa, että viimeistään tuolloin kahdeksannella viikolla syleillään pyttyä. Ilmeisesti minunkin on aika saada yksi oppikirjaraskaus näin vanhoilla päivilläni.

Ostin kaupasta manteleita (joita vinkattiin kyseisellä sivustolla) ja rusinoita, lisäksi yritän napostella hedelmiä ja keksejä. Syömisestä huolimatta olo on koko ajan hutera, kalpea ja uupunut. Mitähän tästä vielä tulee...raskauden salaaminen ainakin muuttuu melko mahdottomaksi jos pahoinvointi on jatkossakin läsnä 24/7.

Hampaat irvessä lausuen: olen kiitollinen kaikista raskausoireista, olen kiitollinen kaikista raskausoireista...

maanantai 24. elokuuta 2015

Kop kop, onko ketään kotona?

Olihan siellä, yksi kappale Tyyppejä. Minä en kyllä paljon ultraruudun vähäisistä näkymistä ymmärtänyt, mutta uskoin kun sanottiin.

Lääkäri tuumasi, että sykettä ehkä näkyi, ehkä ei. On vielä niin varhaiset viikot, 5+6. Viikon päästä sitten "oikeaan" varhaisultraan!

Huhkimista kannattaa edelleen välttää, mutta kevyitä kävelylenkkejä saa harrastaa jos haluaa. Koko ajan äklöttää - jippii! Otan kaikki mahdolliset raskausoireet kiitollisena vastaan, sillä ne osoittavat konkreettisesti raskauden jatkumista. Eikös sitä sanota, että mitä pahempi olo äidillä, sitä parempi vauvalla?

Nyt siis jälleen yksi välietappi ohitettu. Uskaltaisiko sitä vähän jo vetää suuta hymyyn, mitä mieltä olette? Vaikka näin :)

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Odottavissa tunnelmissa

Eilen oli ensimmäinen päivä täysin ilman vuotoa. Tänään tuli häivähdys, mutta sekin Lugejen laiton jälkeen. Luonnollisesti epäluuloinen minäni ei ole siihenkään tyytyväinen vaan vatvoo edestakaisin, onko tämä nyt hyvä vai huolestuttava juttu.

Mutta voi hyvänen aika mitä ällötystä täällä on ruvennut esiintymään! Joka päivä jonkin verran ja tänään noin puolestapäivästä aina näihin hetkiin saakka. Tai, no rehellisyyden nimissä vieläkin ellottaa (niin mikä ihmeen AAMUpahoinvointi??). Söimme iltaruoaksi Kotipizzan tuotoksia ja vaikka nälkä oli hirmuinen, täysstoppi tuli 1,5 palan jälkeen. Ei ole hyvä tyhjällä vatsalla, mutta ei täydelläkään. Toivottavasti tämä on hyvä merkki!

Liikuntakielto jatkuu, sillä urheilu lisää kohdun alueen verenkiertoa saattaen yllyttää vuotamista. Kahteen viikkoon en ole urheillut ollenkaan, mikä ei ole päänupin kannalta paras mahdollinen asia. Kun on liikaa vapaa-aikaa, tietää mihin ajatukset karkaavat: vuotoon taikka eri skenaarioihin siitä, mikä kaikki muu tässä voi mennä pieleen.

Jännitys alkaa kasvaa enkä malttaisi odottaa huomista ultraa. Voi kunpa siellä olisi kaikki hyvin ja pääsisimme fiilistelemään raskautta! Se olisi jotain aivan ihmeellisen upeaa ja toivorikasta :)

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Lievää rauhoittumista ilmassa?

Tänään kävin uudestaan lääkärin määräämässä verikokeessa ja HCG 9908. Se oli kahdessa päivässä enemmän kuin tuplaantunut ja lukema osuu viitearvoihin, joten suunta on oikea, eikö?

Eilen illalla rupesi ilahduttamaan, kun totesin että vuoto vaikuttaisi olevan vähenemässä tai ainakin iltaa kohden sitä tuli huomattavasti vähemmän. Elättelin suuria toiveita, että tänään se olisi loppu kokonaan mutta sieltähän se tuttu tiputtelu kuitenkin käynnistyi. Tällä kertaa se ei kuitenkaan tuntunut niin pelottavalta kuin aiemmin. Joko alan tottua tai sitten jonkinlainen usko alkaa hiipiä olemukseeni.

Ehkä olotilaa auttoi pieni havainto tänään lounasaikaan. Jo kolmatta päivää peräkkäin menin syömään erittäin nälkäisenä, mutta heti kun ruoan tuoksu saavutti nenäni, ruokahalu katosi kuin taikaiskusta. Kahtena eka päivänä tuon tunteen vallassa valitsin hyvin kevyen salaattilounaan, mutta tänään pakotin itseni syömään hieman tuhdimmin. (Voisin vaikka vannoa, että paino on laskusuunnassa kun ruoka ei yhtäkkiä maistu!) Joko tämä ällötys johtuu raskaudesta tai sitten tästä jatkuvasti hieman jännittyneestä olotilastani. Tulevat päivät näyttävät mistä on kyse. Itse asiassa odotan selvyyttä uteliaana, koska en ole koskaan aiemmin kärsinyt minkäänlaisesta raskauspahoinvoinnista, joten jos nyt on sen vuoro, se on vain jälleen yksi osoitus siitä kuinka erilainen tämä raskaus on verrattuna aikaisempiin.

Taidan tosiaan ruveta hiljalleen uskomaan, että tämä raskaus voisi jatkua. Toivottavasti en kuitenkaan liikaa, sillä alkiota saati sykettä ei ole vielä näkynyt! Huomenna minulla on soittoaika eiliselle lääkärille. Jos merkittäviä muutoksia ei tapahdu lähipäivinä, käyn maanantaina uudessa ultraäänessä.

tiistai 18. elokuuta 2015

Ultrausreissun jälkeen

Tänään kävimme klinikalla ultrassa ja tarkoitus oli lievittää paniikkia noiden vuotelujen suhteen. Lääkäri katsoi ensin kohdun ja sieltä löytyi sikiöpussi ja ruskuaispussi, mutta ei vielä havaintoja alkiosta. Ei olisi kyllä näillä viikoilla vielä pitänytkään. Ruskuaispussin perusteella lääkäri päätteli, että mitä luultavimmin ei ole kysymys kohdunulkoisesta raskaudesta. Käsittääkseni löydökset olivat sen kokoisia mitä pitääkin.

Kohdussa näkyi jotain vuotoa, mutta ultran avulla ei pystynyt päättelemään mistä on kysymys. Lääkäri veikkasi mahdollisesti hematoomaa tai sitten istukan muodostumiskohta saattaa vuotaa. Molemmissa tapauksissa tässä vaiheessa tummahko vuoto olisi hyvä asia, ja eilen illalla huomasinkin selvästi kuinka se alkoi tummentua. (toivon mukaan siis myös loppuisi pian!)

Lääkäri käytti paljon aikaa meidän kysymyksiin vastaamiseen. Esitin saman kysymyksen kuin eilen hoitajalle, eli vaikka HCG nousee, voiko raskaus silti olla menossa kesken eli vuotaa jostain osasta. Tällä kertaa sain ihan päinvastaisen vastauksen, eli kyllä voi koska HCG on istukkahormoni eli se kertoo vain istukan muodostumisesta. Muutenkin tuntui, että lääkäri pysyi hyvin tiukasti asialinjalla enkä saanut minkäänlaisia vakuutteluja että huoleen ei olisi syytä (eikä varmaan kukaan voikaan sellaista vakuutella!).

Huomenna käyn uudelleen mittauttamassa HCG:n, lääkäri soittaa torstaina ja jos merkittäviä muutoksia ei tule, käyn uudelleen ultrassa maanantaina.

Jotenkin tästä jäi edelleen epävarma olo. Joko vuodan turvallisesta tai vaarallisesta paikasta. Raskaus joko jatkuu tai sitten ei. Ja huomenna jännittäminen jatkuu niiden verikokeiden osalta :/

maanantai 17. elokuuta 2015

Tärinää ja uudet HCG-tulokset

Eilen huoli tästä alkavasta raskaudesta kasvoi hurjiin sfääreihin. Tiputtelua jatkui koko viikonlopun ja kun se vielä viime viikon puolella ilmeni pääsääntöisesti iltapäivisin, viikonloppuna se tuntui alkavan jo aamusta. Tänään kyllästyin vaihtamaan pikkuhousunsuojaa vähän väliä ja laitoin siteen :(

Aamulla soitin klinikalle ja sain lähetteen uuteen HCG-testiin. Oli tarkoitus käydä siellä vasta huomenna, mutta olin niin jännittynyt ettei ajatus enää kulkenut. Yhtäkkiä huomasin hyppääväni autoon ja kurvaavani labraan, ja hups vain verikoe oli otettu! Tuloksen sain nopeasti:

HCG 3940.

Taaskin aivan mahtava arvo. Taas soitin klinikalle ja tiedustelin, onko mahdollista että HCG nousee vaikka raskaus onkin menossa kesken. Ei kuulemma ole. Luvattiin kuitenkin ottaa minut, heti kun haluan, lääkärille ultraääneen, jossa voitaisiin yrittää paikallistaa vuodon aiheuttajaa. Huomenaamuna menemme ja toivon, että sieltä löytyy joku täysin harmiton syyllinen tähän kaikkeen ja ehkä sitten vihdoin voin hengähtää. Ainakin pariksi päivää.

(Miksihän minusta tuntuu, että minusta on kehkeytymässä oikea maanvaiva...? Niin lapsettomuusklinikan viattomille hoitaja-paroille, tulevalle neuvolan terkalle (jos sinne asti päästään) ja synnytyssaliin mennessä olenkin luultavasti täysi hermoraunio)

Kallista hommaa, tämä verikokeissa ja lääkärissä ramppaaminen, mutta jos tällä ostetaan mielenrauhaa niin se on joka pennin arvoista. En olisi ihan arvannut, että plussan jälkeen olisi tällaista. Ehkä odotin vähän...onnellisempia (?) olotiloja.

lauantai 15. elokuuta 2015

Sydän syrjällään

Kiitos vielä kaikista onnitteluista, joita on sadellut kommenttiboksiin! On tosi liikuttavaa, miten elätte mukana tässä Veronan vuoristoradassa, jossa ei tunnu välillä olevan päätä eikä häntää.

On todella vaikea osata eläytyä tähän raskauteen ja hypätä täysillä mukaan onnenpilvelle. Koko ajan on sellainen tunne, että jokin menee pieleen. Tietysti tätä ihan konkreettisestikin varjostaa se hiton tiputtelu, joka on tainnut pysytellä poissa vasta yhtenä päivänä kuluneella viikolla. Tänään sydän hyppäsi kurkkuun kun iltapäivällä mukana oli lisäksi joitain "hitusia". Alkiomateriaalia! Näin tietysti heti ajattelin, enkä tunnu saavan karistettua tuota ajatusta millään.

Lugesteronia ja Zumenonia pitää käyttää aina raskausviikolle 10, enkä uskalla tuota ensiksimainittua ostaa kuin viikoksi kerrallaan. Olen jo klinikalta kysynyt mitkä päivät olisivat sopivia varhaisultralle, mutta en uskalla varata aikaa. Lupasin itselleni, että jos ensi viikko menee hyvin, sitten soitan. Mutta mahdolliseen ultrapäiväänkin olisi aikaa n. 2,5 viikkoa, hulluksihan tässä odotellessa tulee :/

Onneksi alan havaita hiljalleen jotain raskausoireita: pissan värissä alkaa mielestäni tapahtua muutoksia ja rintoja alkaa hyvin lievästi pakottaa. Toivottavasti ne jatkuvat! Ensi viikolla ajattelin tehdä viikkonäytöllisen raskaustestin, ihan vain tarkistaakseni että se näyttää mitä pitääkin. Jos vuoto jatkuu tai pahenee, käyn luultavasti uudelleen ottamassa HCG:n ja hätätapauksessa ultrassa.

Tosiaan selkäpiitä karmii kun ajattelen, että aiemmissa raskauksissa en ole koskaan vuotanut. Yritän silti tarrautua ajatukseen siitä, että toisaalta lääkkeellisestä PASista en ole vielä ikinä raskautunut joten toivottavasti "erilaisuus" johtuu siitä.

Voih, kunpa saisi toimitettua vähän erikeeperiä tyypille tuonne sisuksiin...

P.S. En uskaltanut lisätä raskausviikkoja tähän postaukseen, mutta huomasitteko uuden tunnisteen? "Kolmosen odotus"!! Odotustahan se tämäkin, vaikka kestäisi vain lyhyen aikaa.

torstai 13. elokuuta 2015

Ihme

Jipii!! Hurraa!! HCG 456 :)

Näyttäisi siltä, että 6. siirto toden sanoi ja JOS kaikki menee hyvin, huhtikuussa meille syntyisi uusi tulokas. Mutta eipäs mennä liikaa asioiden edelle - nyt yritän keskittyä nauttimaan tästä hetkestä ja olemaan onnellinen siitä, että saan olla raskaana juuri tänään.

Silti, sydän pakahtuu kiitollisuudesta. Niin pitkä matka piti kulkea tähän pisteeseen, joka kuitenkin on vasta alkutaipaletta.

Kunpa tuo elämää suurempi pikkuihme nyt saisi jatkaa kasvuaan sisälläni 

Jipii :)

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Odotusta, epävarmuutta & tiputtelua

Täällä jännäys jatkuu.

Eilisillan lepäilin ja otin hyvin rauhallisesti, eikä vuoto enää jatkunut. Tänään puolestaan iltapäivän puolella vessareissun yhteydessä se taas alkoi ja tiputteli parisen tuntia. Siinä samassa kaikki illan ja yön aikana saavutettu mielenrauha katosi silmänräpäyksessä!

Nyt yritän taas lepäilytaktiikkaa, vaikkakin klinikalta sanottiin ettei se sinänsä auta jos alkio on tullakseen kyydistä pois. Näinhän se tietysti on, mutta siltä varalta että tämä on jotain muuta vuotoa, haluan tehdä kaikkeni sen eliminoimiseksi sillä niin hyytävää seurattavaa tämä on. Unelmat ovat kirjaimellisesti valumassa vessanpönttöön...

Olen kyllä pikkuisen ehtinyt haaveillakin. Olisi niin ihanaa jos tämä raskaus oikeasti saisi jatkua ja lopputuloksena olisi vauva! Kaiken tämän loputtoman yrittämisen jälkeen se alkaa jo tuntua mahdottoman kaukaiselta haaveelta. Jos nyt kuitenkin raskaus jatkuu, on varmaan opittava sietämään ainaista epävarmuutta ja pelkoa kaikkien näiden kokemusten jälkeen. Yritän kovasti harjoittaa sitä jo nyt, vaikka vaikeaa onkin.

Huomenna aamupäivällä aion käydä ottamassa HCG:n uusiksi ja tulos saapunee iltapäivän puolella. Jos luku on noussut eilisestä, on vain yritettävä luottaa raskauden jatkumiseen. Jos se taas on sama tai laskenut, on käymässä huonosti.

P.S. Itsellenikin muistilapuksi kirjoitan, että raskauden tässä vaiheessa ei ole vielä yhtikäs mitään raskausoireita! Joka ikinen kierto teen saman google-haun uudelleen, ikäänkuin en muka tietäisi, mutta nyt voin sen todeta että näinkään korkealla HCG:lla (134) ei vielä kuulu tissikipua. Jos en tietäisi, en voisi päätellä omasta kropastani mitään!

tiistai 11. elokuuta 2015

Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia....

Soitin tänään klinikalle itkua vääntäen eilisen vuodon johdosta. Siellä rauhoiteltiin ja kehoteltiin odottelemaan rauhassa yksi päivä, sillä vuotoa voi olla vaikka on raskaanakin. Totesin, että pää ei oikein kestä enempää odottelemista joten päätettiin yksissä tuumin, että silloin paras ratkaisu olisi käydä otattamassa HCG, josta kyllä tässä vaiheessa totuus ilmenisi. Onneksi olin kaukaa viisaana ottanut aamulla lähetteen mukaan joten pinkaisin kesken päivän labraan.

Odotuksen tunnit olivat tosi pitkiä ja työteho vähän niin ja näin. Onneksi iltapäivällä tulos saapui: HCG 134 !

Soitin heti uudestaan klinikalle ja siellä kehuttiin hienoa lukemaa. Ainakin tänään olen selvästi raskaana, mutta huomisesta ei tiedä koska pieni tiputtelu jatkuu koko ajan. Lääkkeitä ei saa missään nimessä lopettaa, koska raskaus ei ole vielä todistettavasti mennyt pois. Pää meni taas ihan sekaisin, sillä mielessäni olin jo todennyt pettymyksen ja edennyt uusiin hoitoihin. Uutinen on sinänsä hyvä, mutta en MILLÄÄN jaksa uskoa että tämä päättyisi hyvin, koska en ole koskaan aiemmissa raskauksissa vuotanut tipan tippaa!

Vuoto voi kuulemma tulla mistä vain, emättimen seinämistä, kohdunkaulan suulta, mahdollisesta kaksosesta jne jne. Jos se on kirkasta, kaikki saattaa olla hyvin. Jos vuotaja on alkio, vuoto ei tule puhtaana sillä raskaus on edennyt jo sen verran pitkälle. Nyt pitää vain jaksaa odottaa, ja torstaina voi mennä uudestaan verikokeeseen. 

En voi uskoa, miten ohdakkeinen tämä meidän tie onkaan! Mikään ei mene helposti, yksinkertaisesti tahi suoraviivaisesti. Aina on jotain kummia mutkia matkassa. 

Mitä veikkaatte lopputulokseksi, arvon lukijat? Huijaanko vaan itseäni, jos rupean tässä vaiheessa taas toivoskelemaan?

maanantai 10. elokuuta 2015

6. alkionsiirron tulos

Kiitos kaikista tsempeistä! Olen ollut ihan hyvällä mielellä ja melko hyvin pystynyt olemaan ajattelematta pelkästään sitä yhtä pikkuista blastoa. Eilen mielenrauha petti ja rupesin kuulostelemaan ja tunnustelemaan oireita. Pää palasi siihen tuttuun ajatuskulkuun: "Olisiko vai ei", "Josko sittenkin tällä kertaa..", "Ei tästä kuitenkaan tule mitään"...

Henkisesti olin orientoitunut keskiviikko-/torstaiakselille, sillä tuolloin siirrosta olisi kulunut n. 10 päivää jolloin tiputtelu tavallisesti alkaa ja suunnittelin tekeväni raskaustestin.

Vähänpä olin varautunut siihen, että äskettäin tunti sitten vessareissulla tsädäm! Punaista siinä silmien eteen lävähtäneenä. Tämäpä oli tässä, taas kerran. Tuttua rataa kulkee tämä kuvio, osaan sen jo ulkoa.

Uutta putkeen sitten vaan. Ylihuomenna pistämään :(

maanantai 3. elokuuta 2015

Selviytyjä-blasto

Monen tunnin jännitys ja odotus palkittiin tänään onnistuneella blastokystin siirrolla! Meidän viimeinen mahdollisuus sulatettiin joskus aamulla ja vaikka epäilinkin sen kirjaimellisesti kuivuvan kasaan, tyyppi osoittautui sellaiseksi sisupussiksi kuin toivoinkin. Kun saavuimme paikan päälle, saimme kuulla sen selvinneen sulatuksesta komeasti ja vielä lähteneen jakautumaan lisää. Näin ollen alkio oli totisesti huippuluokkaa.

Siirron teknisessä puolessa sen sijaan meinasi käydä köpelösti. Kun kaikki laitteet oli irroitettu minusta ja mahanahka pyyhitty geelistä, kävikin yhtäkkiä ilmi että sinne se blasto oli jäänyt katetriin! Ei muuta kuin koko homma uusiksi ja tällä kertaa kaikki meni putkeen.

Lääkärin mielestä meillä on kaikki faktat ja olosuhteet huomioon ottaen noin 50% mahdollisuus tulla raskaaksi. Keskenmenoriskin huomioiden n. 35% selvitä loppuun asti. Aika hyvältä siis kuulostaa. Ja nyt on ns. kovat piipussa, on tehty endo scratching, aloitettu Lugesteron hyvissä ajoin, pistetty tänään Gonapeptyl, nappailtu vielä lisäksi aspiriinia ja kaiken kukkuraksi siirretty valioluokan yksilö.

Kaikkien näiden kokemusten jälkeen en voi sanoa, että päässä olisi vaaleanpunaiset lasit, mutta yritän suhtautua leppoisan neutraalisti seuraavaan kahden viikon odotukseen. Mahdollista epäonnistumista tasoittaa ajatus siitä, että heti kierron alettua ryhdymme seuraavaan IVF-hoitoon. Ihan hyvä fiilis siis :)

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Toiveissa yhden blastokystin siirto

Viimeisiin viikkoihin mahtuu taas fiiliksiä laidasta laitaan. Enkelipojan merkkipäivän jälkeen tuli hetkeksi jotenkin huojentunut olo, muutaman päivän ajan olin saanut rauhassa keskittyä muistelemaan ja suremaan. Olo sen jälkeen ei suinkaan ollut ahdistunut, vaan koin saavani uutta virtaa. Tuntui, että tälle elämälle on löydyttävä jokin uusi suunta.

Sitten koitti se aika kun menkkojen piti alkaa. Aiempi ultrareissu osoitti, että arviolta maanantaina 13.7. ne alkaisivat sillä epäilty ovulaatio oli ollut siitä pari viikkoa aiemmin. Hiljaa itsekseni olin mielissäni sillä tiesin, että minulla kun luteaalivaihe on niin kovin lyhyt, menkkojen on pakko alkaa jo tuota päivää aiemmin. Mitään merkkejä ei kuitenkaan ilmennyt ja monta päivää odottelin ja odottelin, kuin kissa pistoksissa. Kärsimättömänä käyttelin kaappien perukoilta kourallisen raskaustestejä ja aina ne näyttivät vahvaa negatiivista. Toisaalta oireitakaan ei ollut, niin raskauteen kuin menkkojen alkamiseenkaan liittyen. Voi että harmitti! Tässä tilassa muutaman päivän viivekin tuntuu katastrofilta ja haluaisi vaan päästä etenemään niin pian kuin mahdollista.

Viimein perjantaina 17.7. vuoto alkoi. Olin todella tyytyväinen, mutta samaan aikaan ihmettelin kuinka kierron pituudeksi taas tuli 34 päivää. Kilpirauhasongelmat on "ratkaistu" hyvillä arvoilla, joten mikä tämän oikein selittää? Rupesin jo tehtailemaan itselleni jotain varhaismenopaussidiagnoosia, mutta sain taas hävetä itseäni kun lääkäri kuittasi ne virne kasvoillaan höpöpuheeksi. (Jostain syystä olen alkanut leimautua hieman yli-innokkaaksi ja liian-paljon-asioista-selvää-ottavaksi-tapaukseksi. Miehen mielestä tämä on rauhoittelua, minun mielestäni asioiden kuittaamista liian kevyin perustein!) Munasarjoista kuulemma jo näkee, että ne ovat normaalit (miksi en sitten tule raskaaksi??). Lapsettoman laskuopilla pitkästä kierrosta seuraa se, että minulla on ainoastaan vajaat 11 kuukautiset vuodessa eli vähemmän kuin 11 mahdollisuutta per vuosi tulla raskaaksi. Damn.

Menkkojen alkaminen tarkoitti tietysti sitä, että pääsin heti toisena kiertopäivänä aloittamaan Zumenonin ja heti klinikan avauduttua kesätauolta varasin ajan ensimmäistä ultrausta varten. Kuluneella viikolla kävin siellä ja tilanne näytti taas oikein mallikkaalta. Limakalvo oli kasvanut hienosti, mutta yksi yllätyskin siellä piili: vasemmalla puolella muhi yksi kymmenmillinen follikkeli joka ehkä tarkoittaa luonnollista ovulaatiota lääkityksestä huolimatta. Ei kuitenkaan voi tietää jatkaako se kasvua, ja sellaisenaankaan se ei kuulemma haittaa siirron tekemistä, joten siirtoaika varattiin tulevalle maanantaille. Tarkistin vielä pakkasessa majailevan blastokystin luokituksen ja se on yksinkertaisesti huippulaatuinen! Ne kuulemma selviävät yleensä sulatuksesta hyvin, ja vaikka ne jonkin verran kärsisivätkin, siirron voi tavallisesti tehdä. Olisipa meidän yksilö tällainen voimanpesä! SelviäSelviäSelviä.

Tunnelmat ovat vaihdelleet voimakkaasti viimeisten viikkojen aikana. Epätoivosta, turhautumisesta, v*****ksesta ja ajoittaisesta kyllästymisestä ollaan vihdoin siirtymässä toiveikkuuteen ja optimismiin. On helppo siirtyä positiiviseen kategoriaan nyt kun siirto on jo ovella.

Tänään villiinnyin kauppareissulla hieman kyseenalaisella tavalla. Eteeni sattui, aivan vahingossa tietysti, superalennuksessa olleita äitiysvaatteita ja ennenkuin huomasinkaan olin ostanut kaksi puseroa! Aion päästä käyttämään niitä 4-5 kk:n kuluttua, siellä ne kaapissa odottavat sopivaa aikaa :)

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Hyvää syntymäpäivää, pikkuinen!

Kultaseni,

tänään on kulunut vuosi siitä kun synnyit, on siis syntymäpäiväsi. Synnyit niin helposti, solakka poika, ja toisissa olosuhteissa olisin ollut helpottunut, nauranutkin kevyttä synnytystä ja iloinnut saapumistasi. Mutta kohtalo päätti toisin. Sinä joka olit niin eloisa ja liikkuvainen poika, saavuitkin maailmaan hengettömänä. 

Usein mietin, millainen olisit nyt. Ihan varmasti pitkä ja hoikka, tiedän sen, mutta olisitko nauravainen ja iloinen kuten siskosi? Vai mietteliäs ja rauhallinen? Osaisitko näin yksivuotiaana jo kävellä vai viillettäisitkö ympäri asuntoa huonekaluista kiinni pitäen? Miten puhuisit, osaisitko sanoja vai pohtisitko niitä vielä? Entä olisitko isin vai äidin poika? Olisitko hyvä vai huono nukkuja?

Ennen rakenneultraa muistan etten toivonut erityisesti poikaa tai tyttöä, ajattelin että molempi parempi. Toivoin tervettä, onnellista vauvaa, mutta en muistanut toivoa sinua pysymään elossa. Usein mietin, mitä olisin voinut tehdä auttaakseni sinua selviämään, mutta tiedän jo vastauksen. Äitinä kannan silti aina taakkaa siitä, etten voinut sinua auttaa. Tiedäthän, että olisin vaihtanut kanssasi osia koska vain.

Tänä päivänä, vuoden jälkeen, en pysty näkemään pientä liikkuvaista taaperoa vaan mielikuvani ovat ikuisesti pysähtyneet siihen pieneen, vastasyntyneen vauvaan joka käsivarsilleni nostettiin. Nuo piirteet painan ikiajoiksi mieleeni ja hellin kuin kalleinta aarretta. Kuvittelen sinut taivaaseen, olomuotosi kaikkea olevaista suuremmaksi ja mielesi rauhaisaksi ja tyyneksi. Uskon, että voit hyvin ja joskus vielä liityn seuraasi, kun sen aika on.

Äiti rakastaa sinua hurjan paljon, suukkoja ja haleja. Pidä huolta isosiskosta.

Rakkaudella, 
Äiti

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Surun vuosi

Tätä kirjoittaessani tasan vuosi sitten olimme juuri saaneet kuulla tähänastisen elämäni järkyttävimmät uutiset. Se oli jotain niin kauheaa, että minulla kesti hetken sisäistää mitä olin juuri kuullut. Ne sanat, se uutinen tuntui moukariniskulta vatsaan. Tuskien taival, jota tuosta hetkestä eteenpäin lähdimme taittamaan, tuntui paikoin niin vaikealta etten uskonut pystyväni siihen. Välillä luulin, että kuolen siihen kipuun. Sattui niin paljon, aina vaan sattui. Illalla kun menin nukkumaan ja aamulla kun heräsin. Mutta en kuitenkaan kuollut, vaan jatkoin elämää. Ehkä hiljaisella liekillä, mutta elin kuitenkin. Pienen tyttöni, mieheni ja myös taivaanpoikani tähden.

Toiset sanoivat, että tästä on mahdollista selvitä. Ajan kanssa kipu muuttuu kauniiksi muistoksi jota ei koskaan vaihtaisi pois. En saattanut uskoa noita sanoja, mutta nyt vuoden jälkeen huomaan että ne ovat totta. Suru on vaivihkaa keventynyt ja löysännyt otettaan, niin että hengitys kulkee keveämmin ja taakka rinnan päältä on hävinnyt.

Suru asuu kuitenkin sydämessäni ja vaikka pystyn tuntemaan onnea ja iloa, kuin varoittamatta suru vyöryy päälleni ottaen omat hetkensä. Ja silloin toivotan sen tervetulleeksi, koska poikani ja suru kuuluvat yhteen. Tiedän, että hänellä on hyvä olla, mutta se ei estä minua kaipaamasta ja toivomasta joka ikinen päivä, että asiat olisivat menneet toisin.

Vuosi sitten surin kesää, joka muuttui lempivuodenajastani surun ajanjaksoksi. Mutta ei se ole niin. Rakastan edelleen kesää ja pystyn nauttimaan auringonpaisteesta, linnunlaulusta ja vihreästä luonnosta. Samalla tuo vuodenaika antaa minulle valoisuudellaan voimaa kestää nämä päivät, jotka muistuttavat pikkuiseni poismenosta.

Toisinaan testaan tuota elämäni pahinta muistoa. Tuntuvatko ne lääkärin vuosi sitten sanomat sanat edelleen yhtä pahalta? Kyllä tuntuvat, joka kerta. Enkä usko, että se muuttuu koskaan. Sen sijaan kaikki muu elämässäni on muuttunut. Ennen niin tärkeitä ihmisiä olen joutunut hiljaa hyvästelemään, mutta onnekseni muita on astunut tilalle. Syli sen sijaan on niin kovin tyhjä. Olen joutunut harjoittamaan monenlaisia tunteita: luopumista, täyttymättömien haaveiden hyväksymistä ja kykyä sietää jatkuvaa epävarmuutta.

Reilu vuosi sitten olin aivan uskomattoman onnellinen. Minulla oli kaikki, mitä saatoin toivoa. Olin täynnä pakahduttavaa odotusta ja tuskin maltoin odottaa, että pian saisin tilaisuuden nähdä pienen poikani. Joka päivä kuvittelin miltä hänen kasvonsa näyttäisivät, yritin palauttaa mieleeni vastasyntyneen tuoksun ja silittäessäni pikkuruisia vauvanvaatteita yritin kuvitella niiden sisään pienet, heiluvat raajat.

Nyt tiedän, miltä hän näytti. Sain pitää tuota pientä olentoa sylissäni, mutta vain niin kovin lyhyen aikaa. Ja tuona hetkenäkään hän ei enää ollut siinä.

Kaipaan ja rakastan, ikuisesti.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Ei mitään taukoa, vaan Endo Scratchingia!

Ajattelin palata kertomaan vähän kevyempiä uutisia ennenkuin Ne Päivät koittavat. Kuukautiset siis tulivat ja menivät, ja herkkä raskaustestikin näytti negatiivista. Kerrankin sellaisesta näkymästä pystyy iloitsemaan!

Taukoaikeistani huolimatta soitin klinikalle jatkohoitosuunnitelmista, sillä toiveissa oli koko ajan tehdä se viimeinen alkionsiirto heti kun mahdollista, joten arvelin että sitä varten pitää käydä klinikalla vielä viimeinen reissu ennen kesälomia. Yllättäen asiat hoituivatkin kätevästi puhelimessa, mutta sain uutta mietittävää: kysyin pitkään pohtimastani aiheesta nimeltä Endo Scratching ja kävi ilmi, että tällä nykyisellä klinikalla sitä kyllä tehdään jonkin verran eli jos haluan, se onnistuisi. Ainoa mutta oli, että se tehdään aina edelliseen kiertoon, jotta saadaan toivottu kiinnittymistä parantava vaikutus seuraavaan kiertoon. Kohdun limakalvoa raaputellaan kevyesti, jolloin saadaan aikaan inflammatorinen reaktio joka jostain syystä joskus (kuinka epämääräistä!) parantaa raskautumismahdollisuuksia, koska kohdun limakalvo tulee silloin vastaanottavaisemmaksi erilaisten hormonien sun muiden yhteisvaikutuksesta. Google antaa aika paljon tuloksia erityisesti englanninkielisiltä sivuilta hakusanalla "endo scratch". En tiedä kuinka systemaattisesti tätä Suomessa tehdään, mutta ilmeisesti muualla maailmassa tähän metodiin ollaan uskottu jo jonkin aikaa. Toisaalta Suomessa IVF-hoidot ovat verrattain edullisia joten täällä kynnys jatkaa niitä ilman lisäapukeinoja on oletettavasti matalampi.

Syy siihen, miksi epäröin toimenpiteeseen menemistä, oli se että rapsuttelu luultavasti torpedoisi kyseisessä kierrossa luonnollisen raskautumisen mahdollisuuden. Koska nykyään tarraan pienempiinkin oljenkorsiin, haluan pitää kiinni siitä noin prosentin mahdollisuudesta hedelmöittyä luomusti. Soitin vielä uudemman kerran lääkärille ja kysyin tarkasti mitä toimenpiteessä oikein tapahtuu. Hän selitti, että sisään mennään ohuella katetrilla, jolla raaputetaan limakalvoa ja toimenpide tehdään sokkona. Jos hedelmöittyminen olisi tapahtunut ja alkio olisi vasta matkalla munatorvesta kohtuun, se olisi riskitöntä. Mutta jos se olisi kiinnittynyt ja sattumalta juuri siihen kohtaan tökättäisiin katetrilla, niin huonostihan siinä kävisi.

Kun kuulin tuon perustelun, tuumasin että antaa mennä vaan! Siis mitkä ihmeen mahdollisuudet meillä on edes onnistua naturaalisti, joten laitetaan kaikki paukut ensi kiertoon jolloin blastokysti saa uuden kodin. Luotan tuohon 6 päivän ikäiseen supermöllykkään niin paljon enemmän!

Pari päivää sitten kävin siis klinikalla. Ihan viime kädessä rupesi pelottamaan, koska satuin lukemaan jostain blogista etukäteen endo scratch-kokemuksia ja kirjoittajalle se oli sattunut ihan älyttömästi. Pedillä maatessani yritin koko ajan torjua mielikuvia siitä hirveästä kivusta, onnistuen aika heikosti koska makasin siinä ihan rautakankena koivet jäykkinä, komentaen itseäni rentoutumaan yhä uudestaan. Tiedustelin lääkäriltä että milloin hän mahtaa aloittaa raaputtelun ja ihmetys oli suuri, kun lääkäri totesi että homma on jo menossa. Ei siis sattunut juuri yhtään! Otin kyllä panadolin tuntia ennen toimenpidettä mutta tuskinpa se kaikkea kipua vei, mikä helpotus. Verenvuotoa oli vähäsen ja heti sen jälkeen kohdun seutu tuntui hellältä, vähän niinkuin synnytyksen jälkeen mutta noin tuhat kertaa lievemmästi. Illalla otin vielä toisen särkylääkkeen, mutta kivut jäivät siihen.

Tämä taukokuukausi ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan mikään tauko. Tämä on ollut yhtä suunnittelua alusta loppuun asti, lisäksi noin viikon päästä kun menkat alkavat, pitää aloittaa taas Zumenon lääkkeellistä PASsia varten. Onneksi suunnitelmat ovat selvillä myös sen jälkeen, nimittäin olemme jonottaneet taas julkiselle puolelle ja äskettäin kävimme siellä hoidon suunnittelukäynnillä. He pystyvät ottamaan meidät heti kesätauon jälkeen, mikä tarkoittaa sitä että heti alkionsiirron jälkeen alkaa pistoshoito. Tuo vähän pohditutti, että onko tämä keholle aivan terveellistä kun rankkoja hoitoja tehdään ihan peräperää, mutta oma lääkärini kertoi ettei tälle ole mitään estettä. Lääkkeellisessä PASissa munasarjat saavat kuitenkin levätä koska niiden toiminta suljetaan, joten pistoshoidon voi aivan hyvin aloittaa kunhan raskauden mahdollisuus on ensin satavarmasti suljettu pois.

Nyt on sellainen kaikkensa antanut olo. Kyllä tämä tästä. Jos ei blastokysti muutu vauvaksi niin uskon, että viimeistään elo-syyskuun hoito sen tekee.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

KP8 & hyvää juhannusta!

Kuten otsikosta voi päätellä, kuukautiset alkoivat tasan viikko sitten parin päivän tiputtelun jälkeen. Se oli suuri helpotus, sillä pelkäsin että homma menee loppuun asti pieleen jonkin menkkojen käynnistelykuvioiden muodossa. Vasta tänään voi sanoa, että ne ovat ohi joten selvästikin jotain kiinnittymistä siellä oli tapahtunut kun vuodettavaa riitti näin pitkään. Klinikalta ohjeistettiin tekemään uudestaan herkkä raskaustesti jossain vaiheessa kuukautisten loputtua, sillä siitä saa osviittaa onko kohtu varmasti tyhjentynyt kunnolla. Jos HCG:tä näkyy edelleen testissä, jatkotoimenpiteet ovat luultavasti tarpeen...

Hieman huolestuttaa se, että rinnat eivät tunnu täysin samoilta kuin tavallisesti kuukautisten jälkeen. Ja tällä tarkoitan siis sellaista "kevyttä" tunnetta päinvastoin kuin juuri ennen kierron käynnistymistä. Toivottavasti siellä ei helkkari soikoon ole mitään. Tämän kokemuksen oikein kruunaisi visiitti kaavintaan!

Entä fiilikset tällä hetkellä? Erittäin Paha Allergia Kaikkea Lisääntymistä kohtaan. Yäk. En halua nähdä mahoja, en kuulla raskausuutisia, en tietää kenenkään vauvoista, en edes puhua omista jatkohoitosuunnitelmistani. Pari viikkoa sitten kohtasin erään tuttavan, jolla oli selvästi pieni vatsakumpu. Vieläkin hävettää oma reaktioni: teeskentelin etten huomannut mitään! En vaan kyennyt noteeraamaan asiaa, enkä ainakaan onnittelemaan maailman luonnollisimmasta asiasta joka vaan ei koskaan tapahdu minulle.

Lisäksi olen melkein ruvennut häpeämään omien kuulumisteni kertomistani parille läheisimmälle ystävälle. Sellaisille, jotka tietävät meidän vaiheista aivan kaiken. Kerta toisensa jälkeen he toivottavat tsemppiä uuteen hoitoon, jännäävät mukana ja kyselevät tuntemuksia. Ja kerta toisensa jälkeen joudun kertomaan samat uutiset ja katsoa kuinka ilmeet venähtävät, suu yrittää hakea jostain lohduttavia sanoja mutta ne alkavat loppua kesken sillä mitään uutta sanottavaa, uutta näkökulmaa ei ole. Tämä on loputonta tahkoamista, mikä pistelee kampoihin jopa hedelmällisyystieteiden todennäköisyyslaskennalle. Alan katua, että olen kertonut. Rasittava ystävä, aina sillä menee huonosti.

Koska olen tullut näin allergiseksi kaikelle, ei enää tunnu kovin pahalta tämä taukokuukausi. Aion ottaa kaiken totisesti loman kannalta, juoda viiniä, unohtaa kaiken maailman kellon kanssa otettavat pillerit ja elää tätä hetkeä. Ehkä bloggaan, ehkä en.

P.S. On minulla yksi pieni ilo: painosta on pudonnut jo 2kg toimintaansa kiihdytelleen kilpirauhasen ansiosta! Sinne meni viimeisetkin raskauskilot, ja sehän sopii näin kesän tullen :)

P.P.S. Viimeistään kahden viikon kuluttua palaan ihan varmasti asiaan. SE hemmetin pelottava päivä lähestyy...

torstai 11. kesäkuuta 2015

Lorun loppu ja vahvistus kemialliselle

Tänään kävin ottamassa viimeisen HCG:n ja koska olin ajoissa liikkeellä, sain tulokset myöskin tämän päivän aikana. Aika karu lukema sieltä ilmestyi: 6. Melkein ei raskaushormonia ollenkaan :(

Soitin tulokset heti klinikalle ja odotetusti sovimme, että Zumenon ja Lugesteron jätetään heti pois. Toivon mukaan kuukautiset alkavat niin pian kuin mahdollista ettei tarvitse jäädä niitä odottelemaan (ja pahimmassa tapauksessa käynnistelemään). Menkkojen jälkeen pitää tehdä vielä yksi raskaustesti sen varmistamiseksi, ettei kohtuun ole vaan jäänyt mitään raskausmateriaalia.

Sain puhelinajan lääkärille kahden viikon päähän ja silloin suunnitellaan heinäkuun menkoista alkava hoito. Aloitan luultavasti Zumenonin klinikan kesätauon aikana ja sitten kun ovet aukeavat, menen ultraan + PASsiin. Nyt on isot toiveet sen ainokaisen blastokystin suhteen!

Vähän jäin vielä ihmettelemään noita raskaustestejä. Aamulla tein yhden Clearbluen viikkonäytöllisen testin ja edelleen tulos oli ihan sama kuin maanantaina: "Pregnant 1-2 weeks". Ohjeista löytyi tieto, että testin herkkyys on 25 mlU/ml. Kuinka ihmeessä se sitten tunnistaa jopa 6 mlU/ml!?

Nyt ymmärrän paremmin tätäkin ( << linkki) artikkelia. Liian herkät testit voivat tosiaan olla pahasta. Oppia ikä kaikki, nyt kantapään kautta ymmärrän liuskatestien hienouden sillä silloin hcg:ta on riittävästi jos niihin saa tuplaviivat. Jatkossa tulen olemaan varovainen noiden Clearbluen versioiden kanssa...

P.S. Mutta siis kemiallinen, oikeasti?? Jos asuisimme Ankkalinnassa, niin olisinko minä silloin Aku Ankka? Olisin paljon mieluummin Hannu Hanhi!

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Kemiallinen raskaus

Kirjoittelen tähän vielä samat uutiset mitä raapustelin edellisen postauksen kommenttiboksiin.

Tänä aamuna menin siis noutamaan HCG-verikokeen tuloksia labrasta. Aluksi en meinannut edes löytää koko lukua, sillä toivoin niin kovasti löytäväni kolminumeroisen sellaisen, mutta pitkän hakemiseen jälkeen silmiin osuikin vain "17". Mikä pettymys!

Raskausviikolla 4 luvun pitäisi olla 5-426 mlU/ml, eli kyllä se viitearvoihin sijoittuu, mutta ilmeisesti käytännössä tuo voisi olla paljon korkeampi ottaen huomioon että arvo tuplaantuu joka kolmas päivä. Soitin heti paniikkipuhelun klinikalle ja hoitaja opasti käymään labrassa huomenna uudestaan jolloin otetaan kontrolliarvo (tulokset saan siitä perjantaina). Jos tulos on laskenut tai pysytellyt samana, kyseessä on kemiallinen raskaus ja Zumenonin & Lugesteronin saa lopettaa. Kun oikein tivasin, hoitaja kehotti varautumaan siihen että kemiallinen se on, koska tosiaan tavallisesti tässä vaiheessa luku on paljon korkeampi.

Aivan uskomatonta, että tässä kävi näin. Melkein vuoden olen odotellut sitä plussaa testiin, nyt sen sitten sain mutta menetin melkein samantien :( Jos jotain positiivista haetaan, niin raskautuminen on todistettavasti mahdollista. Tässä ei siis ihan turhaan ole hakattu päätä seinään, mutta kyllä masentaa kun kaikki oli niin lähellä. Kaikesta varovaisuudestani huolimatta olin sen verran innokas, että kävin jo tsekkaamassa laskurilla lasketun ajan ja äitiysloman alkamisajan heti kun olin plussatestin tehnyt - ei olisi pitänyt!

Äsken tein uuden liuskatestin varoiksi ja ihan samalta se näytti kuin eilenkin. Huomisaamuna ajattelin tehdä yhden Clearbluen digitestin ja jos siihen ilmestyy "Not pregnant", tiedänpähän varmasti missä mennään eikä tarvitse enää hermoilla yhtä ylimääräistä vuorokautta.

Sain hieman lohtua tulevaisuuden suunnittelusta. Hoitaja kertoi, että on syytä pitää yksi lepokuukausi tämän jälkeen ja se tulee luontaisesti klinikan kesätauon myötä. Kun seuraavat kuukautiset alkavat joskus heinäkuun puolivälissä, saan aloittaa heti Zumenonin uudestaan ja vihoviimeinen PAS tehdään heinäkuun lopussa / elokuun alussa.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

(Vääriä) oireita ja syvää epäluuloa

Tuhannet kiitokset kaikista onnitteluista! Ihan liikutuksen vallassa olen niitä lueskellut.

Sitä mukaa kun alan uskoa plussauutiseni, mieleen hiipii pelko. Tai varmaan oikeampi sana olisi kauhu. Tämä voi vielä mennä pieleen niin monessa asiassa.

Tänään kävin ottamassa labrassa verikokeen ja sain kuulla, että tulokset saan huomisaamuna. Miten jaksan odottaa!? HCG:n pitää kuulemma olla vähintään 50, ja tietysti sain päähäni että sitähän se ei varmasti ole. Jos lukema on alhaisempi, tällä viikolla otetaan kuulemma uusi testi ja seurataan sen kehittymistä.

Jäävettä hulahti suoniin siinä vaiheessa kun tänään iltapäivällä kävin wc:ssä ja paperiin ilmestyi tuoretta verta. Eieiei! Älä anna sen mennä kesken! Jos ikinä mitään olen pyytänyt, niin tätä: pidäthän sen hengissä?

Paniikissa soitin klinikalle ja hoitaja rauhoitteli minua parhaan kykynsä mukaan. Niinhän te sanotte kaikille, vaikka ette voi luvata mitään. Kuulemma verenvuoto saattaa johtua siitä, että raskauden aikana emättimen seinämät muuttuvat hyvin verekkäiksi ja Lugesteron-kapselit ovat saattaneet raapaista niitä, aiheuttaen pienen haavan.

Verta ei ole sen jälkeen tullut, mutta muutuin heti tosi epäluuloiseksi. Kotona keksin, että minähän voin ryhtyä taas pissailemaan tikkuihin, sillä niitä löytyy kotoa useampia. Niistä voisi ainakin jotain päätellä sillä jos hcg nousee veressä koko ajan tuplaantuen, tikkuihin pitäisi ilmestyä tukevat tuplaviivat. Lisäksi minulla on kaapissa vielä yksi avaamaton Clearbluen pakkaus ja se nyt viimeistään näyttäisi totuuden.

Bad idea!

Tein liuskatestin iltapissasta ja tässä tulos:


Eihän se ole positiivinen ensinkään! Jotenkin pystyn käsittämään, että lauantaina ja sunnuntaina tikkuun ilmestyi pelkkä yksi viiva, mutta miksei tänään kun on virallinen testipäivä ja jo dpo 12? Olen googlannut ihan hullun lailla, mutta netistä löytyy ratkaisu kumpaankin suuntaan: joko tämä on menossa kesken tai se ei vaan vielä näy. Kahdessa loppuunmenneessä raskaudessa on näkynyt tässä vaiheessa.

Jänistin siitä Clearbluen testistä, taidan odottaa suosiolla sen huomisaamuisen verikokeen tuloksen ja uskon mitä siinä lapussa seisoo.

Mutta silti: kauhu....