sunnuntai 31. tammikuuta 2016

RV28+5: Odottaminen pelkojen keskellä

Kuten tiesin jo ennen raskaustestin plussaa, tästä odotuksesta tulisi vaikeaa. Ennakko-olettama on todistanut itsensä oikeaksi moneen kertaan matkan varrella ja tietyllä tapaa vaikein osuus on käsillä nyt. Ennen puoliväliä oli kaikenlaista konkreettista ongelmaa mitä piti pelätä ja jännätä, mutta juuri nyt kamppailen lähinnä pääni kanssa ja yritän estää mielikuvitusta laukkaamasta huonoille teille.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen yrittänyt "ratkaista" ongelmaa olemalla ajattelematta vauvaa ollenkaan. Usein havahdun siihen, että en ole ajatellut synnytyksenjälkeistä elämää yhtään ja pelkään, että jos tästä elävän vauvan syliini saan, se syliin tupsahtava olento aiheuttaa pienimuotoisen shokkireaktion. Tuntuu vain niin mahdottomalta ja pelottavalta antautua haaveilemaan lapsesta, elävästä vauvasta, kun luonto on niin julmasti jo kerran osoittanut mihin se pystyy. Jos rupean uskomaan, että saan tämän vauvan itselleni, miten selviän jos sama toistuu uudestaan?

Toisaalta, onko oikein syntyvää vauvaa kohtaan, jos äiti ei ollenkaan valmistaudu hänen tuloonsa? Koen siitä syyllisyyttä monin eri tavoin. Olisin varmasti parempi äiti, jos pystyisin vastaanottamaan hänet vahvana, onnellisena ja muitta mutkitta. Kokisin olevani parempi äiti myös, jos aloittaisin valmistautumisprosessin hankkimalla hänelle valmiiksi kaikki ne materialiset asiat, joita pieni ihminen elämänsä alkutaipaleella tarvitsee: vaatteet, lakanat ja muut varusteet.

Muistan elävästi kuinka äidinvaistoni heräsivät vahvasti siinä silmänräpäyksessä kun piskuinen Sintti nostettiin rinnalleni. Muistan kätilöiden kirjanneen kotiuttamispapereihin jotain sensuuntaista kuin että "äidin varhainen vuorovaikutus on luontevaa jne jne". Muistan kuinka toiveikkaana valmistauduin juuri samalla tavalla Enkelipojan tuloon, mutta kuinka jouduinkin perumaan kaiken. Siellä ne kaikki vaatteet ja tarvikkeet edelleenkin ovat varaston laatikoissa, koskemattomina. Pitämällä kodin toistaiseksi "vauvavapaana" kuvittelen voivani estää tulevat pahat asiat, että kukaan ei voisi minua unelmistani pudottaa kun sellaisia ei olisi vielä asetettukaan.

Äskettäin kävin vanhalla tutulla neuvolan psykologilla keskustelemassa kaikista näistä peloistani ja huolistani. Jälleen kerran vapautuksen toi jo se pelkkä fakta, että joku ammattilainen tunnusti sen, että olen kokenut kauheita ja näiden kokemusten johdosta kaikki ajatukseni ja tuntemukseni raskaudesta ovat täysin oikeutettuja ja normaaleja. Oivalsin, että vaikka en keskitä ajatuksiani jatkuvasti tulevaan vauvaan, on silti hetkiä kun ajattelen olevani raskaana ja hetkiä, kun pystyn nauttimaan vauvan liikkeistä sisälläni. Nuo pienet hetket toivon mukaan ajan kanssa avaavat tietä tulevalle, jos ei tietoisesti niin vähintäänkin alitajunnassa. Ja kuka tietää, ehkä lähiviikkoina uskallan puolivahingossa ajatella vauvaa enemmänkin.

Haluaisin NIIN kovasti ostaa kasapäin vaaleanpunaisia vaatteita ja miettiä vauvanhuoneen sisustusta, mutta en vaan (vielä) pysty. Ehkä en silti ole aivan toivoton tapaus, sillä kuvan puserot ostin muutama viikko sitten Lindexin alennusmyynnistä juuri tätä pikkuneitiä varten. Ne tulivat siinä sivussa kuin huomaamatta, sillä jouduin ostamaan eräälle toiselle vauvalle lahjavaatteita yhtäaikaa ja samalla nappasin nämä mukaani. Ennenkuin ostan mitään muuta, olisi tarpeen kaivaa kaikki ne varastoon siirretyt vauvanvaatelaatikot esiin ja tehdä inventaario puutteista sen jälkeen kun kaikki vaaleansiniset asut on poistettu joukosta. Epäilen kuitenkin, että se operaatio vaatii paljon aikaa ja nenäliinoja, joten se ei siitäkään syystä tunnu kovin houkuttelevalta. Onneksi en joudu tekemään sitä yksin, mies lupasi osallistua ja puolestaan eräs hyvä ystäväni tarjoutui lähtemään mukaan vauvanvaateostoksille henkiseksi tueksi 

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

RV 26+5: Neuvolassa ja äitipolilla

Viime viikolla käväisin neuvolassa ja nyt rupesi käyntiaikoja satelemaan kalenteriin. Lähiaikoina käyn siellä noin joka toinen viikko ja terkka on varannut sen verran aikaa, että aina pääsemme ultraan kurkkaamaan pienokaista mielenrauhan vuoksi. Tuntuu, että näin aika kulkee mukavan nopeasti ja auttaa, kun tietää että ihan oven takana odottaa seuraava visiitti!

Tällä reissulla selvisi, miksi olen tuntenut oloni niin väsyneeksi viime aikoina. Hemoglobiini oli pudonnut 107:ään ja ohjeeksi tuli muistaa säännöllinen raudan otto, mielellään jopa pari kertaa päivässä (50mg Retafer). Olenkin yrittänyt tsempata tämän suhteen ja nyt olo on ehkä aavistuksen kohentunut. Uskaltauduin myös dopplerille ja sieltä kuului reipas syke, sekä pian äkäiset potkut anturia kohden kun neidin unosia häirittiin.

Terkka laittoi lähetteen äitipolille ja sain sieltä tosi nopeasti ajan, kävinkin siellä perjantaina ensimmäistä kertaa. Kokemukset olivat varsin positiiviset: taustatiedot selvitettiin perusteellisesti, ultrattiin ja tarkasteltiin mm. napanuoran virtaukset, istukka ja sydämen toiminta extra huolellisesti sekä avattiin kovasti odottamani keskustelu käynnistyksen ajankohdasta. Lääkäri oli ihanan ymmärtäväinen ja suhtautui avoimin mielin ehdotukseeni jo RV 37 puolella käynnistämisestä: jos tuolloin nähtäisiin, että kohdunkaulassa olisi jotain edistystä ja valmiutta vastata käynnistysyritykseen, voitaisiin sitä harkita jo RV37+. Tämä oli tietysti musiikkia korvilleni. Selitin lääkärille kuinka huoli vauvan hyvinvoinnista on jatkuvasti iso ja uskon, että olotila menee loppua kohden vain hankalammaksi. Nyt on huojentavaa tietää, että jos oma henkinen jaksaminen uhkaa heiketä loppuvaiheessa, ei tarvitse käydä isoja taisteluja käynnistyksen puolesta. Seuraavan kerran menen äitipolille muutaman viikon päästä, raskausviikolla 30. (Tulipa muuten muhkea poliklinikkamaksu nyt kun hintoja on korotettu, kokonaiset 41,70 eur!)

Neuvolaan menen uudestaan tulevalla viikolla. Kohta puoliin pääsen myös pitkästä aikaa tapaamaan samaa neuvolan psykologia, jolla kävin viimeksi yli vuosi sitten. Kuten aiemmin mainitsinkin, huoli on jatkuvasti iso ja erilaiset pelot ovat läsnä koko ajan. Lisäksi olen hieman huolissani siitä, että en osaa henkisesti ollenkaan valmistautua vauvan tuloon. Tottakai tiedän ja tiedostan jatkuvasti olevani raskaana, mutta en käytännössä ajattele elämää vauvan syntymän jälkeen ollenkaan, koska en yksinkertaisesti voi olla varma, että sellaista koskaan tuleekaan. Pää siis jarruttaa pelkojen takia tätä 9 kuukauden  valmistautumisprosessia minkä ehtii, enkä usko sen olevan kovin hyvä asia. Lisäksi epäilen olevani otollista maaperää synnytyksenjälkeiselle masennukselle, joten näitä asioita olisi hyvä lähteä työstämään jo hyvissä ajoin.

Päänvaivaa ovat myös aiheuttaneet oudot kilpirauhasarvot. Kävin labroissa alkuviikosta ja lukemat näyttivät tältä vertailuarvoineen:

TSH: 1,00 (joulukuun alussa 1,6)
T4V: 10,1 (joulukuun alussa 10,6)

Eli aika kammottava tuo T4V! Viimeksi se on ollut noin alhainen joskus vajaa vuosi sitten keväällä kun voin huonosti ja olin jatkuvasti väsynyt. Silti oudolta tuntuu, että kuinka TSH puolestaan on noin hyvä eli ne eivät ole ollenkaan linjassa keskenään. Nostin viimeksi tyroksiiniannostusta joulukuussa niissä toiveissa, että T4V rupeaisi hiljalleen kohenemaan, mutta sen sijaan se vain jatkaa laskuaan. Neuvolan lääkäri ohjeisti nostamaan tyroksiinia, mutta suhtauduin tähän epäilevästi koska silloin TSH saattaisi painua liian alas. Äitipolin lääkäri sen sijaan oli samaa mieltä kanssani, että ei ole järkevä nostaa annosta, sillä kuulemma raskauden aikana T4V saattaa käyttäytyä näin eikä siitä varsinaisesti ole haittaa. Minun tapauksessani väsymys voi johtua hemoglobiinistakin ja tilanne korjaantuu kuitenkin synnytyksen jälkeen. Päätimme siis pitää tämänhetkisen tyroksiiniannoksen ja käyn luultavasti kuukauden kuluttua uudestaan labroissa.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Hyvästi vanha vuosi, tervetuloa (parempi) v. 2016!

Vuosi 2014 oli elämäni kamalin vuosi, sillä jouduimme hyvästelemään kauan odotetun Enkelipojan. Edellisen kerran vuoden vaihtuessa toiveet olivat korkealla, sillä eihän enää voisi tapahtua (?) yhtä kamalia asioita, ja vahva odotus oli, että kolmas lapsi syntyisi v. 2015 aikana.

Tarkastellaanpa lähemmin, mitä kaikkea viime vuoden aikana oikein tapahtuikaan.

Vuosi vaihtui tiiviisti hoitojen merkeissä ja heti kalenterin käännyttyä tammikuuhun minulle tehtiin  elämäni 4.s ICSI. Valitettavasti sen tulokset olivat alunperinkin laihat ja niin kävi, että hoito ei onnistunut. Tästä seurasi iso romahdus ja se yhdistettynä töihinpaluuseen oli melkoinen kokemus. Hengissä kuitenkin selvittiin, kuten aina, ja helmikuussa koitettiin rämpiä eteenpäin. Piristystä toi mm. käynti uudelle klinikalle, jossa tehtiin uusi hoitosuunnitelma mikä tarkoitti parin kuukauden odotusaikaa.

Maaliskuussa odottelu jatkui ja samoihin aikoihin jouduin vielä usein toteamaan olevani Outsider, erilainen kuin muut, mikä teki erityisesti oloni sosiaalisissa tilanteessa paikoin erittäin vaikeaksi (onneksi tämä tunne on sittemmin kadonnut). Valitettavasti muutokset ja henkinen paine taisivat tehdä tehtävänsä, sillä huhtikuussa vasta havahduin siihen seikkaan, että kiertoni oli aivan liian pitkä ja syylliseksi ilmenivät liian korkeat kilpirauhasarvot. Onneksi tämä ei sittenkään estänyt uutta hoitoa, vaan 5.s ICSI tehtiin onnistuneesti samassa kuussa.

Toukokuussa meitä odotti pettymys: hoito ei tepsinyt vaan se päättyi perinteiseen, punaisiin tunnelmiin. Käsittelin edelleen vahvasti suruani ja tulin uusiin johtopäätöksiin omasta lapsettomuudestani, josta en siis tuntunut pääsevän millään eroon. Samassa kuussa ehdittiin vielä tehdä 1 PAS, jonka osalta fiilikset olivat jo aika loppuunkuluneet: aina vaan tätä samaa. Kesäkuu alkoi jymy-yllätyksellä, tein positiivisen raskaustestin! Tätä iloa ei valitettavasti kestänyt kauaa, sillä se osoittautui nopeasti kemialliseksi raskaudeksi, mikä tuntui ihan kohtalon ivalta. Onneksi menkat alkoivat tuon jälkeen normaalisti ja seuraavaa siirtoa silmälläpitäen minulle tehtiin ensimmäistä kertaa Endo-Scratching.

Heinäkuu oli vaikea kuukausi, sillä se toi kaikki muistot pintaan vuosipäivien kynnyksellä. Tuli uudelleen se päivä, kun kuulin elämäni kauheimmat sanat ja se päivä, kun vietettiin pikkuisen syntymäpäivää. Leivoimme syntymäpäiväkakun, joka meinasi joka suupalalla tarttua kurkkuun.

Elokuussa "teho-yritys" jatkui jälleen kun minuun siirrettiin vihoviimeinen pakastealkio eli blastokysti. Tällä kertaa en uskaltanut tehdä raskaustestiä ollenkaan, mutta olin jo tappioni tunnustanut kun verinen tiputtelu alkoi. Kävin kuitenkin verikokeessa, joka yllättäen osoitti raskauden alkaneen! Paniikissa ravasin verikokeissa ja aina vaan HCG nousi. Kuin vahvistukseksi ihan puskista alkoi äklötys ja kuukauden viimeisenä päivänä ultrassa nähtiin maailman ihanin näky: sykkivä sydän.

Syyskuussa oli totuteltava uuteen asiaan: olimme tosiaan raskaana ja raskaus tuntui kaikista peloista & ongelmista huolimatta jatkuvan. Kävin eka kertaa neuvolassa, ramppasin ultrissa pelkoja lievittämässä ja sain vihdoin luvan lopettaa lääkkeet. Koitti myös niskapoimu-ultra, jossa valitettavasti saatiin pelottavia ja huolestuttavia uutisia. Lokakuussa varasimme ajan kromosomitutkimukseen eli NIPT-testiin ja pitkän odotuksen jälkeen saimme positiivisia uutisia: lapsukaisemme oli terve!

Marraskuu ei valitettavasti ollut huolista vapaa, vaan se alkoi hematooma-säikäytyksellä. Seuraavat viikot vietin levossa, sydän syrjällään vuotoa seuraten. Onneksi joulukuun rakenneultra toi mukanaan hyviä uutisia ja nähtiin, että hematooman takia ei enää tarvinnut pelätä. Vauvakin vaikutti erittäin hyvävointiselta ja rakenteet olivat kunnossa - kerrankin ultra, josta selvisimme puhtain paperein! Joulun alla jouduin käymään yhden pikareissun synnärillä, mutta onneksi se oli väärä hälytys ja sen jälkeen sain keskittyä rauhassa joulunviettoon.

Kun luen tätä, ihan päätä huimaa ja eritoten myös siksi, kun elävässä elämässä niitä isoja tapahtumia on ollut vielä roppakaupalla lisää. Usein viime vuoden aikana tunsin olevani kuin lastu lainehilla, joka vain ajelehtii ja odottaa asioiden tapahtuvat hänelle, vailla isompaa vaikutusmahdollisuutta mihinkään. Olen NIIN helpottunut, että tuo hullu vuosi 2015 on vihdoinkin ohitse ja ehkä nyt pääsemme elämään tasaista, onnellista ja vastapainoksi mahdollisimman tapahtumaköyhää elämää :) En enää uskalla vannoa, että tästä vuodesta on tulossa parempi, mutta varovaisesti uskon ja toivon niin.

Onnellista alkanutta 2016 kaikille lukijoille!