RV14+5: Hän liikkuu!

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon, että ei meinaa perässä pysyä. Kaikista valtaisin asia on tietysti se, että lapsukaisemme todettiin terveeksi ja sitä huojennuksen määrää en pysty sanoin kuvaamaan. Niinkuin ennen tulosten saamista kirjoitinkin, jostain ihan takavasemmalta huokui yllättäen syvä varmuus siitä miten asiat tulevat menemään ja niin siinä sitten kävi. Terve tyttö. Sitä sanaparia olen makustellut mielessäni ja iloinnut :)

Samalla syntyi päätös siitä, että minun on lopetettava stressaaminen raskauden suhteen. Olen elänyt sellaisessa henkisessä paineessa jo plussatestistä asti, että tämä ei voi olla terveellistä. Ensin se kammottava tiputtelu, tiheät kontrolliultrat ja lopuksi vielä tämä niskapoimusäikäytys. Itseni, ja erityisesti vauvan takia yritän kaivaa jostain ne normiodottajan ruusunpunaiset lasit ja heittäytyä enemmän niihin fiiliksiin. Olen väsynyt pelkäämiseen!

Kaikesta huolimatta, mielen valtaa usein lievä haikeuden tunne. Vielä vuosi sitten minulle oli elintärkeää, että seuraava lapsi olisi poika, sillä pojan tuloon minä valmistauduin ja poikavauvaa minun piti saada hoitaa! Aika on onneksi auttanut tässäkin asiassa ja jo jonkin aikaa sitten hylkäsin "pakkoajatukset" lapsen sukupuolesta, ajattelin että kunhan ylipäätään saan itseni raskaaksi ja selvittyä kunnialla loppuun saakka, on sama kumpi sieltä syntyy. Nyt kun olen tässä tilanteessa enkä edes varmuudella tiedä onko tämä elämäni viimeinen raskaus, kaiken onnen keskeltä nousee haikeus. Saanko koskaan olla elävän pojan äiti? Avaanko koskaan niitä varaston perälle sullomiani Enkelipojan vaatelaatikoita vai joudunko viemään ne jollekin toiselle?

Toisaalta, nyt en voi koskaan edes leikitellä sillä ajatuksella, että Enkelipoika olisi syntymässä uudestaan. Meille tulee tyttö, joka on oma pieni yksilönsä. Enkelipojan sisar, mutta ei hän. Ja tiedän jo nyt, että tulen rakastamaan tuota pientä olentoa aivan valtavasti eikä sukupuoli muuta sitä asiaa mihinkään.

Upeinta diagnoosin saamisen jälkeen oli oivaltaa, että olen alkanut tuntea vauvan liikkeitä! Reilu viikko sitten makoilin sängyllä aivan rauhassa, kunnes havahduin siihen tunteeseen että mahassa on käynnissä jotain muutakin kuin suoliston liikkeitä. Siellä tuntui selvä, tasainen "tömps, tömps". Vauva potki! Sama toistui useampana päivänä sen jälkeen jolloin oli pakko uskoa, että liikkeitähän ne olivat. En muista enää milloin tunsin ne Enkelipojasta, mutta esikoisesta ne tuntuivat vasta joskus RV17 aikoihin. Olen iloinen, että juuri tässä raskaudessa ne ilmenivät näin aikaisessa vaiheessa sillä nyt niitä todella tarvitaan.

Liikkeiden alkamisella on myös oma kääntöpuolensa. Eilen illalla mies heitti aivan viattomana sivukysymyksenä, että olenko tuntenut nyt pariin päivään liikkeitä. Tuo kysymys sai aikaan melkoisen ajatusten lumipallovyöryn, sillä olin ollut tavallista kiireisempi ja lisäksi maha ei ollut tuntunut turvotuksen takia ihan tavanomaiselta, joten en ollut samalla tavalla huomannut vauvan liikahduksia. Illalla nukkumaan mennessä makasin kauan aikaa hiljaa, mutta ei mitään. Aamulla sama juttu, ja edelleen oli hiljaista. Mielessäni kirosin moneen kertaan sitä, että tässä vaiheessa liikkeet eivät ole vielä niin säännöllisiä kuin loppuraskaudessa ja etten voi töykkimällä saa vauvaa herätettyä. Ehdin hermostua niin perusteellisesti, että kokosin kaiken tahdonvoimani ja tartuin siihen kammoamaani doppleriin, vain havaitakseni että se rakkine ei toimi enää! Avasin laitteen, mutta en saanut patteria edes kotelosta ulos ja tuolla se odottaa, että ehtisin perehtyä saako siitä kalua enää. Olen ollut taas koko päivän menossa, mutta pari kertaa olen arvellut EHKÄ tuntevani liikkeenpoikasia mutta en voi olla varma. Minulla olisi seuraava neuvolakäynti keskiviikkona, ja yritän koko ajan miettiä että selviänkö siihen vai poikkeanko huomenna ylimääräisellä käynnillä ultrassa. Yritän kovasti tolkuttaa itselleni, että vielä ei kannata antautua panikointiin mutta se on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Katson miten yö sujuu ja päätän sitten.

RV13+1: NIPT-tulokset

Tänään päivällä puhelin soi tuntemattomasta numerosta, ja sydän hyppäsi kurkkuun. Lääkärihän se siellä soitteli tuloksia:

vauva on kromosomeiltaan kaikin puolin terve, ja TYTTÖ! :)

Ääni tärisi, kurkkua kuristi ja itketti. Mutta samalla sydän täyttyi aivan valtaisalla onnentunteella, näinhän tämän piti mennä. Syvä kiitollisuus ja helpotus.

Nyt opettelen nauttimaan tästä raskaudesta, aivan varmasti.

RV13: Piiiiitkä viikko, ja loppua ei näy

Täällä sitä odotellaan. Ja odotellaan. Ja taas vähän vielä odotellaan.

Ei siis tietoakaan vielä verikokeen tuloksista! Olin jotenkin päässäni mieltänyt tämän tiistain sellaiseksi maagiseksi päiväksi, että tulos saattaisi tulla tänään. Näytteenotosta on kulunut jo 8 päivää, eli enemmän kuitenkin kuin yksi (vaivainen) viikko mutta mukavan paljon vähemmän kuin 2 viikkoa. Puhelua ei kuitenkaan kuulunut, ja jo puoliltapäivin hermot pettivät ja soitin tulosten perään. Ei mitään.

Jotenkin nämä edeltävät päivät ovat menneet ihan siedettävästi, mutta tänään alkoi taas olla keskittymisvaikeuksia. Toivottavasti huomenna saan (hyviä) uutisia!

Viikonloppuna olin sitä mieltä, että kaikki menee hyvin. Sisällä oli merkillisen vahva tunne siitä, että lapsi on terve ja kaiken lisäksi vielä tyttö. Lähiaikoina selviää oliko tuo ensimmäinen osuus pelkkää toiveajattelua, mutta yritän saada ajatuksen kantamaan läpi nämä odotuksen päivät.

Meidän pieni vauvanalku lähti liikkeelle niin erityisissä olosuhteissa, hirvittävän kovan työn tuloksena että minun on pakko uskoa että tämä kantaa loppuun saakka. Kolmannen ICSI:n vihoviimeinen alkio, endo-scratchingin jälkeen, luokitukseltaan harvinaisen erinomainen blastokysti. Tosin meinasi jäädä katetriin, mutta pääsi kuitenkin loppujen lopuksi kyytiin! Täytyyhän sen jotain merkitä?

Ja siellä se nyt kasvaa, elinvoimaisena ja nälkäisenä (äidin ruokahalusta päätellen). Tulethan kotiin asti?

RV11+5: Huolten täyttämä viikko

Mikä kauhea viikko takana. Saimme nähdä pikkuisen kauan odotetussa ultrassa, mutta minkälaisia uutisia sieltä saatiinkaan! Pahimmat pelot (sykkeen puuttumista lukuunottamatta) kävivät toteen. Sen jälkeen olen googlannut monta päivää lakkaamatta, mutta loppujen lopuksi konkreettista tietoa löytyy niin kovin vähän.

Minkälaiset "oikeat" mahdollisuudet minun on saada down-vauva ottaen riskiluvun huomioon, mutta tietäen että nenäluu näkyi? Jos kävisimme kohta uusintaultrassa ja niskaturvotus olisi vähentynyt, olisiko se hyvä merkki? Voiko noin käydä?

Kysymyksiä ilman vastauksia. Turhauttavaa!

NP-ultran jälkeen kätilö kertoi, että sairaalasta soitettaisiin pian, luultavasti jo seuraavana päivänä. Tähän pistimme kaiken toivomme ja mikä pettymys kun puhelua ei vaan kuulunut. Pitkiltä tuntuneiden päivien jälkeen tartuin lopulta itse luuriin ja soitin äitipolille. Sain selville, että lähetettämme ei oltu vielä edes käsitelty, lääkäri soittaisi meille vasta maanantaina mutta että mitään aikoja ei olisi saatavilla ennen loppuviikkoa! Siinä ei auttanut itku eikä maamme-laulukaan: aikoja ei ole.

Aihetta hieman googlattuani tajusin nopeasti mitä tämä tarkoitti. Koska NIPT-verikokeet lähtevät ulkomaille tutkittavaksi, niitä yleensä otetaan vain alkuviikon päivinä. Jos ne otetaan loppuviikosta, näytteet jätetään sairaalaan odottamaan seuraavaa viikkoa, kunnes ne vasta saadaan matkaan. Tästä alkaa 2 viikon laskenta tulosten odottamiseksi. Eli jos olisimme jääneet odottamaan tuota aikaa, meidän kokonaisodotusaika olisi NP-ultrasta laskettuna jopa 4 viikkoa! Näissä fiiliksissä täysin mahdoton yhtälö. Niinpä rupesin selvittämään, missä saman testin voi teettää yksityisellä ja löysinkin paikan, joka veloittaa hunajaisen hinnan, mutta siitä testistä saadaan selville koko liuta sairauksia. Sellaisiakin joiden nimiä en osannut kirjoittaa, ja joista en ole koskaan kuullutkaan. Mikä parasta, kyseinen aika on huomisaamulle, eli voimme olla varmoja että näyte lähtee heti tutkittavaksi! Tämä tuntuu nyt sellaiselta asialta, johon on vain pakko investoida jotta voisi saavuttaa jonkinlaisen mielenrauhan.

Toivon tietysti, että tuloksissa ei menisi ihan sitä 2 viikkoa, sillä tämä muutaman päivän epätietoisuuskin on saanut meidät hermoromahduksen partaalle. Tai no, minä olen saavuttanut jonkinlaisen mielenrauhan sillä olen pakottanut itseni ajattelemaan, että en voi tälle asialle toistaiseksi muuta kuin mitä olen nyt jo tehnyt. Ja lisäksi vauva tuntuu jo niin omalta rakkaalta vauvaltani, että en pysty ajattelemaan että testitulos saisi kuitenkaan minua tekemään mitään toisin...

Itse raskautta alkaa olla jo vaikea salata. Olen kerännyt jonkin verran painoa ja maha on pullahtanut ulos niin, että monikaan vaate ei sitä enää peitä. En missään nimessä halua kertoa tästä ulkopuolisille ennenkuin tulokset selviävät, joten senkin puolesta toivon nopeaa ratkaisua asioihin. Tulee sellainen keisarin uudet vaatteet - olo kun menen tuolla maha pystyssä ja olen niinkuin en olisikaan :)

Tein muuten tänään mahtavia kirppislöytöjä itselleni: löysin muutamat juuri sopivat ja edulliset äitiyshousut, joilla pärjään ainakin alkuraskauden hienosti! Eilen puolestaan kirppislöydöistä sai nauttia Neiti S: ostoslistalta löytyi Pet Shoppeja, hyväkuntoinen villapuku talveksi ja prinsessavaatteita (=juhlamekkoja, jota neiti käyttää lukemattomiin pukuleikkeihinsä). Ehkä tämä on se resepti, joilla ajan saa kulumaan ja mielen piristymään siinä sivussa.