RV32+6: Perätila-baby

Viime viikon äitipoli-reissulla todettiin se, minkä jo valmiiksi tiesin: meidän neiti on edelleen perätilassa. Edellisenä iltana typy oli harjoittanut masussa sellaista möyrintää, että tuli tunne että hän yrittää kääntää itseään oikein päin. Lääkärin mielestä tämä piti paikkansa, sillä vaikka Taika olikin perätilassa, hän oli kääntynyt lievästi sivuttain. Pää sijaitsi siis oikean rinnan alla ja peppu viistosti alhaalla vasemmalla.

Olen sen jälkeen tuntenut joka päivä noita samoja, todella erikoisia liikkeitä. Tyttö jatkaa mellastusta, mutta nyt alkaa jo isosti huolettaa että onko hänellä enää riittävästi tilaa kääntyä. Kokoarvioksi tuli 2,2kg eli kookkaanpuoleista vauvaa siellä kasvatellaan edelleen, joten miten ihmeessä tuollainen kohta normaalikokoinen vauva saa itsensä kammettua siellä ahtaassa tilassa oikeinpäin? En tahtoisi millään sektiota, mutta perätilassa olevaa vauvaa en kyllä synnytä alateitse. Samallahan tämä tarkoittaa sitä, että jos lapsivedet menisivät kotona, sairaalaan pitäisi mennä ambulanssilla. Ja mitä jos tyttö päättäisi syntyä sieltä vauhdilla...pelon aiheita siis riittää!


Lääkäri tarjoutui kurkistamaan kohdunsuun tilannetta, mutta sanoin jaksavani odottaa seuraavaan kertaan. Ja nyt kaduttaa! Olisinpa antanut tarkistaa, niin olisi saanut vähän osviittaa siitä mitä supparit ovat saaneet aikaan. Onneksi seuraavaan kertaan on enää 1,5 viikkoa, joten ehkä sen jaksaa tässä odottaa.

Muuten raskaus etenee omalla painollaan. Supistelut ovat jonkin verran vähentyneet, mutta se voi johtua siitä että olen ottanut rauhallisemmin. Väsyn helposti ja tulee otettua päivätorkkuja harva se päivä, olen jo kokopäivätoimisesti vapaalla joten se onnistuu hyvin. Vauvavalmisteluja en ole hetkeen tehnyt ja kerään voimia seuraavaa koitosta varten! Olen asettanut itselleni takarajaksi RV36, jolloin ryhdyn pesemään ja silittelemään pikkuisia vaatteita kaappiin, tuli mitä tuli (jos siis vauva on silloin vielä hengissä). Tähän puuhaan pääsiäisaika soveltuisi enemmän kuin hyvin, koska jos toiveeni toteutuu, heti pääsiäisen jälkeen päästäisiin synnytyspuuhiin.

Huomenna ylitetään jälleen yksi etappi kun tulee täyteen 33 raskausviikkoa. Sen jälkeen jäljellä 4 viikkoa! :)

Miksi raskaanaolo ei aina ole herkkua

Vaikka on haaveillut raskaaksitulosta pienen ikuisuuden ja tehnyt sen eteen kaikkensa, tässä raskauden loppuvaiheessa olo on vaan sen verran "hehkeä" että omilta valituksiltaan ei voi välttyä. Seuraavat kohdat saavat minut iloitsemaan siitä, että tätä kolmatta raskauttani on jäljellä enää joitakin viikkoja.

1) Kaikki tippuu käpälistä, aivan kaikki. Nyt kun tavaroiden poimiminen on osoittautunut vähän vaativammaksi jooga-harjoitukseksi, tietysti käy niin että kaikesta huolellisuudesta huolimatta niitä putoilee vähän väliä ja löydän itseni kiemurtelemasta lattian rajasta useita kertoja päivässä. Onneksi 4-v pikkuapurini mielellään avittaa äitiä tässä puuhassa, jos vaan sattuu olemaan paikalla ♥. Minulla on siis nakkisormet. Eilen jouduin poistamaan sormukset kun tuntui, että veri ei kierrä enää nimettömässä!

2) Noin kuukausi sitten koitti se aika, kun napa rupesi antamaan periksi kasvavan mahan tieltä. Koko navan seutu oli aivan yliherkkänä, ja voi itku sitä päivää kun suihkussa suihkunpään letku pääsi vahingossa pyyhkäisemään sen päältä! Nggghhhhh. Napaa jomotti koko saman illan ja vielä seuraavan päivänkin. Nyt tämä vaiva on helpottanut, mutta auta armias jos ultrassa vedellään anturilla navan päältä...silloin tämä erittäin raskaana oleva yksilö nytkähtää pediltä noin pari senttiä ilmaan silkasta kavahduksesta.

3) Käsien pistely ja puutuminen.

4) Pakara-issias is back!! Viime raskaudesta tuttu vaiva alkoi taas ihan muutamia päiviä sitten. Olin keittiössä laittelemassa ruokaa ja kattamassa pöytää, kun äkkiarvaamatta alkoi vihloa vasenta pakaraa. Vaikka se ei iskenytkään täydellä teholla heti, oli pakko istuutua alas. Sen sijaan seuraavana päivänä suihkussa paikat ärtyivät seisoskelusta sen verran, että tuttu salamanisku lennähti peffaan ja onneksi sain napattua hanasta kiinni - muuten olisin tippunut lattiaan. Yksinäiset metsälenkit taitavat olla loppuraskauden ajalta pois laskuista...

5) Ankkakävely: jostain syystä olen ruvennut yhtäkkiä taapertamaan kuin ankka. Tätä en muista harrastaneeni aiemmista raskauksissa, mutta nyt se vaan tuntuu luonnolliselta. Ehkä siksi, että tuntuu kun jalkojen välissä olisi keilapallo jonka kuljettaminen vaatii tavallista isompia voimainponnistuksia. En tiedä miksi, mutta maha tuntuu olevan hirmu alhaalla vaikka neiti istuu siellä edelleen pää pystyssä.

6) Ne perinteiset raskausvaivat: pissattaa, janottaa, on kuuma, hankala nukkua, mahaa kiristää pienimmästäkin syömisestä, nenä on tukossa, selkää jomottaa, PISSATTAA.

Vielä noin 5 viikkoa jäljellä!

RV31: Äitiyspolireissulla & käsiongelmia

Viime viikolla kävimme yhdessä miehen kanssa äitipolilla, hänkin sai pitkästä aikaa tilaisuuden kurkata vauvelia. Taas ultrattiin pitkään ja perusteellisesti, mikä on loistavaa, mutta se käy kerta kerralta työläämmäksi kun paha olo yllättää jo muutaman minuutin selällään makoilun jälkeen. Hammasta purren sinnittelin, koska halusin että lääkäri saa rauhassa kartoittaa kaikki sisäelimet lävitse. Siellä siis tosiaankin katsottiin kaikki: aivot, sydän, mahalaukku, kohtuvaltimo ja jopa napanuoraa pyydysteltiin siellä täällä kuvaan, jotta nähdään että virtaukset ovat kunnossa.

Taika menee edelleen yläkäyrällä, säännönmukaisesti kuten tähänkin asti. Painoarvioksi lääkäri sai 1,8 kg, mikä tarkoittaisi 200g viikkolisäyksellä ja RV37 synnytyksellä syntymäpainoksi n. 3,2kg. Epäilen kuitenkin, että meidän vauveli kasvaa standardia nopeammin ja tuskinpa synnytän vielä tasan RV37.  Kuitenkin jos koosta voi vetää johtopäätöksiä ja tuon mukaan mentäisiin, hän syntyisi suunnilleen samankokoisena kuin Enkelipoika (3,3kg), mikä oli Sinttiin verrattuna teknisesti ottaen todella helppo synnytys.

Tästä lähtien rupean käymään äitipolilla aina kahden viikon välein, ja ensi kerralla jatketaan käynnistyskeskustelua. Gynekologinen tutkimus tehdään sitä seuraavalla visiitillä, jolloin saadaan osviittaa kohdunkaulan tilanteesta mikä puolestaan myös vaikuttaa käynnistysajankohtaan. Ihanaa päästä käymään siellä useammin! Se helpottaa mieltä ja oloa suuresti.

Viime viikolla alkoi lisäksi mielenkiintoinen vaiva. Huomasin, että kyljellään makoillessa alempi käsi alkaa helposti puutua ja sitä rupeaa pistelemään, erityisesti jos pitelen siinä esim. kirjaa. Pian kädet alkoivat puutua ihan vaan nukkuessa ja viikonlopun aikana jopa meikatessa! Meinasin tulla ihan vainoharhaiseksi, sillä perjantai-iltana ja lauantaina rupesin tuntemaan myöskin oikeassa pohkeessa tietyssä kohdassa pientä, pistävää kipua. Olin tietysti varma, että olin saanut veritulpan! Onneksi pohjekipu katosi siihen, mutta miehen yllytyksestä soitin kuitenkin maanantaiaamuna äitipolille, mutta siellä puhelimeen vastasi tosi ei-kiinnostunut hoitaja, joka ei meinannut ottaa kantaa mihinkään, millään tavalla. Lopuksi hän sai kakistettua ulos ohjeeksi piipahtaa synnärillä käymään "jos asia vaivaa". No en sitten mennyt. Google tarjosi vaivaan diagnoosiksi joko rannekanavaoireyhtymää tai jännetupin tulehdusta. Jos tämä ei vie minua aivan toimintakyvyttömäksi, odottelen seuraavaan äitipolikäyntiin ja kysyn siellä neuvoa, mutta epäilen että ongelman ratkaisee synnytys (samoin kuin Enkelipojasta issias-vaivat).

Eilen alkoivat kuin tyhjästä aivan vimmatut supistukset. Tässä raskaudessa on muutenkin supistellut ihan eri tavalla kuin koskaan, tosin kivuttomia ne ovat olleet mutta silti minulle uusi asia. Eilen yritin sitten käydä asioilla ja varsinkin ruokakaupassa jouduin vähän väliä pysäyttämään ja huilimaan, kun vatsa vetäytyi niin kireäksi että menoa ei yksinkertaisesti voinut jatkaa. Tämä jatkui koko eilisen päivän pienimmästäkin liikkeestä ja tänään vaikuttaisi aika samalta. Pelottaa, että nuo viattomat supparit eivät olekaan niin viattomia, vaan saavat aikaan ennenaikaisen synnytyksen...yritän kuitenkin nyt keskittyä ajatukseen, että ehkä ne saavat jotain pientä valmistelua kohdunsuulle ja silloin käynnistys olisi helpompaa. Tai jopa synnytyksen käynnistymään luonnollisesti siellä rv37 tienoilla!

Onko muuten kenelläkään lukijalla kivuttomat supparit pehmentäneet kohdunkaulaa? Tai onko voimakkaasta supistelusta seurannut ennenaikainen synnytys?

RV30+2: Suuri edistysaskel!

Viime aikoina olen voivotellut loputtomiin sitä, kuinka en kykene tarttumaan minkäänlaisiin vauvavalmisteluihin vaikka viikot lähenevät maaliviivaa koko ajan. Halu ja tahto oli olemassa, mutta kyky ryhtyä toimeen puuttui.

Viime viikolla tunsin kun jokin minussa muuttui. Ehkä ajan, ehkä terapeutin käynnin, toissakertaisen postauksen tai kaikkien niistä voimalla. Sanoin miehelle, että viikonloppuna haluaisin kaivaa kaikki vauvanvaatelaatikot varastosta esiin ja käydä ne yhdessä lävitse. Pelotti, mutta näin tehtiin. Aloitimme ensin Sintin nimetyistä vaatteista ja voi sitä riemua, kun löysin niistä suurimman osan! Luulin myyneeni kaiken pois kirppiksellä kun Enkelipojan sukupuoli selvisi, mutta laatikoista löytyikin ihania aarteita ja muistoja herättäviä vaatekappaleita. Tuntui lohdulliselta, että pikkusisko saisi käyttää isosiskon vaatteita.

Ehkä näiden positiivisten tunteiden avulla selvisin siitä, kun tuli hetki käydä Enkelipojan vaatelaatikoiden kimppuun. Tuntui, kuin olisin vasta edellisviikolla pakannut kaiken pois. Muistin niistä lähes jokaisen vaatteen. Haikein mielin poimin sieltä kaikki tytölle soveltuvat talteen ja viikkasin takaisin kaikki vaaleansiniset.

Homma oli ohi reilussa tunnissa, mutta projektista jäi tosi hyvä mieli. Olin uskaltanut! Olin pystynyt siihen!

Samalla tein inventaarion puutteista ja lista näytti tältä:
- parit vaaleanpunaiset sukkikset
- pari tyttömäistä puseroa kokoa 56 cm tai vaihtoehtoisesti neulepaitoja
- pussilakanat & reunapehmuste sänkyyn
- kuolalappuja
- toppapuku kokoa 56 cm
- Baby Sense 5 hengityshälytin

Ei siis puutu paljoa. Nuo sukkikset kävin ostamassa seuraavana päivänä ja toppapuvunkin hankin käytettynä (se on ihanan pinkki!). Pari päivää sitten ostin myös kirppikseltä kahdet puolipotkarit ja yhdet housut, ne kustansivat yhteensä alle 2 euroa. Olin aivan yllättynyt siitä, miten hyvin kaikkea löytyy joten hankintoja ei tarvitse tosiaankaan tehdä paljoa. Kaikista tärkein jäljelläolevista on hengityshälytin: en usko, että pystyisin nukkumaan silmän täyttäkään ilman sellaista joten lähempänä h-hetkeä se menee tilaukseen.

Kaikesta tästä valmistelusta johtuen sain kuin uuden vaihteen päälle tähän raskauteen. Ihan kuin olisin melkein normaali odottaja, minulle kuuluu samat puuhat kuin toisille äideillekin. Ja mikä parasta: tämä ei tuntunut raskaalta vaan päinvastoin yllättävänkin mieluisalta puuhalta! Uskoakseni perimmäinen syy löytyy itseni ylittämisestä. Luulin, etten pystyisi tähän mutta pystyin kuitenkin, ja vieläpä sain siitä iloa. Minä en tavallisesti ole se, joka pelkää. Omien pelkojeni voittamisesta sain todella paljon lisää puhtia ja nyt alan uskoa, että saatan hyvinkin selvitä hengissä seuraavista 7 viikosta :)

RV29+5: Neuvolaa, painajaisia ja huonoja yöunia

Kuluneella viikolla piipahdin jälleen neuvolassa. Hemoglobiini kynti edelleen aika alhaisissa lukemissa eli 115, joten päätin ryhtyä ottamaan iltaisen 100mg tabletin lisäksi päiväsaikaan 50mg tabletin. Pahaksi onnekseni se oli apteekista juuri käyntipäivänäni loppu, joten pakkaus on edelleen hankkimatta.  Pitääkin käydä pikapuoliin tekemässä uusi reissu, sillä olisi mukava saada hieman lisää virtaa tähän väsyneeseen olemukseeni. 

Painonnousu on tasaisen reipasta: tähän mennessä olen kerryttänyt elopainoa +10kg. Aika pyörryttävä tahti, sillä Enkelipojasta niitä taisi tulla kaiken kaikkiaan +12kg, mutta kuten sanottua tästä lapsukaisesta ruokahalu on ihan eri sfääreissä...kävin kuitenkin menneellä viikolla pitkästä aikaa kuntosalilla ja tarkoitus olisi kuntoilla kevyesti noin pari kertaa viikossa seuraavan kuukauden ajan. Sen jälkeen laitankin jäsenyyden tauolle, sillä ei salitreeni mitään herkkua ole kun olemus on raskas ja tehtävien liikkeiden määrä on tässä vaiheessa raskautta aika rajoitettu. Uskon kuitenkin, että kevyt urheilu on hyväksi joten harrastan sen aikaa kun pystyn.

Tällä kertaa neuvolassa ei ultrattu, mutta kuunneltiin kuitenkin sydänäänet. Ensi viikolla on seuraava äitipoliaika, joten onneksi ei tarvitse odottaa kauaa, että pääsee kurkkaamaan pienokaista. Valittelin lisäksi neuvolassa huonoja yöuniani. Viimeiset pari viikkoa olen nukkunut erittäin kehnosti, sillä vaivoja löytyy koko joukko: on kuuma, asento on aina huono joten vaihdan koko ajan kylkeä, nenä on tukossa, janottaa, pissattaa jne jne. Ihan kuin raskauden viimeisillä viikoilla! 

Lisäksi viime viikolla näin ensimmäisen vauvapainajaisen. Olin jossain kodin ulkopuolella menossa, ja yhtäkkiä tunsin kuinka synnytys käynnistyi. Se eteni vauhdilla, muistan unessa nojanneeni käsillä pöytään kunnes tunsin jotain valahtavan jalkovälistäni. Se oli vauva! Sain kumartumalla juuri ja juuri kopattua sen käsiini, ennenkuin pää olisi kopsahtanut maahan. Hän oli todella pieni, sillä unessa hän syntyi juuri niillä viikoilla kun parhaillaan olin eli 29+ jotain. Muistan pidelleeni vauvaa käsissäni ja vauva vain oksensi koko ajan, lapsivettä tuli aivan loputtomiin ulos. Yritin auttaa ja kääntää häntä parempaan asentoon, ja kaivaa suuta tyhjäksi, mutta oksentaminen vain jatkui eikä vauva tuntunut pääsevän ollenkaan hengittämäään. Pian paikalle saatiin kätilö, joka katsoi minuun pitkään ja yritti sanoa, että vauva on ollut tosi kauan aikaa hengittämättä...Muistan hokeneeni, että nythän hän hengittää ja kaikki on hyvin, mutta siihen uni loppui. Aamulla kylmäsi, nytkö tämä jo alkaa. Koko päivä meni hieman epätodellisissa tunnelmissa.

Hyviä uutisiakin on: sokerirasituksen tulos oli normaali. Ei siis tarvitse huolehtia raskausajan diabeteksestä! Lisäksi tällä kertaa hain vauvavakuutusta hyvissä ajoin (Enkelipojasta taisin myöhästyä päivällä) ja parhaillaan odotan vakuutusyhtiön päätöstä. Nyt päädyimme eri vakuutusyhtiöön kuin Neiti S:stä, sillä silloisen vakuutuksen ehdot olivat muuttuneet merkittävästi ja toinen yhtiö tarjosi parempaa vaihtoehtoa. Täytyykin lähipäivinä tarkistaa, että menihän hakemus läpi.

RV28+5: Odottaminen pelkojen keskellä

Kuten tiesin jo ennen raskaustestin plussaa, tästä odotuksesta tulisi vaikeaa. Ennakko-olettama on todistanut itsensä oikeaksi moneen kertaan matkan varrella ja tietyllä tapaa vaikein osuus on käsillä nyt. Ennen puoliväliä oli kaikenlaista konkreettista ongelmaa mitä piti pelätä ja jännätä, mutta juuri nyt kamppailen lähinnä pääni kanssa ja yritän estää mielikuvitusta laukkaamasta huonoille teille.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen yrittänyt "ratkaista" ongelmaa olemalla ajattelematta vauvaa ollenkaan. Usein havahdun siihen, että en ole ajatellut synnytyksenjälkeistä elämää yhtään ja pelkään, että jos tästä elävän vauvan syliini saan, se syliin tupsahtava olento aiheuttaa pienimuotoisen shokkireaktion. Tuntuu vain niin mahdottomalta ja pelottavalta antautua haaveilemaan lapsesta, elävästä vauvasta, kun luonto on niin julmasti jo kerran osoittanut mihin se pystyy. Jos rupean uskomaan, että saan tämän vauvan itselleni, miten selviän jos sama toistuu uudestaan?

Toisaalta, onko oikein syntyvää vauvaa kohtaan, jos äiti ei ollenkaan valmistaudu hänen tuloonsa? Koen siitä syyllisyyttä monin eri tavoin. Olisin varmasti parempi äiti, jos pystyisin vastaanottamaan hänet vahvana, onnellisena ja muitta mutkitta. Kokisin olevani parempi äiti myös, jos aloittaisin valmistautumisprosessin hankkimalla hänelle valmiiksi kaikki ne materialiset asiat, joita pieni ihminen elämänsä alkutaipaleella tarvitsee: vaatteet, lakanat ja muut varusteet.

Muistan elävästi kuinka äidinvaistoni heräsivät vahvasti siinä silmänräpäyksessä kun piskuinen Sintti nostettiin rinnalleni. Muistan kätilöiden kirjanneen kotiuttamispapereihin jotain sensuuntaista kuin että "äidin varhainen vuorovaikutus on luontevaa jne jne". Muistan kuinka toiveikkaana valmistauduin juuri samalla tavalla Enkelipojan tuloon, mutta kuinka jouduinkin perumaan kaiken. Siellä ne kaikki vaatteet ja tarvikkeet edelleenkin ovat varaston laatikoissa, koskemattomina. Pitämällä kodin toistaiseksi "vauvavapaana" kuvittelen voivani estää tulevat pahat asiat, että kukaan ei voisi minua unelmistani pudottaa kun sellaisia ei olisi vielä asetettukaan.

Äskettäin kävin vanhalla tutulla neuvolan psykologilla keskustelemassa kaikista näistä peloistani ja huolistani. Jälleen kerran vapautuksen toi jo se pelkkä fakta, että joku ammattilainen tunnusti sen, että olen kokenut kauheita ja näiden kokemusten johdosta kaikki ajatukseni ja tuntemukseni raskaudesta ovat täysin oikeutettuja ja normaaleja. Oivalsin, että vaikka en keskitä ajatuksiani jatkuvasti tulevaan vauvaan, on silti hetkiä kun ajattelen olevani raskaana ja hetkiä, kun pystyn nauttimaan vauvan liikkeistä sisälläni. Nuo pienet hetket toivon mukaan ajan kanssa avaavat tietä tulevalle, jos ei tietoisesti niin vähintäänkin alitajunnassa. Ja kuka tietää, ehkä lähiviikkoina uskallan puolivahingossa ajatella vauvaa enemmänkin.

Haluaisin NIIN kovasti ostaa kasapäin vaaleanpunaisia vaatteita ja miettiä vauvanhuoneen sisustusta, mutta en vaan (vielä) pysty. Ehkä en silti ole aivan toivoton tapaus, sillä kuvan puserot ostin muutama viikko sitten Lindexin alennusmyynnistä juuri tätä pikkuneitiä varten. Ne tulivat siinä sivussa kuin huomaamatta, sillä jouduin ostamaan eräälle toiselle vauvalle lahjavaatteita yhtäaikaa ja samalla nappasin nämä mukaani. Ennenkuin ostan mitään muuta, olisi tarpeen kaivaa kaikki ne varastoon siirretyt vauvanvaatelaatikot esiin ja tehdä inventaario puutteista sen jälkeen kun kaikki vaaleansiniset asut on poistettu joukosta. Epäilen kuitenkin, että se operaatio vaatii paljon aikaa ja nenäliinoja, joten se ei siitäkään syystä tunnu kovin houkuttelevalta. Onneksi en joudu tekemään sitä yksin, mies lupasi osallistua ja puolestaan eräs hyvä ystäväni tarjoutui lähtemään mukaan vauvanvaateostoksille henkiseksi tueksi ♥

RV 26+5: Neuvolassa ja äitipolilla

Viime viikolla käväisin neuvolassa ja nyt rupesi käyntiaikoja satelemaan kalenteriin. Lähiaikoina käyn siellä noin joka toinen viikko ja terkka on varannut sen verran aikaa, että aina pääsemme ultraan kurkkaamaan pienokaista mielenrauhan vuoksi. Tuntuu, että näin aika kulkee mukavan nopeasti ja auttaa, kun tietää että ihan oven takana odottaa seuraava visiitti!

Tällä reissulla selvisi, miksi olen tuntenut oloni niin väsyneeksi viime aikoina. Hemoglobiini oli pudonnut 107:ään ja ohjeeksi tuli muistaa säännöllinen raudan otto, mielellään jopa pari kertaa päivässä (50mg Retafer). Olenkin yrittänyt tsempata tämän suhteen ja nyt olo on ehkä aavistuksen kohentunut. Uskaltauduin myös dopplerille ja sieltä kuului reipas syke, sekä pian äkäiset potkut anturia kohden kun neidin unosia häirittiin.

Terkka laittoi lähetteen äitipolille ja sain sieltä tosi nopeasti ajan, kävinkin siellä perjantaina ensimmäistä kertaa. Kokemukset olivat varsin positiiviset: taustatiedot selvitettiin perusteellisesti, ultrattiin ja tarkasteltiin mm. napanuoran virtaukset, istukka ja sydämen toiminta extra huolellisesti sekä avattiin kovasti odottamani keskustelu käynnistyksen ajankohdasta. Lääkäri oli ihanan ymmärtäväinen ja suhtautui avoimin mielin ehdotukseeni jo RV 37 puolella käynnistämisestä: jos tuolloin nähtäisiin, että kohdunkaulassa olisi jotain edistystä ja valmiutta vastata käynnistysyritykseen, voitaisiin sitä harkita jo RV37+. Tämä oli tietysti musiikkia korvilleni. Selitin lääkärille kuinka huoli vauvan hyvinvoinnista on jatkuvasti iso ja uskon, että olotila menee loppua kohden vain hankalammaksi. Nyt on huojentavaa tietää, että jos oma henkinen jaksaminen uhkaa heiketä loppuvaiheessa, ei tarvitse käydä isoja taisteluja käynnistyksen puolesta. Seuraavan kerran menen äitipolille muutaman viikon päästä, raskausviikolla 30. (Tulipa muuten muhkea poliklinikkamaksu nyt kun hintoja on korotettu, kokonaiset 41,70 eur!)

Neuvolaan menen uudestaan tulevalla viikolla. Kohta puoliin pääsen myös pitkästä aikaa tapaamaan samaa neuvolan psykologia, jolla kävin viimeksi yli vuosi sitten. Kuten aiemmin mainitsinkin, huoli on jatkuvasti iso ja erilaiset pelot ovat läsnä koko ajan. Lisäksi olen hieman huolissani siitä, että en osaa henkisesti ollenkaan valmistautua vauvan tuloon. Tottakai tiedän ja tiedostan jatkuvasti olevani raskaana, mutta en käytännössä ajattele elämää vauvan syntymän jälkeen ollenkaan, koska en yksinkertaisesti voi olla varma, että sellaista koskaan tuleekaan. Pää siis jarruttaa pelkojen takia tätä 9 kuukauden  valmistautumisprosessia minkä ehtii, enkä usko sen olevan kovin hyvä asia. Lisäksi epäilen olevani otollista maaperää synnytyksenjälkeiselle masennukselle, joten näitä asioita olisi hyvä lähteä työstämään jo hyvissä ajoin.

Päänvaivaa ovat myös aiheuttaneet oudot kilpirauhasarvot. Kävin labroissa alkuviikosta ja lukemat näyttivät tältä vertailuarvoineen:

TSH: 1,00 (joulukuun alussa 1,6)
T4V: 10,1 (joulukuun alussa 10,6)

Eli aika kammottava tuo T4V! Viimeksi se on ollut noin alhainen joskus vajaa vuosi sitten keväällä kun voin huonosti ja olin jatkuvasti väsynyt. Silti oudolta tuntuu, että kuinka TSH puolestaan on noin hyvä eli ne eivät ole ollenkaan linjassa keskenään. Nostin viimeksi tyroksiiniannostusta joulukuussa niissä toiveissa, että T4V rupeaisi hiljalleen kohenemaan, mutta sen sijaan se vain jatkaa laskuaan. Neuvolan lääkäri ohjeisti nostamaan tyroksiinia, mutta suhtauduin tähän epäilevästi koska silloin TSH saattaisi painua liian alas. Äitipolin lääkäri sen sijaan oli samaa mieltä kanssani, että ei ole järkevä nostaa annosta, sillä kuulemma raskauden aikana T4V saattaa käyttäytyä näin eikä siitä varsinaisesti ole haittaa. Minun tapauksessani väsymys voi johtua hemoglobiinistakin ja tilanne korjaantuu kuitenkin synnytyksen jälkeen. Päätimme siis pitää tämänhetkisen tyroksiiniannoksen ja käyn luultavasti kuukauden kuluttua uudestaan labroissa.