Eilen oli sitten itse se päivä, kun kohdun tyhjentäminen varsinaisesti alkoi. Pientä kevyttä tiputtelua tuli jo lauantai-iltana sairaalassa annetun tabletin johdosta. Sunnuntai-aamuna laitoin ohjeiden mukaisesti 4 Cytotec-tablettia sisuksiin ja todella nopeasti alkoi voimakas vuoto. Muutaman tunnin kuluttua laitettiin 2 tablettia kielen alle, ja siinä olikin sitten koko lääkehoidon osuus. Tuota ennen ja sen jälkeen olen ottanut vain kipulääkkeitä. En ole kovin tottunut Buranan käyttäjä, joten ne muutamat Burana 600:et jotka otin, saivat aina valtavan väsymyksen aikaiseksi, mutta siinähän se aika sitten menikin vähän paremmin nukkuessa.
Vuodon määrää kuvailisin ilmaisulla tavalliset kuukautiset x 3. Tosin olen aina kärsinyt (varsinkin alkuvaiheessa) aika runsaista menkoista, joten tuo ei sikäli ollut aivan niin järkyttävää kuten olin ajatellut. Ällöttävää kylläkin....Kipua pelkäsin etukäteen aika kovastikin, sillä eräs ystäväni on joutunut käymään tämän saman läpi, mutta hänellä nuo lääkkeet aiheuttavat aivan valtavat tuskat sillä kohtu ilmeisesti rupesi supistelemaan niiden johdosta liian voimakkaasti. Hän päätyi lopulta sairaalan päivystykseen saamaan vähän vahvempia troppeja tuosta selviytyäkseen. Luojan kiitos noin ei käynyt minulle. Otinkin aina reippaasti kipulääkettä kun jotain rupesi alavatsassa tuntumaan, sillä siihen rohkaistiin myös sairaalassa koska lääkkeiden vaikutus ottaa aina oman aikansa ja siinä välissä kipu saattaa ehtiä yltymään liikaa.
Todella nopeasti vuoto tasaantui tavallisten kuukautisten tasolle, muistaakseni jo eilisiltana ja nyt se on varsin kohtuullista. Olo on kuitenkin todella uupunut, enkä ole aivan varma mistä se eniten johtuu. Se alkoi jo perjantaina liittyen varmaan silloin eniten henkiseen järkytykseen, ja eilen kai siihen prosessiin mitä keho joutuu nyt käymään läpi. Tänään jouduin lähtemään asioille, (itse asiassa erääseen toiseen varsin epämiellyttävään toimenpiteeseen jota en kehdannut peruakaan, ja joka vieläpä ikään kuin kruunasi kaiken tämän viimeaikaisen fyysisen kärsimyksen) ja totesin, että olen kuin lihanuijan runtelemaksi joutunut yksilö. Vatsa oli kuin jauhelihaa ja jalat hyytelöä. Olin varmaan melkoinen näky kun vaapuin (vieläpä korkkarit jalassa, pöljä) hiukan horjuvin askelin ja hitaasti kuin eläkeläismummo, kun nopeammin en jaksanut/uskaltanut edetä.
Kotiin ajaessani mietin, että mitähän lohturuokaa sitä keskenmenoon voisi syödä...? Oikein mikään ei houkuttanut, mutta päädyin kuitenkin sipseihin. Olo on yllättävän alakuloinen vaikka etukäteen päätin, että en antaudu liikaa synkistelemään. Ilmeisesti sitä oli ehtinyt niin hyvin jo innostua vauvan tulosta, ja lisäksi tällainen itse tehty lääkkeellinen tyhjennys oikein hieroo sitä vasten kasvoja. Omalla tavallaan lauantai oli kaikista pahin päivä, kun pänttäsin sairaalasta saatuja ohjeita, ja mietin kuinka älytöntä on, että tämän joutuu tosissaan vielä itse tekemään. Salaa olin kateellinen Eve Hietamiehen "Puolinainen" - kirjan päähenkilölle, jolla kaikki menetetyt tulivat itsestään ulos.
Nyt tämä synkistely alkaa jo kyllästyttää. Millähän sitä piristyisi, onko hyviä ideoita? Kampaaja on jo varattu, kynsienlaittoaika järkätty, mitä vielä...?
Kuinka nopeasti te muut saman kokeneet olette toipuneet fyysisesti (ja henkisesti)? Kun maha on tohjona, ei voi painua oikein lenkillekään reippailemaan. Toivottavasti tämä menee pian ohi.
Onneksi tyhjennys on ohi etkä joutunut kärvistelemään ihan hirveiden kipujen kourissa. Minulla ei ollut tyhjennystä, kun täällä päin maailmaa niitä ei tehdä (vaan odotetaan keskenmenon alkavan itsekseen ainakin muutaman viikon ajan ennen kuin ryhdytään toimenpiteisiin). Fyysinen toipuminen tapahtui kuitenkin nopeasti (ihan viikossa) ja henkinen pääsi alkuun heti kun tilanne oli ohi. Parin viikon kuluttua tuntui jo paljon paremmalta, mutta jälkeenpäin tajusin (kun asia nousi mieleen uudestaan ja uudestaan) etten ehkä surrut riittävästi keskenmenoa silloin kun se tapahtui. Tilanne oli vaan niin uusi ja outo, ettei sitä oikein osannut käsitellä muuten kuin tosiaan menemällä kampaajalle yms! Vähitellen elämä kuitekin voittaa ja mikään ei ole niin arvokas asia silloin kuin tuo yksi pieni :-). Voimia sinulle ja valoa kevääseen!
VastaaPoistaKiitos Tuuli! Onneksi helpottaa jo kummasti kun olen saanut olla lomalla, ja liikkeellepääsyn myötä on päässyt piristymäänkin ihan eri tavalla.
PoistaAika karua että lääkkellistä tyhjennystä ei tehtäisi ollenkaaan...mutta toisaalta maassa maan tavalla.
Päädyin vahingossa googlen välityksellä yhteen blogiin ja sieltä tänne, en ole aiemmin siis koskaan täällä vieraillut.
VastaaPoistaMinä sain keskenmenon kolmisen vuotta sitten kun olin ensimmäistä kertaa raskaana, se alkoi itsestään kahta päivää ennen ekaa ultra-aikaa ja oli varsin raju kokemus fyysisesti. Yllättävän nopeasti siitä sitten kuitenkin olo palautui normaaliksi, siis fyysinen olo. Eniten toipumiseen vaikutti kuitenkin se, että tulin toisella kierrolla keskenmenon jälkeen uudelleen raskaaksi ja nyt meillä on jo kaksi hermojaraastavan ihanaa muksua. Sinänsä sitä ensimmäistä lasta ei oikein siis ole osannut surra - meillä ei olisi tuota olemassa olevaa esikoista, jos ensimmäinen raskaus olisi jatkunut. Vähän absurdi ajatus :)
Minä ainakin pyysin ihan kunnolla sairaslomaa töistä, kun raskaus oli se ensimmäinen niin järkytys oli kuitenkin aikamoinen, ja toipumisaika on minusta ihan tarpeen ylipäänsä - ei keskenmeno ole minusta mikään maailmanloppu johon kannattaisi liikaa takertua, mutta se alkuvaiheen suru ja hämmennys ja järkytyskin lienee ihan hyvä surra rauhassa pois. Itseänikin helpotti se, että keskenmenon todennut lääkäri oli todella asiallinen ja tunneälykäs ja sanoi moneen kertaan, että tämä ei ole sinun vikasi, et olisi voinut tehdä mitään toisin. Toisaalta se, että suunnilleen joka toinen puolituttukin nainen kertoi kokeneensa alkuraskauden keskenmenon, auttoi myös käsittelemään asiaa ja saamaan siihen vähän perspektiiviä.
Kovasti siis voimia ja aikaa ja tilaa omille tunteille ja niiden kuuntelulle. Kiva, että teillä on pieni ihminen jo olemassa - ja keskenmenon ei siis minun kokemuksestani tarvitse merkitä sitä, etteikö uusi raskaus olisi piankin mahdollinen, jos siihen toki itse on henkisesti valmis! Kevätaurinkoa!
Hei, ja kiitos kun kirjoittelit omasta tarinastasi!
PoistaOnneksi itse olin tämän viikon lomalla, joten ei tarvinnut selitellä töissä mitään kenellekään eikä kiikuttaa sairastodistusta. Nyt helpottaa jo paljon, varsinkin kun fyysinen toipuminen on edennyt yllättävän nopeasti.
Mukavaa kesää myös sinulle! :)
Minulla oli kans alkuraskauden keskenmeno 2 vuotta sitten talvella. Kokemus oli rankka, lähinnä henkisesti. Tein myös itse lääkkeellisen tyhjennyksen, joka minulla ei ensimmäisellä kerralla onnistunut. Viikon päästä tein toisen ja voin sanoa, että supistelu kivut olivat lähes samaa luokkaa, kuin synnytyksessäkin. Onneksi lääkkeet auttoivat ja veivät lopulta kivun kokonaan pois.
VastaaPoistaFyysisesti olin kunnossa todella nopeasti, mutta henkinen toipuminen vei aikaa. Lapsi oli meille kovasti kaivattu ja toivottu ja takaisku oli todella kova. Voisin sanoa, että kunnollinen parantuminen tapahtui vasta uuden raskauden myötä puoli vuotta keskenmenosta. Vieläkin se nousee usein mieleen, mutta ei enään satuta niin kovasti.
Kovasti voimia ja jaksuja asian käsittelyyn!
Kiitos ja kiva kun kirjoittelit! Ikävä kuulla noista keskenmenon kivuista :( Ystävälleni taisi tapahtua juuri samalla tavalla, ja muistan kuinka järkyttävää oli kuulla noista kivuista.
PoistaSe ottaa aikansa. Anna itelles lupa olla surullinen ja sure suru pois. Muuten se jää möykyksi sisälle. Fyysisesti toivut varmasti nopeammin kuin henkisesti. Mullahan oli kaksi keskenmenoa viime vuonna, epätäydellinen, joka tyhjennettiin lääkkeellisesti ja spontaani, johon myöskin sain lääkkeet vauhdittamaan tyhjennystä. Onneks oot saanut hoitaa tyhjennyksen kotona! Mähän olin tuosta epätäydellisestä sairaalassa ja se oli jotenkin niin kylmää ja karua. Spontaanissa sain lääkkeet kotiin ja vaikka se oli kipeämpää, oli ihanaa olla kotona ja syödä ja itkeä läheisten kanssa. Sairaalassa piti olla syömättä kaavinnan riskin takia.
VastaaPoistaOn se jotenkin niin väärin. Naisen elämän pahimpia hetkiä ihan varmasti. Eikä sillä ole edes niin väliä, missä vaiheessa raskautta keskenmeno tapahtuu, se on aina yhtä järkytys niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Voimia!