Takapakkipäivä

Olen hiljalleen tullut huomaamaan, kuinka salakavala suru on. On päiviä, jolloin tämä annettu taakka tuntuu hieman keveämmältä kantaa. Tuntuu, että ehkä elämä sittenkin jatkuu ja jonain päivänä asiat voivat taas olla paremmin. Kun huomaa, että on saanut kerrallaan kulumaan aina pidemmän ja pidemmän hetken ilman että ajattelisi Enkelipoikaa.

Se, mikä noiden parempien päivien jälkeen unohtuu, on että suru ei jätä koskaan. Vääjäämättä tulee Takapakkipäivä. Sellainen päivä kun jotain tapahtuu, ehkä jotain näennäisen pientäkin, mutta sellaista mikä muistuttaa jollain tavalla Enkelipojasta, ja sitten se on menoa taas.

Tänään koitti Takapakkipäivä. Olin ensin viettänyt aikaa ystävän seurassa, jutellut vakavia kuin myös vähän niitä näitä. Sen jälkeen piipahdin hautausmaalla, ja itkin, mutta se ei ollut niin repivää kuin toisinaan. Ajattelin, että tällaisen surun kanssa minä pystyn elämään, sellaisen joka surettaa muttei ahdista.

En ilmeisesti sittenkään ollut oppinut mitään viime kerrasta, sillä hankkiuduin taas sellaiseen tilanteeseen missä oli paljon ihmisiä koolla, tällä kertaa aiheena lastenvaatekutsut. Varauduin siihen, että saattaa ahdistaa, mutta halusin koittaa pärjätä. Sanoin itselleni, että nopeakin visiitti riittää, eikä tarvitse olla sosiaalinen. Small-talk ei sattuneesta syystä oikein näinä päivinä ole vahvuuteni...

Ajaessani paikan päälle, jo autosta käsin huomasin sen, turvakaukalon. Asukki näytti todella pieneltä, vastasyntyneeltä, ja häntä kannettiin parastaikaa autosta sisälle. Tuntui niinkuin joku olisi lyönyt nyrkillä palleaan. Päätin silti mennä, enää ei viitsinyt perääntyäkään. Saavuin sisälle, ja siellä se vauva oli, komeasti keskellä olohuonetta, kaikkien ihailun kohteena. Varmaan niinkuin Enkelipoikakin olisi ollut hänen sijassaan. Kurkkua kuristi, mahaa väänsi ja vedet yrittivät koko ajan kihota silmiin. Asetuin istumaan niin kauas vauvasta kuin mahdollista ja toivoin ettei kukaan katsoisi minun suuntaani. Esittelystä en muista sanaakaan.

Kun kävi ilmi, että vauva oli 6 viikon ikäinen, olisin voinut huutaa ääneen. Juuri sen ikäinen, kuin Enkelipoika olisi ollut jos olisi saanut syntyä luonnollisesti! Halusin vain pois, ja pakenin paikalta ensimmäisenä. Autossa vihdoin pääsi huutoitku ja ihmettelen, miten edes pääsin kolareitta kotiin, sillä itkin niin kamalasti. Onneksi pian olin jo turvassa kotona, miehen sylissä.

Ja illalla kaiken tämän jälkeen väsytti niinkuin olisi juossut maratonin. Kyllä tämä sureminen onkin rankkaa.

Helvetin Suru.

Klinikalla: uutta päin

Kuluneella viikolla varasin ajan tutulle lapsettomuusklinikalle jälkitarkastuskäynnin siivittämänä. Saimme ajan jo seuraavalle päivälle keskustellaksemme jatkohoidosta, toiminnan ihminen kun olen. Koko aamun ajan olo oli hyvin epätodellinen ja tunne vain voimistui kun istuimme tutuille tuoleille, tutun lääkärin eteen. Paikkaan, johon emme uskoneet ikinä enää palaavamme. Aluksi tuntui hyvin vaikealta aloittaa kertomaan kokemuksistamme, mutta tuo loistava lääkärimme sai meidät pian vapautumaan olemalla yhtäaikaa sekä ammattimainen että erittäin empaattinen kuten aina.

Lääkäri oli kovin huolissaan jaksamisestamme erityisesti tulevien hoitojen kannalta. Vakuutin, että minä kyllä jaksan, korkeintaan kehoni fyysinen toiminta huolestuttaa, enkä luonnollisestikaan halua sekoittaa sitä enempää kuin on pakko. Lääkäri piti hyvin mahdollisena, että kuukautisten ja ovulaation palaaminen voi kestää jopa 9 kuukautta. Jälkitarkastuksessa kuulemamme 3 kk:n arvio on keskiarvo, mikä sai minut jälleen kauhistumaan tämän prosessin pitkäaikaisuudesta, joten olin vielä tyytyväisempi siihen, että palasimme klinikalle sillä jopa vuoden epätietoisuus saisi minut kertakaikkisen hulluksi eikä millään tavalla edesauttaisi toipumistani.

Lääkäri ei suositellut IVF-hoidon aloittamista heti seuraavaan kiertoon, mutta sanoi että toki sen tekee jos vaadimme. Päädyimme sitten seuraavanlaiseen kompromissiratkaisuun, mitä olin mielessäni jo etukäteen kaavaillutkin. Aloitin heti seuraavana päivänä keltarauhashormonin eli Terolutin ottamisen, mikä aikaansaa kuukautisvuodon. Terolutia otetaan siis 10 päivää, ja kuukautiset alkanevat arviolta viikon sisällä. Kierron kolmantena päivänä aloitetaan Clomifen-lääkitys mikä pakottaa ovulaation tulemaan. Kun aloitan clomit, minun pitää soittaa klinikalle ja silloin sovitaan kontrolliultrat.

Olin etukäteen jo hieman psyykannut itseäni siihen, että tuleva kierto "tuhlataan" pelkästään ovulaation virittelyyn luomuyrityksen kera, eli todelliset raskautumismahdollisuudet olisivat häviävän pienet. Pääpaino olisi siis sillä, että todistetusti ovulaatio on saatu käyntiin ja näin pedattaisiin mahdollisuudet seuraavassa kuussa toteutettavaan IVF-pistoshoitoon. Lääkäri heitti kuitenkin ilmaan sellaisenkin mahdollisuuden, että tässä tulevassa kierrossa oviksen jälkeen voitaisiin siirtää pakkasesta se meidän ainokainen pakastettu alkio. Tällaista vaihtoehtoa emme olleet hoksanneet edes harkita, sillä jotenkin meidän kummankin mielessä on kaikkien viime vuoden turhien yhden alkion siirtojen jälkeen sellainen uskomus, että sillä ei ole mitään virkaa, meillä tärppää vain kahdesta. Toisaalta tällä tavalla saataisiin kuitenkin ensi kiertoon vähän lisää "tehoa", jos näin voi ajatella...Kuka tietää jos tuo yksi alkio onkin yllätyksen sisältävä sissi. Onneksi miettimisaikaa on vielä reilusti, sillä Terolut-lääkitys ei ole edes vielä puolessavälissä. Kuulemma riittää, jos päätämme ultrien yhteydessä.

Reseptit kourassa poistuimme klinikalta kotiin, pää hieman sekaisin kaikesta tuosta. Välillä mietin jopa, että olemmeko aivan hulluja. Olemme vasta haudanneet lapsemme ja taas mennään, uutta raskautta suunnittelemassa! Siltikin, iltaan mennessä mieli oli rauhallinen ja selkeä. Tuli sellainen olo, että voin kontrolloida tämän ison paskan keskellä edes jotain. Jos en voi muuttaa mennyttä, enkä voi korjata oman kropan toimintaa taikka ennustaa tulevaa, voin ainakin aktiivisesti toimia sen hyväksi, että elämä minussa tulisi jatkumaan mahdollisimman pian.

Uskon, että Enkelipoikakin toivoisi tätä meille...

Haudalla

Hei pikkuiseni,

tänään kävin taas haudalla sinua tervehtimässä. Toin sinulle kynttilän ja lyhdyn, tästä lähtien palava liekki saa olla aina muistuttamassa sinua siitä, ettemme ikinä unohda. 

Tänään mietin, että minkähän ikäinen sinä nyt olisit, jos olisit saanut syntyä elävänä. Seitsemän viikkoa sitten sinä synnyit, mutta jos olisit saanut itse päättää, olisit varmaan saapunut myöhässä kuten isosiskosikin. Ehkä olisit vasta viisiviikkoinen, ihan pieni rääpäle vielä. Varmaan olisit kuitenkin saanut vähän enemmän lihaakin luidesi ympärille, ehkä olisit syntyessäsi ollut ainakin 3,5-kiloinen, mutta siltikin kamalan pieni verrattuna isosiskoon.

Seuraisit varmaan tiiviisti katsettani ja luultavasti hymyilisitkin jo äidille. Vaippaa vaihdettaessa saattaisit jo huiskia kovasti käsillä ja jaloilla, tai sitten se onkin vasta vähän isompien vauvojen hommaa, ja äiti muistaa väärin. Siitä on jo niin kauan kun isosisko oli niin pieni.

Mutta yhdestä asiasta olen ihan varma: meillä olisi ollut niin mukavaa yhdessä. Kyllähän äiti tietysti olisi ollut väsynyt, ja vähän valittanutkin siitä, sekä alituisesta pyykkäämisestä. Mutta oikeasti äiti olisi miettinyt joka päivä, kuinka onnellinen hän on sinusta, pienestä pojastaan. Kuinka asiat eivät voisi olla paremmin. Ja äiti olisi sanonut joka päivä, kuinka rakastaa.

Lentosuukkoja sinne taivaaseen, kulta pieni.

Äiti

Jälkitarkastus ja synkkiä ajatuksia

Olen yrittänyt toipua viimeviikkoisten uutisten jälkeen, mutta nouseminen on ollut kovin vaikeaa. En tiedä miksi luulin ylipäätään, että surun tie olisi aina nousujohteinen. Vaikka olin muuta kuullut, takapakki tuli yllätyksenä ja shokkina. Kyyneleitä on taas riittänyt, ja hetkittäin olen ollut varma, etten nouse tästä koskaan.

Kaikkein pahinta on konkreettinen muistutus siitä, että toisten elämä jatkuu, kun taas me olemme juuttuneet kiinni tähän juoksuhiekkaan, mikä pitää meidät lujasti otteessaan.

Me emme ole enää koskaan tavallisia, normaaleja ihmisiä. Olemme erilaisia. Me tiedämme, mitä kaikkea pahaa maailmassa voi tapahtua, koska olemme itse joutuneet kokemaan sen. Pahin painajainen on käynyt toteen, oman lapsen hautaaminen. Tästä eteenpäin kukaan läheinen ei ole ikinä turvassa. Varttitunnin kauppareissu on riski, jokainen nukkumaanmeno voi olla viimeinen.

Sen lisäksi, että pelkään, minä suren. Olen taas itkenyt enemmän kuin muutamaan viikkoon. Enkelipoika on lopullisesti poissa, eikä mikään teko tai ajatus saa häntä takaisin. Ei edes uusi raskaus. Ei mikään.

Viime viikolla kävimme myös jälkitarkastuksessa. Tuota etappia olin odottanut. Saimme lämmintä, myötätuntoista ja ammattitaitoista kohtelua. Kaikki kunnossa, paitsi yksi pienen pieni asia: tässä kuussa en ovuloi ollenkaan. Kuulemma aivan tavallista, voi mennä kolmekin kuukautta että hormonitoiminta käynnistyy synnytyksen jälkeen. Ja niin tämä pienikin asia riitti katkaisemaan kamelin selän, illalla itkin taas itkemästä päästyänikin.

Viimeiset pari viikkoa olin pystynyt olemaan ajattelematta uutta raskautta aktiivisesti, mutta ensimmäiset (niukat) kuukautiset olivat saaneet minut uskomaan, että kroppa toimii taas. Jossain hiljaa taustalla ajattelin, että tämä kuukausi mennään luomuyrityksellä, mutta syyskuussa päästään hoitoihin ja viimeistään lokakuussa ehkä olisin jo raskaana. Teki pahaa tajuta, että naiivisti olin jälleen erehtynyt haaveilemaan sellaisesta, mikä ei ole vallassani. Jos en ovuloi nyt, niin en välttämättä vielä syyskuussakaan...Jos lokakuussa päästään hoitoihin, tuntuu se niin kaukaiselta asialta etten pysty edes näkemään niin pitkälle. Ja silloin oltaisiin juuri siinä samassa kuukaudessa, kun Enkelipoikakin sai alkunsa.

Kun jokaikinen päivä tuntuu viikolta, ja viikot kuukausilta, on vaikea nähdä elämää monen kuukauden päähän. Pienet asiat tuntuvat suurilta ja tietysti kaikista suurin on oman lapsen syliin saaminen. Näiden uutisten myötä tunsin menettäväni toivon, sillä tuntuu mahdottomalta edes ajatella, että vauvan kotiin saamiseen menee vähintään vuosi. Vuosi! Mitä ihmettä teen vuoden ajan? Mitä ihmettä teen edes seuraavan kahden kuukauden ajan?

Tällä hetkellä elämässä ei juuri ilonaiheita ole. Ainoastaan Neiti S. Olen yrittänyt väkipakolla hakea ilonlähteitä, miettiä mitä tekemällä olisi jotain mukavaa odotettavaa, mutta niitä ei tunnu löytyvän. Elämä tämän pelkän mustan keskellä tuntuu niin kovin synkältä.

Voi kuinka haaveilenkaan unipilleristä, jonka avulla voisin mennä nukkumaan niinkuin karhu talviunille ja herätä ensi keväänä. Ja herätä kaikista mieluiten raskaana, niin että odotus olisi jo loppusuoralla...

2 x vauvauutinen = iso, paha mieli

Tänään se sitten tapahtui. Läiskähti vasten kasvoja kuin märkä rätti. Sain kuulla kasvotusten vauvauutisia eräästä tuttavapiiriin kuuluvasta henkilöstä, jonka tapaan parin viikon kuluttua. Olin koko ajan tiedostanutkin, että näin voi käydä mutten arvannut, että ajoitus on näin perusteellisen osuva.

En romahtanut, en purskahtanut itkuun. Fyysisesti sen sijaan tuntui siltä, kuin joku olisi lyönyt nyrkillä vatsaan, ja sinne jäi koko lopputapaamisen ajaksi inhottava möykky.

Ikäänkuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, päiväkotireissulla sain kuulla vielä toisen samanlaisen satsin. Neiti S:n rakkain päiväkotikaveri kuulemma odottaa sisarusta tulevaksi, ja tämä tyttö oli ruokapöydässä kertonut siitä kavereille. Neiti S oli sitten jutellut takaisin, että meillekin tulee vauva. Hoitaja ei ollut hennonnut puuttua keskusteluun ja korjata hänen sanomisiaan, vaan oli antanut lasten jutella. Nämä kaikki tulivat esiin siinä samassa parin minuutin mittaisessa keskustelussa, ja kun siitä tilanteesta pääsin pois, paha olo vain kasvoi kasvamistaan. Autossa purskahdin itkuun ja itkin koko matkan kotiin saakka, vaikka S istui takapenkillä.

Suretti niin vietävästi sekä meidän että tytön puolesta. Meiltä vietiin lapsi ja tyttö menetti sisaruksensa. Miksi meidän viaton lapsemmekin joutuu kärsimään? Miksi päiväkotikaveri saa siskon tai veljen, mutta Neiti S menetti omansa? Jonain päivänä hän on ehkä tarpeeksi vanha kysymään näitä asioita ääneen, enkä tiedä mitä sitten vastaan.

Ja hetken olin luullut, että voin jo paremmin. Sen sijaan sain "Palaa heti takaisin lähtöruutuun!" - kortin.

Itsepintaiset kaverini Ahdistus ja Epätoivo ovat taas seuranani.

Elefantti huoneessa

Tänään vietimme aikaa sellaisessa seurassa, jossa osa ihmisistä oli nähnyt minut viimeisillään raskaana. Koko ajan skannasin katseillani ihmisiä, onko tuttuja ja kuka mahdollisesti tulee kysymään.

Kysyjä: "Heii, joko vauva on syntynyt"
Minä: "Joo..."
Kysyjä: "Onneksi olkoon! Kumpi teille tuli?"
Minä: "No, itse asiassa, se vauva kuoli".

Vauva kuoli. Vauvakuoli. Vauva kuoli! (Niinkuin Neiti S rallatteli pari viikkoa sitten)

Mutta kun ei vauvojen pitäisi kuolla, noin vain. Ei nykyajan Suomessa!

Mikä ero näissä kahdessa sanaparissa:
Meillä on vauva.
Vauva kuoli.

Miten on mahdollista, että juuri meidän pieni meni kuolemaan? En yhtään osannut aavistaa, en varautua. Pienet vauvanvaatteet valmiiksi viikattuna kaapissa ja kasa vaaleansinisiä ja vihreitä tutteja hyllyllä odottamassa. 

Vaikka niille joku päivä saataisiin käyttäjä, ei se koskaan ole se, jolle ne alunperin oli tarkoitettu. 

Ja vastauksena ensimmäiseen, kukaan ei kysynyt. Ihan niinkuin muutama meidän naapureistakaan ei ole. Tiesivät kyllä erittäin hyvin, että olin raskaana, ja nyt ovat ihan muina miehinä vaikka ei ole mahaa eikä vauvaa. Miten he oikein selittävät vauvan katoamisen? Onko helpompaa sulkea silmät ja teeskennellä, että mitään ei ole tapahtunut kuin kysyä suoraan?

Siltikin, vaikka vauvakuoli on paha, kamala vastaus niin silti sanon sen mieluummin ääneen, kuin hymistelen joukon mukana leikkien että huoneessa ei ole elefanttia. Se oli sentään meidän vauva.

"Olet vahva"

Eletään jälleen uutta viikkoa, jo kuudes sellainen menossa Enkelipojan syntymästä. Olo alkaa hyvin hiljalleen helpottua. Äsken tajusin, että vakioseuralaiseni Syyllisyys on alkanut hankkia itselleen muuta seuraa, ainakaan sitä ei ole enää jatkuvasti näkynyt. Sen sijaan väsymys on aina läsnä, silmänaluset ovat niin mustat että paraskaan meikki ei sitä peitä. Yöt pystyn nukkumaan, mutta nukkumaanmeno on vaikeata joten unet jäävät kovin lyhyiksi.

Tällä hetkellä kaikista paras apu on puhuminen. Olen saanut itselleni ammattiapua usealtakin eri taholta, ja jatkuva asian kertaaminen täysipäisessä seurassa auttaa jäsentämään tapahtunutta, sekä saamaan jotain järkeä tähän täysin romahtaneeseen elämäämme. Olen ollut hieman yllättynytkin siitä, kuinka hyvin julkisin varoin järjestettyä apua on mahdollista saada, erityisesti siksi koska aina on puhuttu niin paljon mielenterveyspalveluiden ruuhkautumisesta. Ehkä tällainen kuolemantapaus rankataan sen verran korkealle, että silloin apua saa.

Suunnattomasti lohtua on tuonut myös vertaiskirjallisuus. Viime viikolla käännyin kirjaston puoleen ja lainasin sieltä kasan kirjoja, mm. seuraavat kirjat olen jo lukenut ja voin niitä lämpimästi suositella aiheesta kiinnostuneille:

Teresa Laine-Puhakainen: Liian lyhyt elämä. Kirja surusta ja hiljaisuudesta.
- kertoo kolmannen lapsensa pian synnytyksen jälkeen menettäneestä äidistä ja hänen surutyöstään

Taru Hallikainen: Pikkuveljet eivät ole perhosia. Kohdun mittainen elämä.
- kertoo toisen kaksospojistaan raskauden aikana menettäneestä äidistä, ja kuinka hän joutui synnyttämään yhden elävän ja yhden kuolleen lapsen.

Erityisesti Hallikaisen kirja sai minut kyynelehtimään vuolaasti lähes koko lukukokemuksen ajan. On niin paradoksaalista kokea yhtäaikaa elämän ihme ja suuri suru toisen lapsen menehtymisen vuoksi. Lisäksi tunnistin monia ajatuksia suruprosessin varrelta. Yksi ajatus liittyy siihen, kun muut sanovat että "Sinä olet niin vahva". Tässä yksi lainaus hänen tekstistään:

"...Kenties raskaita asioita kokeneille ihmisille annetaan vahvuuden leima, jotta he erottuisivat muista. Samalla heidän kokemuksensa siirtyivät kauemmiksi, koska minä en ole vahva ja hän on, minulle ei voi tapahtua mitään ikävää, mutta hänelle voi."

Niin totta! Jokaisen on kärsittävä se kohtalo mikä heille on annettu, eikä siinä kysellä keneltäkään etukäteen että jaksaisitko kantaa tällaisen kokemuksen. Jokaisen on löydettävä itsestään ne voimavarat, jotka auttavat selviämään menetyksestä, oli sitä lähtökohtaisesti vahva tai heikko.

Muistan kun muutama viikko tapahtuneesta eräs lähipiirin ihminen lausui minulle nuo sanat: "Olet vahva". Hän perusteli sitä sillä, että olin jaksanut surusta huolimatta järjestää lapselleni kauniit hautajaiset ja kuinka olin pukenut Enkelipojan omakätisesti arkkuun. Minun mielestäni noilla asioilla ei ollut mitään tekemistä vahvuuden kanssa, ne olivat sellaisia asioita jotka minulla oli vain pakottava tarve hoitaa, vahvuudesta viis. Viimeiset (ja ainoat) palvelukseni omalle pojalle. Suututti ihan, sillä olin juuri viettänyt pari tuntia sängynpohjalla itkemässä ja vahvuus oli siitä olotilasta kaukana. Tietysti ymmärrän, että hänen tarkoituksenaan oli lohduttaa ja jollain tapaa valaa minuun uskoa, että tästä selvitään kyllä.

P.S. Jälkitarkastukseen on enää reilu viikko aikaa ja alkavista kuukautisistakin on jo viitteitä. Ehkä tämä elämä todella menee eteenpäin...

Hetkiä

Tänään kauppareissulla, hetken aikaa "normaali" olo. Kerään hyllyiltä ostoksia ja mietin mitä laittaisi ruoaksi, ihan kuin muutkin. Lastenruokahyllyjä lähestyttäessä alkaa taas ahdistaa. Muutama maha on jo tullut vastaan ja olen kiertänyt ne kaukaa. Sitten ihan lähelleni tulee vauvantarvikkeita onnellisesti hiplaava nuoripari, joiden odotus on kohta päättymässä.

Jostain nousee hirveä tarve huutaa, rikkoa se idylli: "Ettekö te ymmärrä edes pelätä! Minun vauvani kuoli, joten ei teidänkään lapsenne turvassa ole!" Enkä tietenkään huuda, enkä sano mitään. Katson vain tavallista pidempään ja lähden pois.

Tulee kiire päästä kaupasta pois, välittömästi. Autossa kyyneleet saavat rauhassa virrata, pian pääsen kotiin turvaan.


***

Aamupalapöydässä Neiti S katsoo minua hymyillen:
"Äiti, minä rrakastan sinua! Koska minä tykkään sinusta NIIIN paljon."

***


Päivittäinen hautausmaakäynti. Riennän autolta Enkelipojan hautaa kohti, puolimatkassa tulee jo kiire ja kaappaan tytön syliini jotta pääsisin perille nopeammin. Haudalla huokaan, vihdoinkin. Äiti tuli taas käymään.

5 minuuttia riittää. Kastelen kukat ja vastalaitetun nurmikonalun, kerron päivän kuulumiset ja lähetän suukon. Huomenna nähdään taas, kulta.

Kuukausi sitten

Rakas Enkelipoika,

tasan kuukausi sitten sinä synnyit ja pitelin sinua sylissäni, juuri näinä hetkinä. Vuorotellen olit minun sylissäni, vuorotellen isillä. Kumpikin halusimme pidellä sinua niin paljon kuin mahdollista, sillä enempää hetkiä emme kanssasi saisi.

Olimme odottaneet sinua niin kovasti, ja vaikka tuo hetki oli yksi elämäni vaikeimmista, oli se samalla yksi kauneimmista. Olithan oma lapseni, jota olin sisälläni 9 kuukautta kantanut. Sydämesi oli lakannut sykkimästä ja tiesin etten saisi koskaan nähdä silmiesi tuiketta, mutta ikiuneen nukahtaneenakin olit äidille maailman kaunein vauva.

Toivottavasti sinulla on nyt hyvä olla. Pidäthän huolta isistä, äidistä ja isosiskosta. Meillä kaikilla on sinua tosi kova ikävä.

Rakkaudella,

Äiti

Hymyile, äiti...

Tänään pitelin sylissäni vauvaa. Ei se mikään vastasyntynyt ollut, mutta vauva kuitenkin. Vähätukkainen nappisilmä, kaksihampainen hymyilijä. Sen enempiä ajattelematta kaappasin pikkuisen syliini, eikä se edes tuntunut pahalta. Tuntui luonnolliselta, sillä olisihan sylissäni pitänyt viihtyä jo kohta kuukauden päivät muuan pitkäkoipinen poikalapsi.

Nostelin tuota pientä ilmaan, ja se nauroi. Nauroi niin, että meinasi tikahtua. Ja minä nauroin takaisin. Vähän väliä se palasi takaisin ja pikkuihmisen päättäväisyydellä kampesi itsensä syliini uudestaan ja uudestaan, kuin sanoakseen että tätä lisää.

Vauva, joka ei tavallisesti ollenkaan tee tuttavuutta vieraampien ihmisten kanssa.

Illalla annoin ajatuksen tulla. Oliko asialla Enkelipoikani, joka vauvojenkielellä kävi hiljaa kuiskaamassa toisen korvaan, lohduta minun äitiäni. Houkuttele minun surullisen äitini huulilta hymy, anna vauvaterapiaa lohduttomalle. 

Ja surullinen äiti hymyili, ja nauroi. Ja muisteli omaa Enkelipoikaansa, jota sai pidellä niin kovin vähän aikaa.

Armoa ja armottomia ajatuksia

Tänään se tapahtui. Mietin niitä tuttuja ajatuspolkuja uudelleen ja uudelleen:

Miksi tämän täytyi tapahtua meille? Miksi meidän annettiin valmistautua koko täydet 9 kuukautta vauvan tuloon, vain siksi että hänet loppumetreillä otettaisiin meiltä pois? 

Ja vastaus tuli, jostain sieltä oman mielen perukoilta.

Koska se oli onnettomuus. Se oli vahinko, joka sattui tapahtumaan meille. Koska asiat vain nyt menivät näin. Oli pienestä kiinni, ettei sitä olisikaan tapahtunut ja eläisimme nyt neljästään onnellisena. Mutta se tapahtui.

Tuon hetken ajan pystyin tuntemaan jopa jonkinlaista rauhaa. Samoin toisina hetkinä tunnen pientä toivon pilkahdusta, kun ajattelen tulevaa. Asioiden on pakko, pakko muuttua paremmaksi.

Tietysti tämä on täysin ehdollinen sen asian kanssa, että tulen pian uudelleen raskaaksi. Jos en tule, romahdan enkä nouse sieltä aivan helpolla enää ylös. Mutta on pakko toivoa, muuten ei jaksa.

Päivät ovat edelleen kuin vuoristoradan kyyti, välillä nousuja, välillä laskuja. Eilen kävin juhlissa ja koin suurta ahdistusta. Tupa täynnä ventovieraita ihmisiä, eikä mitään sanottavaa kenellekään. Teki mieli huutaa, te ette tiedä mitä minulle on tapahtunut! En jaksa jutella lapsista, en siitä miten kaunis ilma on. Teillä on selvästi ollut mahtava kesä, minä sen sijaan menetin lapseni! Olisihan se pitänyt arvata, että tuollaiseen tilaisuuteen ei vielä olisi ollut asiaa, mutta en osannut. Oli kohtalaisen hyvä olo, joten ajattelin että jaksan. Sen jälkeen tuntui hirveältä.

Kaikista kauheinta on nähdä nuoria äitejä, n. 30-32 v ikäisiä, joilla on 2-3 lasta täydellisellä ikäerolla. Heillä on vielä koko elämä aikaa, aikaa vaikka tuplata se olemassaoleva lapsikatras jos siltä tuntuu. Minä sen sijaan olen jo vanha, ikää vain karttuu ja juuri ne muutamat lisävuodet, jotka poistaisivat tämän "lapsentekopaineen", puuttuvat. Aikaa periaatteessa olisi, mutta minulla ei ole edes  niiden vähäisten vuosien lisäksi yhteistyöhaluista kroppaa...

Lasten sopiva ikäero oli meille niin tärkeä juttu. Halusimme aina lapsia mahdollisimman lyhyellä ikäerolla, ja tämä 2,5 vuotta muodostui odotuksen kuluessa juuri oikeaksi. Nyt teen surutyötä myös sen eteen, että tämä haave ei koskaan toteudu. On pakko keskittyä siihen ajatukseen, että saisimme vielä edes yhden vauvan kotiin asti. Surettaa, että meidän perheen kasvattaminen on osoittautunut näin hankalaksi ja suruntäyteiseksi matkaksi.

Tänään on se päivä, jolloin tasan kuukausi sitten olimme viimeistä kertaa todella onnellisia. Väsyneitä, mutta "palkinto", ihana poikamme oli pian syntymässä joten emme olleet pysyä nahoissamme. Tasan kuukausi sitten tänä päivänä tunsin muutamia supisteluja ja iloitsimme, mietimme että jokohan seuraavana yönä lähtö tulisi. Lähtö tulikin, mutta hieman eri tavalla kuin odotimme. Lepää rauhassa, rakas poikani.

Onnellinen Enkelipoika

Vietimme hetken aikaa hyvien ystävien hoivissa, ja muutaman päivän ajan elämä tuntui taas elämisen arvoiselta. Oli ihana paeta vähäksi aikaa "normaalin elämän kuplaan", sinne mihin meidän kodilla ei ole asiaa. Oma kotimme on turvan lähde, mutta myös kaiken pahan ja surun jatkuva muistuttaja. Esillä on valokuvia, Enkelipojalle tarkoitettuja vaatteita, kortteja. Kotona ei voi vain sulkea silmiään ja leikkiä hetken aikaa, että mitään pahaa ei tapahtunutkaan.

Enkä minä Enkelipojan muistoa halua paetakaan. Mutta hetkittäin tarvitsen taukoa tästä jatkuvasta suremisesta. Se on kuluttavaa, uuvuttavaa, ja....niin surullista.

En minä aiemmin koskaan tiennytkään tällaisesta tuskasta. Siitä, joka ei mene pois, vaikka mitä tekee. Se saattaa väistyä hetkeksi, antaa tilaa kunnes luulet että olosi alkaa helpottua. Mutta se väistyi vain palatakseen taas uudestaan ja ehkä jopa entistä vahvempana. Noina hetkinä sydäntä puristaa, vatsassa on kuvottava tunne ja kyyneliä tulee niin paljon, että ihmettelet mistä niitä aina vaan riittää lisää. Illat ovat synkkiä, mutta eivät aamutkaan hyviä ole.

Toisinaan naurat ääneen, ja ihmettelet kenestä tuo ääni oikein tuli. Minustako, todella?

Ja aina, ihan joka oven takana kolkuttelee syyllisyys.

Syyllisyys siitä, että ruokahalu palasi - nautitko ruoasta, vaikka lapsesi kuoli alle kuukausi sitten?
Siitä, että omasta mielestäsi olet liian toimintakykyinen, vaikka sinun pitäisi olla alati Sureva Äiti.
Siitä, että esikoinen ei saa sitä äitiä, jonka ansaitsisi, vaan tämän surevan ihmisraunion.
Siitä, että suunnittelen uutta raskautta - miten ylipäätään kykenen suunnittelemaan yhtään mitään?
Siitä, että Enkelipojan valokuvien katsominen aiheuttaa ahdistusta, ei helpotusta.

Mutta silloin tällöin on myös pieniä lohdun hetkiä. Joskus juuri ne oikeat sanat tulevat yllättäviltä tahoilta. Eräs kauas pois muuttanut, nykyään etäiseksi jäänyt perhetuttava kirjoitti näin:

"...Koska kerroit hänen olleen terve, uskon että hänellä oli erittäin onnellinen elämä kanssasi. Se jäi vain lyhyeksi. Hän kuunteli sinun sydämenlyöntejäsi, sinun ääntäsi, isin ääntä ja isosiskonsa juttelua jatkuvasti siellä kohdun mukavassa lämmössä, ilman huolenhäivää..."

(katkelma kirjeestä käännetty suomeksi)

Tuo ajatus lohdutti suunnattomasti. Ajatus siitä, että pieni poikani eli kaikesta huolimatta elämänsä onnellisena. Ja hän sai nauttia äidin silityksistä joka päivä, tosin masunahkan lävitse, mutta kuitenkin.  Ja hän tiesi, että häntä rakastettiin todella paljon.

Me olisimme pitäneet sinusta niin hyvää huolta.