Onnellinen Enkelipoika

Vietimme hetken aikaa hyvien ystävien hoivissa, ja muutaman päivän ajan elämä tuntui taas elämisen arvoiselta. Oli ihana paeta vähäksi aikaa "normaalin elämän kuplaan", sinne mihin meidän kodilla ei ole asiaa. Oma kotimme on turvan lähde, mutta myös kaiken pahan ja surun jatkuva muistuttaja. Esillä on valokuvia, Enkelipojalle tarkoitettuja vaatteita, kortteja. Kotona ei voi vain sulkea silmiään ja leikkiä hetken aikaa, että mitään pahaa ei tapahtunutkaan.

Enkä minä Enkelipojan muistoa halua paetakaan. Mutta hetkittäin tarvitsen taukoa tästä jatkuvasta suremisesta. Se on kuluttavaa, uuvuttavaa, ja....niin surullista.

En minä aiemmin koskaan tiennytkään tällaisesta tuskasta. Siitä, joka ei mene pois, vaikka mitä tekee. Se saattaa väistyä hetkeksi, antaa tilaa kunnes luulet että olosi alkaa helpottua. Mutta se väistyi vain palatakseen taas uudestaan ja ehkä jopa entistä vahvempana. Noina hetkinä sydäntä puristaa, vatsassa on kuvottava tunne ja kyyneliä tulee niin paljon, että ihmettelet mistä niitä aina vaan riittää lisää. Illat ovat synkkiä, mutta eivät aamutkaan hyviä ole.

Toisinaan naurat ääneen, ja ihmettelet kenestä tuo ääni oikein tuli. Minustako, todella?

Ja aina, ihan joka oven takana kolkuttelee syyllisyys.

Syyllisyys siitä, että ruokahalu palasi - nautitko ruoasta, vaikka lapsesi kuoli alle kuukausi sitten?
Siitä, että omasta mielestäsi olet liian toimintakykyinen, vaikka sinun pitäisi olla alati Sureva Äiti.
Siitä, että esikoinen ei saa sitä äitiä, jonka ansaitsisi, vaan tämän surevan ihmisraunion.
Siitä, että suunnittelen uutta raskautta - miten ylipäätään kykenen suunnittelemaan yhtään mitään?
Siitä, että Enkelipojan valokuvien katsominen aiheuttaa ahdistusta, ei helpotusta.

Mutta silloin tällöin on myös pieniä lohdun hetkiä. Joskus juuri ne oikeat sanat tulevat yllättäviltä tahoilta. Eräs kauas pois muuttanut, nykyään etäiseksi jäänyt perhetuttava kirjoitti näin:

"...Koska kerroit hänen olleen terve, uskon että hänellä oli erittäin onnellinen elämä kanssasi. Se jäi vain lyhyeksi. Hän kuunteli sinun sydämenlyöntejäsi, sinun ääntäsi, isin ääntä ja isosiskonsa juttelua jatkuvasti siellä kohdun mukavassa lämmössä, ilman huolenhäivää..."

(katkelma kirjeestä käännetty suomeksi)

Tuo ajatus lohdutti suunnattomasti. Ajatus siitä, että pieni poikani eli kaikesta huolimatta elämänsä onnellisena. Ja hän sai nauttia äidin silityksistä joka päivä, tosin masunahkan lävitse, mutta kuitenkin.  Ja hän tiesi, että häntä rakastettiin todella paljon.

Me olisimme pitäneet sinusta niin hyvää huolta.