Töihinpaluu

Kuten radiohiljaisuudesta on ehkä voinut päätellä, olen palannut takaisin töihin. Tämä elämänmuutos kaikkine sivujuonteineen on vaatinut kaiken ylimääräisen aikani ja energiani, mutta nyt yritän hiljalleen palata normaaleihin rutiineihin ja ruveta muistamaan myös ympärillä olevia ihmisiä. Olen pysytellyt aika lailla erossa kaikesta vauva-, odotus-, kuolema- tai lapsettomuusaiheisesta materiaalista ja olen todennut että hyvä niin, välillä etäisyys tähän kaikkeen tekee terää.

Töihinpaluu tuntui erittäin vaikealta ja vei kaikki voimani, erityisesti kun etukäteen rakentelemani "turvaverkko" ja back-up planini uusi raskaus ei siihen mennessä toteutunutkaan. Olin säikky, epävarma ja pelokas. Olisin jäänyt mieluummin oman kodin turvaan, mutta menin töihin kun oli pakko. Vedin väkisin suupieliä ylöspäin hymyä muistuttavaan irveeseen, kättelin ja halailin ihmisiä ja hoin "hei vaan, päivää, mukava nähdä taas!".

Kaikki kohtaamiset olivat odotuksesta latautuneita, miten minuun suhtauduttaisiin, mitä minulle ensimmäiseksi sanottaisiin. Pääsääntöisesti sain hyvin lämpimiä tervetulotoivotuksia, yllättävän moni halasi (mitä ei normaalisti olisi tapahtunut) mutta vain kourallinen on tähän päivään mennessä ottanut Enkelipojan tai jaksamiseni oma-aloitteisesti esille. Olin osannut tähänastisten kokemusten perusteella jo varautua siihen että ihmiset eivät yleensä ottaen osaa puhua kuolemasta, mutta silti se taas tuli minulle järkytyksenä. Tuntuuko "otan osaa" näin pitkän ajan jälkeen sopimattomalta, pelätäänkö että voinnin kyselyt saavat seurakseen heti kyyneleiden ryöpyn, sitä en tiedä, mutta joka tapauksessa lähes kaikki ovat ratkaisseet ongelman niin, että sitä ei (enää) ole.

Aluksi tuntui hyvin ahdistavalta, että Enkelipojasta ei puhuta koskaan. Kaikki muu on vapaata riistaa, mutta elämäni merkittävä osa, toinen lapseni, on tabu. Vähitellen olen kuitenkin tottunut tähän ja pystynyt rentoutumaan. Suru on kuitenkin merkillinen asia. Se vaatii ulostuloreitin tavalla tai toisella. Ennen Enkelipoika oli läsnä koko valveillaoloaikani ja mietin häntä jatkuvasti. Nyt taas tehokas työnteko edellyttää keskittymistä kulloinkin käsillä olevaan asiaan, joten en voi velloa omissa asioissani enää kaiken aikaa. Sen vastapainoksi heti työpäivän jälkeen autoon istuttuani kyyneleet purkautuivat ryöppynä, välillä jopa ihan yllättäen vaikka olin hyvän työpäivän jäljiltä hyvillä mielin. Mutta automatkat ovat mainiota itkuaikaa, kukaan ei silloin häiritse tai ihmettele märkiä kasvoja.

Kovaa on seurata niitä, jotka jäivät kanssani yhtäaikaa äitiyslomalle, mutta pääsivät onnellisesti maaliin asti. Tai niitä, jotka parhaillaan odottavat, eivätkä (onneksi) tule koskaan tietämään tarkkaan mitä oman vauvan hautaaminen tarkoittaa. Joka päivä käyn vuoropuhelua itseni kanssa, mutta kysymys ei koskaan vaihdu: "Miksi juuri meille piti käydä näin?" Olisi ihanaa kun saisi olla yksi niistä huolettomista vauvallisista...

Kaiken kaikkiaan nyt voi todeta, että töihinpaluu oli kuitenkin hyväksi. Aiemmin en olisi pystynyt enkä jaksanut keskittyä työasioihin, mutta tässä vaiheessa se on alkujärkytyksen jälkeen piristänyt ja tuonut uutta potkua elämään. En enää ehdi koko ajan vatvomaan hoitoja ja tuskailemaan raskauden puutetta. Olen kokenut olevani jälleen hyödyllinen ja tärkeä, sekä löytänyt tyydytystä siitä, että osaan sittenkin vielä jotain. Kaiken kukkuraksi aika rientää nopeasti, toivottavasti jonain päivänä (mahdollisimman pian) havahdun vielä positiivisen raskaustestin ääreltä!