Neiti S jälleen isosiskouden kynnyksellä

On pitänyt jo pitkään kirjoittaa Neiti S:n tuumailuista liittyen uuteen raskauteen. Ennenkuin koko raskautta oli edes olemassa, ajattelimme miehen kanssa, ettemme kerro siitä yhtään kenellekään ennenkuin on aivan pakko, edes pikkuneidille. Matkan varrella mieli kuitenkin muuttui, erityisesti kun jännitettävää oli ihan ensimetreiltä saakka niin paljon. Kun saimme niskapoimu-ultran jäljiltä olleesta kromosomitestistä tulokset, halusimme sittenkin kertoa Neiti S:lle hyvät uutiset heti. Tähän vaikutti ihan se käytännön syykin, että masu tuntui pullahtavan ulos niin varhaisessa vaiheessa eikä 3,5-vuotiasta olisi ollut enää niin helppo sumuttaa kuin pienempää lasta.

Tyttö oli jo pitkään puhunut sisaruksista ja toivonut, että meillekin voisi tulla vauva. Hänen kaveripiirissään monella on siskoja ja veljiä, ja luulen että omalla tavallaan hän on ihannoinut sitä isossa sisarusparvessa elämistä. Aika varhain toive muotoutui niinkin tarkaksi, että tulijan pitäisi olla nimenomaan tyttö. Niinpä olikin sitten aika helppo mennä ja kertoa, että molemmat hänen toivomuksistaan ovat täyttymässä :)

Tulevan isosiskon reaktiota oli ihana seurata: tyttö puhkesi hihittämään ja hyppelehtimään silkasta innostuksesta ja hän rupesi heti suunnittelemaan, mitä kaikkea vauvan kanssa voisi tehdä ja miten hän voisi auttaa sen hoitamisessa. Innostus oli niin kokonaisvaltaista, että sinä iltana uni ei meinannut millään tulla silmään. Neiti huuteli huutelemasta päästyäänkin sängystä kaikenlaisia vauva-aiheisia juttuja ja valvoi aivan liian pitkään.

Sitten kun hematooma ja se kauhea ilta saapuivat, päälle iski katumus: miksi ihmeessä olin mennyt kertomaan lapselle raskaudesta noin varhaisessa vaiheessa, nythän joudun taas tuottamaan hänelle pettymyksen! Jälleen on kerrottava, että mitään vauvaa ei tulekaan. Helpotus oli suuri kun vauva oli sittenkin elossa, mutta pelko ja katumus eivät väistyneet, kadutti edelleenkin vähän koska tiesimme että elimme koko ajan veitsenterällä, raskaus saattaisi keskeytyä milloin vain.

Sillä välin Neiti S eli raskauden kanssa omaa sykliään. Alun ilakoinnin jälkeen mieleen nousi myös huoli, tyttö tiedusteli pikkulapsen tyyliin: "Äiti, kuoleeko se vauva siellä sinun masussa vähäsen?". Vaikka olin osannut varautua siihen, että ennen pitkää tämä kysymys kuullaan, sittenkin se yllätti. Nopeasti vastasin: "Ei, tämä vauva ei kuole!". Kannatan rehellisyyttä kaikissa tilanteissa lapsen suuntaan, mutta silloin sisältä kumpusi voimakas tarve poistaa lapsen huoli heti ja siinä paikassa enkä ehtinyt ajatella sen enempää. Hieman kaduttaa tämä katteeton lupaus, jonka jouduin antamaan vastoin enempiä kykyjä, mutta toisaalta yhtäaikaa tiedän, että tyttö olisi jäänyt pohtimaan ja murehtimaan mahdollisesti uudestaan vierailevaa kuolemaa jos olisin antanut siihen mahdollisuuden...

Sitä vastoin aika pian Neiti S joutui kohtaamaan surunsa pikkuveljen poismenosta uudelleen. Se alkoi jälleen viattoman tuntuisella kysymyksellä: "Äiti, mikä sen vauvan nimeksi tulee?". Kerroin ettei sellaista oltu vielä päätetty ja kysyin leikilläni, että oliko hänellä hyviä ehdotuksia. Jännällä ilmeellä minua katsoen tyttö lausui ääneen Enkelipojan nimen. Totesin siihen, että sehän on sinun pikkuveljesi nimi, emme voi antaa samaa nimeä uudelleen ja varsinkaan kun tulija on tyttö. Pienen keskustelun ja tarkempien kysymysten jälkeen oivalsin, että Neiti S oli jotenkin elätellyt toivetta siitä, että Enkelipoika voisi syntyä uudelleen ja lakata olemasta kuollut. Ja jos vain olisimme antaneet vauvalle hänen nimensä, se olisi muuttunut todeksi. Hellävaroen selitin asian muutamaan kertaan uudelleen sen illan aikana, mikä johti epätoivoiseen itkukohtaukseen. Tyttö tuntui elävän sen illan aikana koko asian uudestaan ja itkien huusi useampaan kertaan: "Minä en välitä siitä uudesta vauvasta yhtään, haluan vain Enkelipojan takaisin! Mennään heti aamulla hakemaan se sieltä taivaasta pois!". Ja äidin epäkiitollinen tehtävä oli muistuttaa, kuinka ketään ei saa taivaasta pois kun sinne on kerran päädytty...Tärisevä ja nyyhkyttävä tyttö nukahti lopulta kainalooni.

Onneksi seuraavana aamuna mieli oli jo parempi ja asia oli selvästi käsitelty. En vain ollut ymmärtänyt, kuinka omalaatuisella tavalla pienen lapsen mieli saattaa jäädä pyörittelemään näitä asioita, vaikka päällisin puolin vaikuttaa siltä että hän on ymmärtänyt tapahtuneen. Siltikin luulen, että hän tiesi, mutta toivoi vaan niin kovasti että veljen voisi toivomalla saada takaisin.

Nykyään Neiti S on erittäin onnellinen vauvan tulosta. Minusta on todella liikuttavaa, kun hän lupaa omia tavaroitaan vauvalle - lapsi jonka toisinaan saattaa olla vaikea edes antaa kaverin leikkiä omalla lelullaan kun omistuskohtaus iskee! Samoin pari päivää sitten hän totesi, että vauvan pitää sitten nukkua hänen huoneessaan. Tuota lupausta en aio edes yrittää lunastaa ;)  Toisaalta jokunen aika sitten tyttö tuumasi myös, että "luultavasti se vauva sitten pilaa kaiken". Kun yritin saada selvennystä tähän "pilaamiseen", kävi ilmi että pikkuvauvat tykkäävät hajottaa leikkejä ja syövät lelujen pikkuosia - kokemus, joka taitaa jo olla päiväkodista tuttu! Hyvä vaan, niin ei tule sitten yllätyksenä että ei se sisarusten elämä ole pelkästään ruusuilla tanssimista vaan välillä myös tulee harmituksen aiheita.

Vihdoin saatan myöntää sen ääneen, että ehkä tällä isolla ikäerolla on jokin hyväkin puoli. Toivottavasti isosisko pääsee nyt ihan oikeasti isosiskoilemaan tällä kertaa ja tekemään kaikkia niitä asioita, joita niin kovasti odottaa!

RV23+3: Tunnelmallista Joulua!

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet erittäin tapahtumarikasta aikaa, ja sen johdosta blogi on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle. On pitänyt kirjoittaa niin monesta asiasta! Neiti S on viettänyt 4-v synttäreitään ja siitä on tulossa postaus, lisäksi toivottiin tarkempaa tarinaa neidin suhtautumisesta tähän odotukseen. Ne ovat tulossa heti kun sinne asti pääsen :) 

Tapahtumia on tosiaan riittänyt ja kaikesta kiireestä huolimatta muutokset ovat positiivisia: alkaa tuntua siltä niinkuin aurinko alkaisi vihdoin paistaa tähän risukasaan. Hitaasti mutta varmasti asiat menevät siihen suuntaan, mihin olen toivonut niiden menevän jo pitkään. Se tuntuu niin hienolta, että uskaltaako sitä edes ääneen sanoa taikka juhlia - taikausko epävarmuuksineen on läsnä jälleen vahvasti! Jos silti ihan varovasti tuuletan: jotain onnenpoikaseen viittaavaa alkaa vaivihkaa kuplia rinnassa eikä kyseessä ole närästys! :)

Raskaus sujuu omalla painollaan, mutta kuten aina, jokainen päivä on täynnä omanlaistaan huolta. Tiistaina jouduin tekemään yllärireissun synnärille. Jo viime viikosta alkaen olin tuntenut silloin tällöin pientä kipua jossain vatsan seutuvilla, minkä itse paikansin kohdun yläosaksi. Tuo kipuilu oli mennyt aina levolla pois, mutta yhtäkkiä tiistaiaamuna herättyäni jomotusta esiintyi ilman mitään rasitusta ja myöskin levossa. Päähäni iskeytyi kauhukuva irtoavasta istukasta, sillä tiesin sen sijaitsevan jossain noilla seutuvilla, enkä voinut olla soittamatta synnärille josta kehotettiin tulemaan näytille. 

Olotilat olivat eriskummalliset, sillä tasan 4 vuotta aiemmin olin juuri synnyttänyt maailmaan samalla osastolla ihanan esikoiseni ja lisäksi kun päädyin tasan samaan tutkimushuoneeseen missä todettiin samaisella pedillä (ja luultavasti ultralaitteellakin) Enkelipojan poismeno. Jotenkin vaan tuostakin reissusta selvittiin. Mieltäni huojensi se, että tunsin Taikan peuhaavan koko ajan vatsassani joten tiesin että niitä kammottavia sanoja ei nyt voi tulla. Sen sijaan lääkäri totesi hyvin nopeasti, että kyseessä on jo ennestään raskauden takia erkaantuneiden suorien vatsalihasten kramppi tai rasitusvamma. Painellessa kipukohta löytyi nopeasti eikä se edes ollut kohdussa vaan selvästi sen yläpuolella. Mikä helpotus! Hoidoksi tarvittaessa Buranaa, muuten aika parantaa vaivan.

Hassuna asiana mieleen jäi käynnistä se, että pyynnöstäni huolimatta lääkäri ei näyttänyt vauvaa ruudulta lainkaan. Samoin hematoomaa hän ei ruvennut kontrolloimaan koska kuulemma "ei ollut tarvetta". Reissulla ilmeni, että Taika on tosiaan ponteva tyttö: neiti posottaa menemään useita päiviä edellä viikkoja. Päänympärys ja reisiluu muistaakseni vastasivat viikkoja, mutta mahanympärys oli +8 päivää! Liekö tässä sitten jouluherkuilla kasvatellaan oikein mojovaa sokerivauvaa...sain koon takia passituksen sokeritestiin, josta aiemmin oli puhetta neuvolassa että sitä ei tarvita kun ei koskaan aiemminkaan ole ollut raskausajan diabetestä tai sukurasitusta. 

Varovasti virittelin lääkärin kanssa myös keskustelua synnytyksen käynnistelystä ja yritin laittaa valttikorttina pöytään, että nythän käynnistyksen voisi ajoittaa jo RV37 varsinkin kun vauva on noin reippaan kokoinen, mutta ne toiveet tyrmättiin välittömästi aika ärsyttävän pätevillä perusteluilla ;) Lääkärin mukaan mitä isompi vauva niin sitä enemmän se tarvitsee hyvin kehittyneitä keuhkoja, joten RV38 pitää olla täynnä ennen kuin mitään aletaan tekemään, erityisesti jos tilanne on muutenkin epäkypsä. Kuulostaa järkevältä enkä tietysti halua riskeerata tytön terveyttä, mutta pettymyshän se oli kun olin valmistautunut kestämään raskautta juuri sinne RV37 asti....keskustelu jatkunee tästä kunhan pääsen äitipolin asiakkaaksi.

Lisää juttua on luvassa lähipäivinä. Sillä välin haluan toivottaa upeille lukijoilleni todella ihanaa ja rentouttavaa joulunaikaa! 

RV21+3: Kurkistus kohtukuolemaäidin odotukseen

- Neuvolakortti on pidettävä aina ja kaikkialla mukana. Sillä koskaanhan ei tiedä, milloin joutuu säntäämään kiireesti neuvolaan tai synnärille...
- Viikko ilman näköhavaintoja (elävästä) vauvasta on piiitkä aika!
- Joka wc-reissu jännittää: entä jos siellä näkyy sittenkin taas punaista...Samoin kaikki "tuntemukset" täytyy tarkistaa erikseen, käyn joka päivä kerran tai kahdesti varmuuden vuoksi kiskaisemassa housut alas.
- En halua puhua vauvasta kovinkaan monen kanssa, sillä kaikkiin toivotuksiin haluan vastata vain "Kiitos, toivottavasti tämä selviää hengissä" tai "...JOS meille tulee vauva..." jne jne.

Ja viimeisin kokemus viikko sitten perjantailta. Huomasin Lindexissä tarjouksen "Ota 3 maksa 2" ja päätin toteuttaa aikomukseni ensimmäisistä vauvanvaateostoksista, sillä näinhän olin itseni kanssa sopinut onnistuneen rakenneultran jälkeen. Suunnatessani vauvanvaateosastolle tunsin kuinka askel hidastui ja lopulta minun piti pakottaa itseni astumaan rekkien väliin. Selasin vaatteita nopeasti, ja koko ajan sydän hakkasi ja vatsaa väänsi, eikä mikään vaate tuntunut sopivalta. Lopulta annoin periksi kun ahdistus kävi liian suureksi ja juoksin kaupasta ulos tyhjin käsin.

Aika ei siis ollut kypsä huolettomalle vauvanvaateostostelulle. Ehkä uudestaan sitten....3 kuukauden kuluttua...?

RV20: Rakenneultra ja vihdoinkin hyviä uutisia!

Kuten otsikkokin sen kertoo, tänään saatiin rakennultrassa positiivisia uutisia! :) *tuuletusta*

Henkeä pidätellen seurasimme näytöltä, kuinka ultraaja kävi tärkeitä elimiä yksi kerrallaan lävitse ja selosti näkymää. Koko prosessi tuntui kestävän ikuisuuden ja olisi tehnyt kamalasti mieli hoputtaa kätilöä, että pistäisi vauhtia hommaan! Tietysti järki sanoi, että tämä on parasta tehdä kunnolla, mutta jatkuvasti pelkäsin että tämä nyt kun tämä sydän on kunnossa, niin seuraavaksi varmaan kätilö kertoo, että vatsalaukussa on jotain outoa. Tai munuaiset puuttuvat. Tai selkäranka on viallinen.

Ja ihan lopuksi: "Tiedetään, että hän on tyttö, mutta löytyykö sieltä varmasti tytön sukuelimet?" Ja löytyihän sieltä :)

Sain onneksi yöllä nukuttua ihan hyvin, mutta ultrahuoneeseen astellessa jännitys valahti koko kroppaan. Luulen, että iso osasyyllinen tähän oli muisto edellisestä visiitistä samaan huoneeseen, eli tietysti ne niskapoimu-ultran shokkiuutiset. Koska en kyennyt täysillä luottamaan että voisimme saada tällä kertaa hyviä uutisia, olin jatkuvassa jännityksessä ja vielä käynnin lopussa istuimme miehen kanssa melko vakavaa naamaa näyttäen omilla tuoleillamme, yrittäen kerätä itsemme että saimme kaikki mahdolliset kysymykset esitettyä. Olotila hälveni vasta hiljalleen päivän mittaan, enkä edes muistanut että minunhan oli pitänyt mennä ultran jälkeen vauvanvaateostoksille!

Vauvan mitoista sen verran, että ne vastasivat hienosti viikkoja ja painoa oli kertynyt 360 grammaa. Edelleenkin luulen, että tytöstä tulee melkoinen jytky. Hyvä niin, koska aion synnyttää hänet hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa! Lisäksi profiili, pään muoto ja nenä muistuttivat suuresti isosiskoa vastaavilla viikoilla ♥

Hematoomasta ultraaja mainitsi, että se oli edelleen siellä kohdunsuun liepeillä, mutta sen koostumus oli alkanut muuttua. Hän uskoi sen alkaneen imeytyä hiljalleen elimistöön koska se näytti jonkin verran rakeiselta. Toivon totisesti, että tuo möykky ei enää tule aiheuttamaan ongelmia ja saisin unohtaa koko riesan!