Neiti S jälleen isosiskouden kynnyksellä

On pitänyt jo pitkään kirjoittaa Neiti S:n tuumailuista liittyen uuteen raskauteen. Ennenkuin koko raskautta oli edes olemassa, ajattelimme miehen kanssa, ettemme kerro siitä yhtään kenellekään ennenkuin on aivan pakko, edes pikkuneidille. Matkan varrella mieli kuitenkin muuttui, erityisesti kun jännitettävää oli ihan ensimetreiltä saakka niin paljon. Kun saimme niskapoimu-ultran jäljiltä olleesta kromosomitestistä tulokset, halusimme sittenkin kertoa Neiti S:lle hyvät uutiset heti. Tähän vaikutti ihan se käytännön syykin, että masu tuntui pullahtavan ulos niin varhaisessa vaiheessa eikä 3,5-vuotiasta olisi ollut enää niin helppo sumuttaa kuin pienempää lasta.

Tyttö oli jo pitkään puhunut sisaruksista ja toivonut, että meillekin voisi tulla vauva. Hänen kaveripiirissään monella on siskoja ja veljiä, ja luulen että omalla tavallaan hän on ihannoinut sitä isossa sisarusparvessa elämistä. Aika varhain toive muotoutui niinkin tarkaksi, että tulijan pitäisi olla nimenomaan tyttö. Niinpä olikin sitten aika helppo mennä ja kertoa, että molemmat hänen toivomuksistaan ovat täyttymässä :)

Tulevan isosiskon reaktiota oli ihana seurata: tyttö puhkesi hihittämään ja hyppelehtimään silkasta innostuksesta ja hän rupesi heti suunnittelemaan, mitä kaikkea vauvan kanssa voisi tehdä ja miten hän voisi auttaa sen hoitamisessa. Innostus oli niin kokonaisvaltaista, että sinä iltana uni ei meinannut millään tulla silmään. Neiti huuteli huutelemasta päästyäänkin sängystä kaikenlaisia vauva-aiheisia juttuja ja valvoi aivan liian pitkään.

Sitten kun hematooma ja se kauhea ilta saapuivat, päälle iski katumus: miksi ihmeessä olin mennyt kertomaan lapselle raskaudesta noin varhaisessa vaiheessa, nythän joudun taas tuottamaan hänelle pettymyksen! Jälleen on kerrottava, että mitään vauvaa ei tulekaan. Helpotus oli suuri kun vauva oli sittenkin elossa, mutta pelko ja katumus eivät väistyneet, kadutti edelleenkin vähän koska tiesimme että elimme koko ajan veitsenterällä, raskaus saattaisi keskeytyä milloin vain.

Sillä välin Neiti S eli raskauden kanssa omaa sykliään. Alun ilakoinnin jälkeen mieleen nousi myös huoli, tyttö tiedusteli pikkulapsen tyyliin: "Äiti, kuoleeko se vauva siellä sinun masussa vähäsen?". Vaikka olin osannut varautua siihen, että ennen pitkää tämä kysymys kuullaan, sittenkin se yllätti. Nopeasti vastasin: "Ei, tämä vauva ei kuole!". Kannatan rehellisyyttä kaikissa tilanteissa lapsen suuntaan, mutta silloin sisältä kumpusi voimakas tarve poistaa lapsen huoli heti ja siinä paikassa enkä ehtinyt ajatella sen enempää. Hieman kaduttaa tämä katteeton lupaus, jonka jouduin antamaan vastoin enempiä kykyjä, mutta toisaalta yhtäaikaa tiedän, että tyttö olisi jäänyt pohtimaan ja murehtimaan mahdollisesti uudestaan vierailevaa kuolemaa jos olisin antanut siihen mahdollisuuden...

Sitä vastoin aika pian Neiti S joutui kohtaamaan surunsa pikkuveljen poismenosta uudelleen. Se alkoi jälleen viattoman tuntuisella kysymyksellä: "Äiti, mikä sen vauvan nimeksi tulee?". Kerroin ettei sellaista oltu vielä päätetty ja kysyin leikilläni, että oliko hänellä hyviä ehdotuksia. Jännällä ilmeellä minua katsoen tyttö lausui ääneen Enkelipojan nimen. Totesin siihen, että sehän on sinun pikkuveljesi nimi, emme voi antaa samaa nimeä uudelleen ja varsinkaan kun tulija on tyttö. Pienen keskustelun ja tarkempien kysymysten jälkeen oivalsin, että Neiti S oli jotenkin elätellyt toivetta siitä, että Enkelipoika voisi syntyä uudelleen ja lakata olemasta kuollut. Ja jos vain olisimme antaneet vauvalle hänen nimensä, se olisi muuttunut todeksi. Hellävaroen selitin asian muutamaan kertaan uudelleen sen illan aikana, mikä johti epätoivoiseen itkukohtaukseen. Tyttö tuntui elävän sen illan aikana koko asian uudestaan ja itkien huusi useampaan kertaan: "Minä en välitä siitä uudesta vauvasta yhtään, haluan vain Enkelipojan takaisin! Mennään heti aamulla hakemaan se sieltä taivaasta pois!". Ja äidin epäkiitollinen tehtävä oli muistuttaa, kuinka ketään ei saa taivaasta pois kun sinne on kerran päädytty...Tärisevä ja nyyhkyttävä tyttö nukahti lopulta kainalooni.

Onneksi seuraavana aamuna mieli oli jo parempi ja asia oli selvästi käsitelty. En vain ollut ymmärtänyt, kuinka omalaatuisella tavalla pienen lapsen mieli saattaa jäädä pyörittelemään näitä asioita, vaikka päällisin puolin vaikuttaa siltä että hän on ymmärtänyt tapahtuneen. Siltikin luulen, että hän tiesi, mutta toivoi vaan niin kovasti että veljen voisi toivomalla saada takaisin.

Nykyään Neiti S on erittäin onnellinen vauvan tulosta. Minusta on todella liikuttavaa, kun hän lupaa omia tavaroitaan vauvalle - lapsi jonka toisinaan saattaa olla vaikea edes antaa kaverin leikkiä omalla lelullaan kun omistuskohtaus iskee! Samoin pari päivää sitten hän totesi, että vauvan pitää sitten nukkua hänen huoneessaan. Tuota lupausta en aio edes yrittää lunastaa ;)  Toisaalta jokunen aika sitten tyttö tuumasi myös, että "luultavasti se vauva sitten pilaa kaiken". Kun yritin saada selvennystä tähän "pilaamiseen", kävi ilmi että pikkuvauvat tykkäävät hajottaa leikkejä ja syövät lelujen pikkuosia - kokemus, joka taitaa jo olla päiväkodista tuttu! Hyvä vaan, niin ei tule sitten yllätyksenä että ei se sisarusten elämä ole pelkästään ruusuilla tanssimista vaan välillä myös tulee harmituksen aiheita.

Vihdoin saatan myöntää sen ääneen, että ehkä tällä isolla ikäerolla on jokin hyväkin puoli. Toivottavasti isosisko pääsee nyt ihan oikeasti isosiskoilemaan tällä kertaa ja tekemään kaikkia niitä asioita, joita niin kovasti odottaa!