Veronan & Sintin kuulumisia, pitkästä aikaa!

Yksi kadonnut lammas ilmoittautuu! Elossa ollaan, ja järkytyksekseni tajuan, että edellisestä postauksesta on kulunut kolme kuukautta - KOLME! Jostain päähäni pälkähti käydä tarkistamassa sähköpostini tässä eräänä päivänä, ja huomasin eräältä lukijalta tulleen viestin jossa kyseltiiin onko kaikki ok. Kuulin, että minua on kaipailtu ja sitten vasta tulin pitkästä aikaa vilkaisemaan blogia ja huomasin kaikki huhuilut. Pahoittelut, että olen ollut niin täydessä blogihiljaisuudessa - minua suorastaan NOLOTTAA kuinka moni on ollut huolissaan hyvinvoinnistani! Anteeksi. Olen pitänyt ihan täydellistä blogitaukoa, niin omista kuin kaikkien muidenkin blogeista vaikka ikävä on ollut kaikkia ihania bloggaajia ja lukijoita - Pingua, Sandya, Riikkaa jne jne. En ole kunnolla tajunnut miten nopeasti aika on mennyt.

Meillä on tapahtunut vaikka mitä tässä viime kuukausina. Kaikista eniten olen ehkä kärsinyt kroonisesta ajanhallintaongelmasta, jo viime (vauva)vuoden aikana kirjoittelutahti on ollut todella epäsäännöllistä. Sama pätee kaikkiin omiin harrastuksiini (mitä ne ovat?), en kerta kaikkiaan ole kyennyt järjestämään aikaa juuri millekään muulle kuin arjelle ja omalle perheelle. Minä en hallitse arkea, vaan arki hallitsee minua, argh!

Lyhyesti summattuna mitä meillä on puuhailtu viime aikoina. Ostimme viime syksynä uuden asunnon ja käytännössä koko marraskuu, heti kun saimme avaimet käteemme, remontoimme siellä kaiken liikenevän vapaa-ajan ja kuun vaihteessa muutimme. (Muuttaminen on muuten aivan järkkyä hommaa pienen lapsen kanssa!!) Sitten remontoimme vähän lisää, koitimme saada tavaroita paikoilleen ja kävimme matkoilla. Tammikuussa Sintti pikkuinen aloitti päivähoidon, minä menin takaisin töihin ja ihan äskettäin pistin pillit pussiin ja lopetin viimeisetkin imetyksen rippeet. Vapaa-aikana koitamme sitten viimeistellä kotia, mikä tosin sujuu aika heikolla menestyksellä :) Ehkä jouluun mennessä olemme valmiit ja saamme viimein loputkin laatikot purettua, hah.

Tuntuu hassulta, että vielä syksyllä olin ihan jämähtänyt rauhalliseen kotiarkeen ja olin jopa vaipunut tietynlaiseen alakuloiseen passiivisuuteen, enkä oikein saanut mitään aikaiseksi. Jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää niin ehkä olisin nauttinut jotenkin "enemmän täysillä" niistä päivistä! Nyt muistelen suurella haikeudella sitä, että sain olla Sintin kanssa kaiken sen ajan verrattuna niihin muutaman hassuun tuntiin per päivä mitä on jäljellä töiden jälkeen, ennen kuin tyttö menee unten maille.

Meillä oli hyvä tilaisuus valmistella Sintti rauhassa päivähoitoon ja harjoitteluaika menikin ihan hyvin, Sintillä nimittäin. Minä puolestaan vollotin joka ilta silmät päästäni! Se oli äidille hirmuinen shokki kun pieni lapsukaiseni meni sinne isoon ryhmään joka oli erityisesti sillä viikolla täynnä jatkuvasti itkeviä lapsia kun kaikki olivat siellä ensimmäistä kertaa. Hoitaja-parat vain juoksivat lapsen luota toisen luo ja yrittivät kahmia syliinsä niin monta itkevää lasta kuin vain mahtui. Minäkin lainailin siellä syliäni kaikille halukkaille. Minä murehdin murehtimasta päästyäni, että miten tuommoinen pikkuinen lapsi kuin Sintti osaa edes ilmaista jos sillä on nälkä tai jano, tai jos osaakin niin ehtiikö kukaan huomata. Ja kun toisella ei vähän päälle vuoden ikäisellä ollut mitään taitoja, ei edes kävellä osaa joten jääkö isompien jalkoihin ja syömiseenkin tarvitsee syöttämisapuja.

Niin onneksi sitten riitti viikon suruaika äidille, ja työviikon alkaessa mieli oli hyvä ja rauhallinen :) Itkuvuoro vaihtui valitettavasti äidiltä tyttärelle, joka itkeskeli erityisesti ensimmäisen viikon aika kovaa, kunnes tottui ja nyt alkaa olla oma aurinkoinen itsensä myös hoitotädeille. Ihan turhaan jännäsin ja pelkäsin, sillä hoitajat tekevät parhaansa ja tuntuvat oikeasti tykkäävän niistä lapsistaan siellä, eikä Sinttikään jää syliä vaille! Mutta voi että omaa lastaan ehtiikin työpäivän aikana ikävöidä...*huokaus* Toisaalta nyt illat jaksaa leikkiä paljon paremmin tytön kanssa kun on tehnyt jotain muuta päivät.

Silti olen ihan pikkuriikkisen kateellinen niille äideille, joilla on mahdollisuus jäädä kotiin pidemmäksi aikaa. Tämän jälkeen olen todennut, että jos seuraava lapsi sieltä jonain päivänä tulee, veisin hänet paljon mieluummin hoitoon 1v 3 kk:tta - 1,5 v ikäisenä. Siinä vaiheessa taidot ovat jo niin paljon paremmat että ei ole koko ajan täysin riippuvainen hoitajista.

Muuten neiti kehittyy valtavaa vauhtia ja on selvästi kehittymässä omaksi hurmaavaksi persoonallisuudekseen :) Hän on edelleenkin varsinainen hymytyttö, mutta osaa tarvittaessa muuttua sekunnissa kiljuvaksi kiukkupussiksi jos häneltä riistetään joku sillä hetkellä hänen mielestään välttämätön kapine (jonka on juuri pihistänyt kun silmä välttää), kuten äidin puhelin, isin tietokone jne jne. Loppuvuodesta näytti pitkään siltä, että tyttö lähtee aivan kohta kävelemään, mutta hän taisi tuumata, että ei tässä mitään kiirettä ole ja otti ne odotetut ensiaskeleet 1v 1kk:n iässä. Nytkään ei silti varsinaisesti vielä kävele, vaan rauhassa ja harkiten aina silloin tällöin ottaa muutaman askeleen kunnes pysähtyy lepuuttamaan ja jatkaa hyväksi havaitulla etenemiskonstilla eli kontaten tai seinästä tukea ottaen kävelemällä :)

Sanavarasto kattaa 2 tärkeintä sanaa: "äiti" ja "anna". Noista viimeksimainittua kiljutaan korkealta ja kovaa, varsinkin jos haluaa leipää (=suurta herkkuaan). Isin mielestä tyttö sanoi eilen aamulla ensimmäistä kertaa "isi", ei siis suomeksi vaan isin omalla kielellä. Minä en tätä vielä ole kuullut, mutta innolla odotan!

Jatkan kirjoittelua toisella kertaa, mutta tässä tuli varmaan kaikki oleellinen tältä ajalta kun olen viettänyt hiljaiseloa. Olette ihania kun olette jaksaneet käydä kurkkimassa ja huhuilemassa tämän epäluotettavan bloggaajan kuulumisia! Kertokaahan mitä teille kuuluu! Käyn varmasti tässä hiljalleen lueskelemassa tuttuja blogeja, ja lupaan palata kirjoittelemaan vähän nopeammin kuin viimeksi :)