Masennusdiagnoosi?

Viime päivinä olen ollut jonkinlaisessa lamaannuksen tilassa. On tapahtunut niin hurjasti kaikenlaista, että kaikki energia menee kaikesta selviytymiseen. Niistä tietysti tämä kolmosen yritys on mielessä päällimmäisenä. Olen jotenkin tietoisesti koittanut olla ajattelematta Enkelipoikaa jo muutaman päivän ajan, on tuntunut helpommalta ja paremmalta niin. Kyyneleet eivät koskaan ole kaukana, mutta nyt tarvitsen pienenpienen loman mielen myllerryksiltä joten annan itselleni luvan miettiä muuta.

Eräs suuri huolenaiheeni on vasta alkanut sairausloma. Kävin työterveyslääkärillä, joka totesi viiden minuutin keskustelun jälkeen, että hänen mielestään olen selvästi masentunut ja hän kirjoittaa sairauslomaa masennusdiagnoosilla. Lisäksi huomenna menen vastaanotolle uudestaan, jolloin hän tekee minulle BDI-masennustestin.

Olin aika järkyttynyt näin pikaisesta masennusdiagnoosista, varsinkin kun omasta mielestäni en ole masentunut. Tein tuon testin etukäteen ja sain tulokseksi "kohtalainen tai keskivaikea masennus". Eikö ole vain loogista, että tällaisen menetyksen jälkeen mielialat ovat synkät ja vastaukset noudattelevat samaa linjaa kuin depressiossa?? Olen kuitenkin toimintakykyinen, en makaa sängyssä toimettomana, pystyn huolehtimaan arjen askareista ja tyttärestäni. Mutta kyllä, tunnen oloni kurjaksi, olen surullinen ja elämä tuntuu aika synkältä tällä hetkellä. Pystyn kuitenkin hetkittäin varovasti kurkistamaan tulevaisuuteen ja uskon, että siellä voi odottaa positiivisiakin asioita. Työkykyinen en silti ole, sillä en kestä minkäänlaista stressiä enkä pysty tekemään päätöksiä.

Miksi sitten masennusdiagnoosin välttäminen on niin tärkeää? Jos jättäisi vaan lääkkeet lunastamatta ja eläisi niinkuin aiemminkin. Siksi, että kun tutkin aihetta, selvisi että mm. nämä asiat ovat silloin pannassa:

- tapaturma- ja sairaskuluvakuutus, pitää olla 5 vuotta kulunut diagnoosista
- mahdollisuus adoptoida:

CCAA:n kriteerit adoptiohakijoille

- psyykenlääkitys, kuten masennus-, ahdistus-,mania-,neuroosi-, ym. lääkkeet viimeisen  kahden vuoden aikana.

Näistä luonnollisesti enemmän minua huolettaa tämä adoptioasia. Olen joutunut pohtimaan sitäkin vaihtoehtoa, sillä jos iän ja näiden hedelmällisyysongelmien takia emme enää saisi lapsia, on adoptio ainoa vaihtoehto. Olisi hirveää, jos se jäisi laskuista pois yhden diagnoosin johdosta!

Soitin jo hädissäni neuvolan psykologillekin, jonka luona olen käynyt viimeisen kahden kuukauden ajan. Hän oli samaa mieltä kuin minä, että en ainakaan tässä vaiheessa ole masennuslääkityksen tarpeessa ja hän olisi kyllä kehottanut menemään lääkärin pakeille, jos se olisi vaikuttanut tarpeelliselta. Hän lisäsi vielä, että olen selvästi mennyt eteenpäin näiden kahden kuukauden aikana. Jos en olisi, hän olisi saattanut huolestua.

Mutta nyt minun pitäisi siis osata perustella nämä näkökohdat huomenna niin, että diagnoosiksi tulisi jokin muu kuin masennus. Huh.

Onko lukijoilla hyviä neuvoja tai kokemuksia aiheesta...?

//EDIT: Asia ratkesi. Kävin lääkärissä ja vaikka hän olisi edelleenkin erittäin mielellään kirjoittanut diagnoosiksi masennuksen, sairauslomatodistukseen kirjattiin "Reaktiot vaikeaan stressiin ja sopeutumishäiriöt". Lääkäri suositteli myös lääkitystä, mutta kieltäydyin siitä.

Ilonaiheita etsimässä

Tavallisesti jos elämässä sattuu jotain vastoinkäymisiä, minulla on tapana lohduttaa itseäni etsimällä tapahtuneesta hyviä puolia ja ajattelemalla mitä muuta kivaa voin sitten tehdä kun alkuperäinen toive ei toteutunutkaan. Nyt se ei vaan toimi. Enkelipojan poismeno on niin järkyttävän suuri henkilökohtainen tragedia, että siitä ei yksinkertaisesti voi löytää hyviä puolia. Mitenpä kuolemasta ikinä voisikaan.

Voisin ajatella, että nyt voin keskittyä paremmin Neiti S:ään, elämä on helpompaa jatkuvasti kasvavan ja itsenäistyvän pikkutytön kanssa, saan nukkua hyviä yöunia jne jne. Mutta se kaikki on täysin keinotekoista, kaiken vaihtaisin tällä samalla sekunnilla elävään Enkelipoikaan. Yöunista tai omasta ajasta viis.

Kuitenkin minun on pakko koittaa löytää jotain, mikä tuo minulle tämän surun keskellä jotain iloa. Ei välttämättä onnea (ainakaan kaikissa tapauksissa), mutta ilosta lähdetään ja katsotaan mitä siitä voi muotoutua. Tässä muutamia asioita, jotka minua ovat piristäneet:

Neiti S. Tottakai oma tyttäreni on tällä hetkellä se taho, joka minua eniten auttaa. Pienen lapsen iloa katsoessa ei vaan voi käpertyä omaan suruunsa. Balettihypyt, prinsessakotkotukset, loppumattomat omakeksimät sadut ja tarinat, siansaksalaulut ja kutitusleikit ovat vaan niin parasta. Kotipäivinä käymme kirjastossa, kirjastoautossa, HopLopissa, leivomme, käymme ostoksilla ja ulkoilemme. Täysin tietämättömänä siitä, että tämä on äidille pahimman painajaisen vuosi, hän nauttii kun saa viettää tavallista enemmän aikaa minun kanssani (vaikka äiti ei aina olekaan ihan 100% läsnä kuten ennen).

Ystävät. Tässä elämäntilanteessa on enemmän aikaa viettää ystävien seurassa, päiväkahvien ja kyläilyjen merkeissä. Nuo kullanarvoiset yksilöt ovat myös pitäneet huolta siitä, että minulla riittää ohjelmaa päiväreissujen ja pikkujoulujen myötä.

Kuntoilu ja painonpudotus. Keväällä haaveilin siitä, että Enkelipojan synnyttyä pääsisin taas huolehtimaan paremmin omasta fyysisestä kunnostani ja pudottamaan raskauskiloja. Tämä toteutui, vaikkakin ilman vauvaa. Olen käynyt päivisin kuntosalilla ja lenkeillä. Lisäksi pari kuukautta sitten aloitin aiempaa huomattavasti kurinalaisemman ruokavalion, jonka päätarkoituksena oli karsia turhat herkut pois ja panostaa monipuolisempaan syömiseen. Tämä sai alkunsa oikeastaan siitä, että halusin tehdä kaiken voitavani uuden raskauden onnistumiseksi ja jos raskaus saisi alkunsa, niin uuden elämän hyvinvoinnin edistämiseksi. Ensin mietin, että olenkohan typerä kun kiellän itseltäni tällaisessa elämäntilanteessa pienet nautinnot, kuten suklaan, karkin ja jäätelön, mutta ajan kanssa olen todennut, että tämä antaa minulle sittenkin enemmän kuin menetän. Kilot karisevat nopeaa vauhtia (vaikka syön oikeaa ruokaa reilusti ja monipuolisesti!) ja se yhdistettynä jälleen aiemmat muotonsa hitaasti löytävään kroppaan, antaa minulle tyydytystä ja jonkinlaista tunnetta edes osittaisesta elämänhallinnasta. Enkelipoikaa edeltävään painoon on enää matkaa noin kilon verran, joten senkin puolesta uutta raskautta ajatellen valmiina ollaan!

Kolmosen yritys: 1. IVF-hoito & 2. ultra = pettymys

Tänään menimme toiseen kontrolliultraan ja suurista toiveista huolimatta edessä oli jälleen pettymys. Ainoastaan yksi follikkeli oli kasvanut ja muut kaksi olivat jämähtäneet samaan kokoon, ne eivät olleet kasvaneet edellisestä ultrasta yhtään. Eivät siis ole kypsiä eikä niitä voi kerätä.

Meille oli heti selvää, että yhdellä follikkelilla emme lähde punktioon. Riskit ovat yksinkertaisesti liian suuret. Jos se kerättäisiin, ja hedelmöittyminen epäonnistuisi, mahdollisuudet kutistuisivat pyöreään nollaan. Hoito siis keskeytetään siltä osin että mitään muuta ei enää pistetä, paitsi huomisiltana Pregnyl. Se aikaansaa sen ainokaisen munasolun irtoamisen ja yritämme luonnollisin keinoin.

Kun vuoto alkaa, hoito aloitetaan heti uudestaan. Sanoin, että kaikesta kätevyydestään huolimatta en halua enää Elonvaa, sillä se ei selvästikään toiminut kohdallani halutulla tavalla. Palataan siihen samaan vanhaan kaavaan, mikä toimi kahdesti aiemminkin eli pelkkä Puregon + jarrut. Siitäkään ei kuitenkaan ole takeita, sillä lääkäri oli edelleen sitä mieltä että surulla voi olla omat vaikutuksensa elimistöni toimintaan, eli se saattaa taustalla sabotoida tätä prosessia riippumatta siitä mitä hoitokeinoja käytetään.

Tämä hoitokierros ei ole tähän mennessä tuntunut onneksi ylitsepääsemättömän raskaalta. Johtuu ehkä siitä, että nyt se "toimenpidevaihe" jää välistä, siis punktio ja alkionsiirto. Toki olen samalla sitä mieltä, että tärppääminen tästä kierrosta on minimaalisen pieni koska nyt luotetaan luonnollisiin keinoihin, mutta piskuinen toivonkipinä on kuitenkin olemassa, sillä koskaan aiemmin ei ole kokeiltu mitä pelkkä hormoneilla stimulointi saa kehossani aikaiseksi. On selvää, että minun kropassani on myös suuresti vikaa, sillä se ei muun muuassa ole huolinut kaikkia niitä kelpo alkioita, joita matkan varrella sille on yritetty tarjoilla. Odotan pikkuisen uteliaana, onko tästä hyötyä vai ei.

Silti, *iso tuskastus*, kunpa tästä vaan raskautuisi pian eikä menisi kovin kauaa...

Nainen, jonka autossa on hautausmaakassi

Syksy. Se vuodenajoista viheliäisin on täällä. Olisin nähnyt itseni tänä syksynä niin helposti maailman onnellisimpana, käpertyen sohvannurkkaan viltin ja vauvan kanssa pitkien imetyssessioiden merkeissä. Sen sijaan vietän aikaani hautausmaalla käyden ja piikittäen hormoneita itseeni.

Minusta tulikin nainen, jonka autossa on hautausmaakassi.

Viime aikoina minua on ruvennut harmittamaan, että Enkelipojan haudalla ei käy kukaan muu kuin meidän perhe ja isovanhemmat. Olisi ihanaa, jos joku ystävä tai sukulainen tahtoisi käydä siellä myös. Pyytäisi vaikka menemään yhdessä, tai ihan vaan omia aikojaan. Että haudalle ilmestyisi kynttilä jonkun muun toimesta. Se symbolisoisi sitä, että Enkelipoikaa ei ole unohdettu tämän kolmen kuukauden jälkeen, ja että hänen poismenonsa merkitsee jotain myös muille.

Mutta kukaan ei kysy, eikä käy. Enkä minä tohdi vaivata ketään.

Eilen kun rupesimme piikittämään Orgalutrania, löysin kaapista meidän "piikityspussukan". Klinikalta saatu toilettilaukku, jonka sisällä on erinäisiä ruiskuja, ohjeita, desinfiointilappusia sekä riskijäteastia neulanterille. Tuo hemmetin ruiskupurkki on ollut siellä samassa paikassa jo 3,5 vuotta, siitä asti kun sinne ruvettiin keräämään jämäteriä Sintin hoidosta alkaen. Enkelipojan hoidon alkaessa "löysin" tuon saman purkin uudestaan ja ilahduin, tämäpä kätevää kun en heittänytkään sitä pois. Senkin jälkeen oli tarkoitus, mutta plussatestin myötä taisin haluta unohtaa kaikki hoitoihin liittyvät asiat ja törppö hautautui jälleen vaatehuoneen perukoille. Eilen kun huomasin jälleen tuon saman purkin, alkoi pelkästään suututtaa. Jäikö se sinne kerjäämään uutta käyttökertaa, jota ei pitänyt koskaan tulla? Tällä kertaa vien sen omakätisesti apteekkiin heti kun viimeinen piikki on pistetty. Hus pois meiltä kaikki pahanilmanlinnut.

Vietän parhaillaan viimeisiä äitiyslomapäiviä. Pian joudun lääkäriin pyytämään sairauslomaa ja syyllisyys on pilvenpiirtäjän korkuinen. Minä sairaslomalla - olenko varmasti tarpeeksi huonossa kunnossa, uskotaanko minua? Häpeä ja epäusko. Tähän on tultu.

Mutta silti, uskon että jonain päivänä tulen voimaan paremmin. Sain siitä ensimmäisen merkin törmätessäni äskettäin erääseen tuttavaan, joka käveli minua vastaan maha erittäin tukevasti pystyssä. Toki mahassa muljahti ikävästi, mutta ensimmäistä kertaa onnittelin raskaanaolevaa aidosti ilman taustalla jyskyttäviä negatiivisia ajatuksia. Maailma ei pyöri pelkästään minun suruni ympärillä. Ihmisille tapahtuu hyviäkin asioita, ja ehkä jonain päivänä minä olen yksi heistä.

Kolmosen yritys: 1. IVF-hoito & 1. ultra

Torstaina piikitimme ensimmäistä kertaa Elonvaa ja heti illalla rupesin mielestäni tuntemaan alavatsassa jotain. Sen jälkeen on ollut samantapaisia tuntemuksia aina tähän päivään asti, joten tuntui että jotain siellä todellakin pitäisi tapahtua.

Tänään meillä oli ensimmäinen ultra, jota rupesin jännittämään aika lailla. Matkalla teimme miehen kanssa veikkauksia, että paljonko follikkeleita on kehittymässä. Kaikki toivo oli nyt pistetty Elonvan harteille, että se tekisi sen mitä pitää. Mies veikkasi neljää ja minä arvelin, että sieltä löytyy 5-10 kappaletta.

Pettymys oli suuri, kun lääkäri löysi ensin oikealta puolelta vain yhden follikkelin ja vasemmalta kaksi. Niistäkin kahdesta toinen oli pieni, eli ei ollut varmuutta siitä, ehtiikö se ollenkaan mukaan. Selvästikin syypää on oma kroppani, lääkkeillä ei siis ole väliä, onko kyseessä Elonva vai Puregon. Ensimmäisessä ultrassahan saimme 3,5 vuotta sitten 5 follikkelia, Enkelipojasta 3 ja nyt saalis näyttäisi jälleen olevan sama. Selvästikään minusta ei enempää saada irti. Enkelipojasta onni oli matkassa, ja nyt voi käydä samoin, tai sitten oikein huonosti. Luultavasti pakkaseen ei luultavasti ainakaan jäisi mitään, kävi miten kävi.

Seuraava kontrolliultra määrättiin torstaille ja nyt pitää ryhtyä heti pistämään Orgalutrania, ettei suurin follikkeli vielä puhkea. Torstaina päätetään, kannattaako punktiota ollenkaan tehdä. Jos niitä näyttäisi tulevan vain kaksi, on mahdollista katkaista hoito siihen ja yrittää tässä kierrossa luomusti. (Uusi hoito voidaan aloittaa heti seuraavaan kiertoon ja lääkärin mukaan alla oleva hormonihoito saattaa vaikuttaa positiivisesti uuden kierron tuloksiin.) Jos punktio tehdään, se tapahtuu sunnuntaina tai maanantaina.

Nyt yritän päästä yli tästä pettymyksestä ja avata näkökenttää hieman laajemmalle. Voi olla, että vielä marraskuussa ja joulukuussa hoitoja jatketaan, mikä ajatuksena tuntuu aika rasittavalta, mutta on pakko varautua kaikkeen jotta jaksaa painaa eteenpäin. Mutta voi kun tämä hoito riittäisikin...

Se elämä, joka minun piti saada

Eilen ajatus tuli. Minulle riittää! Olen kärsinyt lapsen menettäneen tuskaa ihan tarpeeksi. Kohta kolme kuukautta olen itkenyt ja surrut, enkä jaksa enää, en halua enää. Ottakaa se pois! I'm done, finito, fertig.

Haluan takaisin sen elämän, joka minun piti saada. Haluan onnentunteita, vaaleansinisiä unelmia ja pehmoisia vauvanvaatteita. Tahdon elämän, josta tiedän mihin suuntaan se johdattaa. Sellaisen tavallisen, missä on sopivasti kaikkea, iloa ja surua eikä niin, että surun puolelta vaakakuppi rysähtää pöydästä läpi. Mutta ennen kaikkea minä tahdon sen pikkuisen poikani, jota yhdeksän kuukautta sisälläni kannoin. Haluan sen saman pienen pojan, enkä yhtään ketään muuta. Tahdon, että ne kasvot, jotka syntymähetkellä olivat edessäni niin mykkinä, heräävät eloon. Että ne pienet silmät vihdoin avautuisivat ja katsoisivat minuun. Että saisin hoitaa tuota pientä olentoa, kunnes se ei enää hoitoa kaipaa. Haluan puristaa sitä pientä vauvanvartaloa omaani vasten, tietää että hän on siinä aina.

Kuulitteko? Minulle riittää jo! Haluan takaisin entisen elämäni, en minä tällaista pyytänyt. En voi olla tämä ihminen. En halua olla tämä ihminen.

Kolmosen yritys: Totuus

Tänään piti olla kiertopäivä 26. Piti. Sen sijaan aamulla se muuttui kuun ensimmäisen päivän myötä ensimmäiseksi kiertopäiväksi, sillä kuukautiset alkoivat. En edes ollut kovin järkyttynyt, vaikka eilen ehdin jo hitusen ounastelemaan, olisiko sittenkin tärpännyt. Viimeisen puolentoista viikon jännitys hävisi kuin tuhka tuuleen ja olo tasoittui.

Pettymys muuttui toiminnaksi. Tämän minä osaan.

Soitin klinikalle ja kävimme päivällä pistosopetuksessa. Reseptit on muutettu ja annos Elonvaa (kiitos vinkeistä!) löytyy varattuna nimellämme lähiapteekista. Huomisaamuna tehdään vielä varmistava raskaustesti ja jossain vaiheessa päivää piikin saa tuikata vatsanahkaan.

Siitä se sitten lähteekin, piikittäminen ja hautominen. Nyt tämä onnistuu, luotan siihen.