Nainen, jonka autossa on hautausmaakassi

Syksy. Se vuodenajoista viheliäisin on täällä. Olisin nähnyt itseni tänä syksynä niin helposti maailman onnellisimpana, käpertyen sohvannurkkaan viltin ja vauvan kanssa pitkien imetyssessioiden merkeissä. Sen sijaan vietän aikaani hautausmaalla käyden ja piikittäen hormoneita itseeni.

Minusta tulikin nainen, jonka autossa on hautausmaakassi.

Viime aikoina minua on ruvennut harmittamaan, että Enkelipojan haudalla ei käy kukaan muu kuin meidän perhe ja isovanhemmat. Olisi ihanaa, jos joku ystävä tai sukulainen tahtoisi käydä siellä myös. Pyytäisi vaikka menemään yhdessä, tai ihan vaan omia aikojaan. Että haudalle ilmestyisi kynttilä jonkun muun toimesta. Se symbolisoisi sitä, että Enkelipoikaa ei ole unohdettu tämän kolmen kuukauden jälkeen, ja että hänen poismenonsa merkitsee jotain myös muille.

Mutta kukaan ei kysy, eikä käy. Enkä minä tohdi vaivata ketään.

Eilen kun rupesimme piikittämään Orgalutrania, löysin kaapista meidän "piikityspussukan". Klinikalta saatu toilettilaukku, jonka sisällä on erinäisiä ruiskuja, ohjeita, desinfiointilappusia sekä riskijäteastia neulanterille. Tuo hemmetin ruiskupurkki on ollut siellä samassa paikassa jo 3,5 vuotta, siitä asti kun sinne ruvettiin keräämään jämäteriä Sintin hoidosta alkaen. Enkelipojan hoidon alkaessa "löysin" tuon saman purkin uudestaan ja ilahduin, tämäpä kätevää kun en heittänytkään sitä pois. Senkin jälkeen oli tarkoitus, mutta plussatestin myötä taisin haluta unohtaa kaikki hoitoihin liittyvät asiat ja törppö hautautui jälleen vaatehuoneen perukoille. Eilen kun huomasin jälleen tuon saman purkin, alkoi pelkästään suututtaa. Jäikö se sinne kerjäämään uutta käyttökertaa, jota ei pitänyt koskaan tulla? Tällä kertaa vien sen omakätisesti apteekkiin heti kun viimeinen piikki on pistetty. Hus pois meiltä kaikki pahanilmanlinnut.

Vietän parhaillaan viimeisiä äitiyslomapäiviä. Pian joudun lääkäriin pyytämään sairauslomaa ja syyllisyys on pilvenpiirtäjän korkuinen. Minä sairaslomalla - olenko varmasti tarpeeksi huonossa kunnossa, uskotaanko minua? Häpeä ja epäusko. Tähän on tultu.

Mutta silti, uskon että jonain päivänä tulen voimaan paremmin. Sain siitä ensimmäisen merkin törmätessäni äskettäin erääseen tuttavaan, joka käveli minua vastaan maha erittäin tukevasti pystyssä. Toki mahassa muljahti ikävästi, mutta ensimmäistä kertaa onnittelin raskaanaolevaa aidosti ilman taustalla jyskyttäviä negatiivisia ajatuksia. Maailma ei pyöri pelkästään minun suruni ympärillä. Ihmisille tapahtuu hyviäkin asioita, ja ehkä jonain päivänä minä olen yksi heistä.