RV28+5: Odottaminen pelkojen keskellä

Kuten tiesin jo ennen raskaustestin plussaa, tästä odotuksesta tulisi vaikeaa. Ennakko-olettama on todistanut itsensä oikeaksi moneen kertaan matkan varrella ja tietyllä tapaa vaikein osuus on käsillä nyt. Ennen puoliväliä oli kaikenlaista konkreettista ongelmaa mitä piti pelätä ja jännätä, mutta juuri nyt kamppailen lähinnä pääni kanssa ja yritän estää mielikuvitusta laukkaamasta huonoille teille.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen yrittänyt "ratkaista" ongelmaa olemalla ajattelematta vauvaa ollenkaan. Usein havahdun siihen, että en ole ajatellut synnytyksenjälkeistä elämää yhtään ja pelkään, että jos tästä elävän vauvan syliini saan, se syliin tupsahtava olento aiheuttaa pienimuotoisen shokkireaktion. Tuntuu vain niin mahdottomalta ja pelottavalta antautua haaveilemaan lapsesta, elävästä vauvasta, kun luonto on niin julmasti jo kerran osoittanut mihin se pystyy. Jos rupean uskomaan, että saan tämän vauvan itselleni, miten selviän jos sama toistuu uudestaan?

Toisaalta, onko oikein syntyvää vauvaa kohtaan, jos äiti ei ollenkaan valmistaudu hänen tuloonsa? Koen siitä syyllisyyttä monin eri tavoin. Olisin varmasti parempi äiti, jos pystyisin vastaanottamaan hänet vahvana, onnellisena ja muitta mutkitta. Kokisin olevani parempi äiti myös, jos aloittaisin valmistautumisprosessin hankkimalla hänelle valmiiksi kaikki ne materialiset asiat, joita pieni ihminen elämänsä alkutaipaleella tarvitsee: vaatteet, lakanat ja muut varusteet.

Muistan elävästi kuinka äidinvaistoni heräsivät vahvasti siinä silmänräpäyksessä kun piskuinen Sintti nostettiin rinnalleni. Muistan kätilöiden kirjanneen kotiuttamispapereihin jotain sensuuntaista kuin että "äidin varhainen vuorovaikutus on luontevaa jne jne". Muistan kuinka toiveikkaana valmistauduin juuri samalla tavalla Enkelipojan tuloon, mutta kuinka jouduinkin perumaan kaiken. Siellä ne kaikki vaatteet ja tarvikkeet edelleenkin ovat varaston laatikoissa, koskemattomina. Pitämällä kodin toistaiseksi "vauvavapaana" kuvittelen voivani estää tulevat pahat asiat, että kukaan ei voisi minua unelmistani pudottaa kun sellaisia ei olisi vielä asetettukaan.

Äskettäin kävin vanhalla tutulla neuvolan psykologilla keskustelemassa kaikista näistä peloistani ja huolistani. Jälleen kerran vapautuksen toi jo se pelkkä fakta, että joku ammattilainen tunnusti sen, että olen kokenut kauheita ja näiden kokemusten johdosta kaikki ajatukseni ja tuntemukseni raskaudesta ovat täysin oikeutettuja ja normaaleja. Oivalsin, että vaikka en keskitä ajatuksiani jatkuvasti tulevaan vauvaan, on silti hetkiä kun ajattelen olevani raskaana ja hetkiä, kun pystyn nauttimaan vauvan liikkeistä sisälläni. Nuo pienet hetket toivon mukaan ajan kanssa avaavat tietä tulevalle, jos ei tietoisesti niin vähintäänkin alitajunnassa. Ja kuka tietää, ehkä lähiviikkoina uskallan puolivahingossa ajatella vauvaa enemmänkin.

Haluaisin NIIN kovasti ostaa kasapäin vaaleanpunaisia vaatteita ja miettiä vauvanhuoneen sisustusta, mutta en vaan (vielä) pysty. Ehkä en silti ole aivan toivoton tapaus, sillä kuvan puserot ostin muutama viikko sitten Lindexin alennusmyynnistä juuri tätä pikkuneitiä varten. Ne tulivat siinä sivussa kuin huomaamatta, sillä jouduin ostamaan eräälle toiselle vauvalle lahjavaatteita yhtäaikaa ja samalla nappasin nämä mukaani. Ennenkuin ostan mitään muuta, olisi tarpeen kaivaa kaikki ne varastoon siirretyt vauvanvaatelaatikot esiin ja tehdä inventaario puutteista sen jälkeen kun kaikki vaaleansiniset asut on poistettu joukosta. Epäilen kuitenkin, että se operaatio vaatii paljon aikaa ja nenäliinoja, joten se ei siitäkään syystä tunnu kovin houkuttelevalta. Onneksi en joudu tekemään sitä yksin, mies lupasi osallistua ja puolestaan eräs hyvä ystäväni tarjoutui lähtemään mukaan vauvanvaateostoksille henkiseksi tueksi ♥

RV 26+5: Neuvolassa ja äitipolilla

Viime viikolla käväisin neuvolassa ja nyt rupesi käyntiaikoja satelemaan kalenteriin. Lähiaikoina käyn siellä noin joka toinen viikko ja terkka on varannut sen verran aikaa, että aina pääsemme ultraan kurkkaamaan pienokaista mielenrauhan vuoksi. Tuntuu, että näin aika kulkee mukavan nopeasti ja auttaa, kun tietää että ihan oven takana odottaa seuraava visiitti!

Tällä reissulla selvisi, miksi olen tuntenut oloni niin väsyneeksi viime aikoina. Hemoglobiini oli pudonnut 107:ään ja ohjeeksi tuli muistaa säännöllinen raudan otto, mielellään jopa pari kertaa päivässä (50mg Retafer). Olenkin yrittänyt tsempata tämän suhteen ja nyt olo on ehkä aavistuksen kohentunut. Uskaltauduin myös dopplerille ja sieltä kuului reipas syke, sekä pian äkäiset potkut anturia kohden kun neidin unosia häirittiin.

Terkka laittoi lähetteen äitipolille ja sain sieltä tosi nopeasti ajan, kävinkin siellä perjantaina ensimmäistä kertaa. Kokemukset olivat varsin positiiviset: taustatiedot selvitettiin perusteellisesti, ultrattiin ja tarkasteltiin mm. napanuoran virtaukset, istukka ja sydämen toiminta extra huolellisesti sekä avattiin kovasti odottamani keskustelu käynnistyksen ajankohdasta. Lääkäri oli ihanan ymmärtäväinen ja suhtautui avoimin mielin ehdotukseeni jo RV 37 puolella käynnistämisestä: jos tuolloin nähtäisiin, että kohdunkaulassa olisi jotain edistystä ja valmiutta vastata käynnistysyritykseen, voitaisiin sitä harkita jo RV37+. Tämä oli tietysti musiikkia korvilleni. Selitin lääkärille kuinka huoli vauvan hyvinvoinnista on jatkuvasti iso ja uskon, että olotila menee loppua kohden vain hankalammaksi. Nyt on huojentavaa tietää, että jos oma henkinen jaksaminen uhkaa heiketä loppuvaiheessa, ei tarvitse käydä isoja taisteluja käynnistyksen puolesta. Seuraavan kerran menen äitipolille muutaman viikon päästä, raskausviikolla 30. (Tulipa muuten muhkea poliklinikkamaksu nyt kun hintoja on korotettu, kokonaiset 41,70 eur!)

Neuvolaan menen uudestaan tulevalla viikolla. Kohta puoliin pääsen myös pitkästä aikaa tapaamaan samaa neuvolan psykologia, jolla kävin viimeksi yli vuosi sitten. Kuten aiemmin mainitsinkin, huoli on jatkuvasti iso ja erilaiset pelot ovat läsnä koko ajan. Lisäksi olen hieman huolissani siitä, että en osaa henkisesti ollenkaan valmistautua vauvan tuloon. Tottakai tiedän ja tiedostan jatkuvasti olevani raskaana, mutta en käytännössä ajattele elämää vauvan syntymän jälkeen ollenkaan, koska en yksinkertaisesti voi olla varma, että sellaista koskaan tuleekaan. Pää siis jarruttaa pelkojen takia tätä 9 kuukauden  valmistautumisprosessia minkä ehtii, enkä usko sen olevan kovin hyvä asia. Lisäksi epäilen olevani otollista maaperää synnytyksenjälkeiselle masennukselle, joten näitä asioita olisi hyvä lähteä työstämään jo hyvissä ajoin.

Päänvaivaa ovat myös aiheuttaneet oudot kilpirauhasarvot. Kävin labroissa alkuviikosta ja lukemat näyttivät tältä vertailuarvoineen:

TSH: 1,00 (joulukuun alussa 1,6)
T4V: 10,1 (joulukuun alussa 10,6)

Eli aika kammottava tuo T4V! Viimeksi se on ollut noin alhainen joskus vajaa vuosi sitten keväällä kun voin huonosti ja olin jatkuvasti väsynyt. Silti oudolta tuntuu, että kuinka TSH puolestaan on noin hyvä eli ne eivät ole ollenkaan linjassa keskenään. Nostin viimeksi tyroksiiniannostusta joulukuussa niissä toiveissa, että T4V rupeaisi hiljalleen kohenemaan, mutta sen sijaan se vain jatkaa laskuaan. Neuvolan lääkäri ohjeisti nostamaan tyroksiinia, mutta suhtauduin tähän epäilevästi koska silloin TSH saattaisi painua liian alas. Äitipolin lääkäri sen sijaan oli samaa mieltä kanssani, että ei ole järkevä nostaa annosta, sillä kuulemma raskauden aikana T4V saattaa käyttäytyä näin eikä siitä varsinaisesti ole haittaa. Minun tapauksessani väsymys voi johtua hemoglobiinistakin ja tilanne korjaantuu kuitenkin synnytyksen jälkeen. Päätimme siis pitää tämänhetkisen tyroksiiniannoksen ja käyn luultavasti kuukauden kuluttua uudestaan labroissa.

Hyvästi vanha vuosi, tervetuloa (parempi) v. 2016!

Vuosi 2014 oli elämäni kamalin vuosi, sillä jouduimme hyvästelemään kauan odotetun Enkelipojan. Edellisen kerran vuoden vaihtuessa toiveet olivat korkealla, sillä eihän enää voisi tapahtua (?) yhtä kamalia asioita, ja vahva odotus oli, että kolmas lapsi syntyisi v. 2015 aikana.

Tarkastellaanpa lähemmin, mitä kaikkea viime vuoden aikana oikein tapahtuikaan.

Vuosi vaihtui tiiviisti hoitojen merkeissä ja heti kalenterin käännyttyä tammikuuhun minulle tehtiin  elämäni 4.s ICSI. Valitettavasti sen tulokset olivat alunperinkin laihat ja niin kävi, että hoito ei onnistunut. Tästä seurasi iso romahdus ja se yhdistettynä töihinpaluuseen oli melkoinen kokemus. Hengissä kuitenkin selvittiin, kuten aina, ja helmikuussa koitettiin rämpiä eteenpäin. Piristystä toi mm. käynti uudelle klinikalle, jossa tehtiin uusi hoitosuunnitelma mikä tarkoitti parin kuukauden odotusaikaa.

Maaliskuussa odottelu jatkui ja samoihin aikoihin jouduin vielä usein toteamaan olevani Outsider, erilainen kuin muut, mikä teki erityisesti oloni sosiaalisissa tilanteessa paikoin erittäin vaikeaksi (onneksi tämä tunne on sittemmin kadonnut). Valitettavasti muutokset ja henkinen paine taisivat tehdä tehtävänsä, sillä huhtikuussa vasta havahduin siihen seikkaan, että kiertoni oli aivan liian pitkä ja syylliseksi ilmenivät liian korkeat kilpirauhasarvot. Onneksi tämä ei sittenkään estänyt uutta hoitoa, vaan 5.s ICSI tehtiin onnistuneesti samassa kuussa.

Toukokuussa meitä odotti pettymys: hoito ei tepsinyt vaan se päättyi perinteiseen, punaisiin tunnelmiin. Käsittelin edelleen vahvasti suruani ja tulin uusiin johtopäätöksiin omasta lapsettomuudestani, josta en siis tuntunut pääsevän millään eroon. Samassa kuussa ehdittiin vielä tehdä 1 PAS, jonka osalta fiilikset olivat jo aika loppuunkuluneet: aina vaan tätä samaa. Kesäkuu alkoi jymy-yllätyksellä, tein positiivisen raskaustestin! Tätä iloa ei valitettavasti kestänyt kauaa, sillä se osoittautui nopeasti kemialliseksi raskaudeksi, mikä tuntui ihan kohtalon ivalta. Onneksi menkat alkoivat tuon jälkeen normaalisti ja seuraavaa siirtoa silmälläpitäen minulle tehtiin ensimmäistä kertaa Endo-Scratching.

Heinäkuu oli vaikea kuukausi, sillä se toi kaikki muistot pintaan vuosipäivien kynnyksellä. Tuli uudelleen se päivä, kun kuulin elämäni kauheimmat sanat ja se päivä, kun vietettiin pikkuisen syntymäpäivää. Leivoimme syntymäpäiväkakun, joka meinasi joka suupalalla tarttua kurkkuun.

Elokuussa "teho-yritys" jatkui jälleen kun minuun siirrettiin vihoviimeinen pakastealkio eli blastokysti. Tällä kertaa en uskaltanut tehdä raskaustestiä ollenkaan, mutta olin jo tappioni tunnustanut kun verinen tiputtelu alkoi. Kävin kuitenkin verikokeessa, joka yllättäen osoitti raskauden alkaneen! Paniikissa ravasin verikokeissa ja aina vaan HCG nousi. Kuin vahvistukseksi ihan puskista alkoi äklötys ja kuukauden viimeisenä päivänä ultrassa nähtiin maailman ihanin näky: sykkivä sydän.

Syyskuussa oli totuteltava uuteen asiaan: olimme tosiaan raskaana ja raskaus tuntui kaikista peloista & ongelmista huolimatta jatkuvan. Kävin eka kertaa neuvolassa, ramppasin ultrissa pelkoja lievittämässä ja sain vihdoin luvan lopettaa lääkkeet. Koitti myös niskapoimu-ultra, jossa valitettavasti saatiin pelottavia ja huolestuttavia uutisia. Lokakuussa varasimme ajan kromosomitutkimukseen eli NIPT-testiin ja pitkän odotuksen jälkeen saimme positiivisia uutisia: lapsukaisemme oli terve!

Marraskuu ei valitettavasti ollut huolista vapaa, vaan se alkoi hematooma-säikäytyksellä. Seuraavat viikot vietin levossa, sydän syrjällään vuotoa seuraten. Onneksi joulukuun rakenneultra toi mukanaan hyviä uutisia ja nähtiin, että hematooman takia ei enää tarvinnut pelätä. Vauvakin vaikutti erittäin hyvävointiselta ja rakenteet olivat kunnossa - kerrankin ultra, josta selvisimme puhtain paperein! Joulun alla jouduin käymään yhden pikareissun synnärillä, mutta onneksi se oli väärä hälytys ja sen jälkeen sain keskittyä rauhassa joulunviettoon.

Kun luen tätä, ihan päätä huimaa ja eritoten myös siksi, kun elävässä elämässä niitä isoja tapahtumia on ollut vielä roppakaupalla lisää. Usein viime vuoden aikana tunsin olevani kuin lastu lainehilla, joka vain ajelehtii ja odottaa asioiden tapahtuvat hänelle, vailla isompaa vaikutusmahdollisuutta mihinkään. Olen NIIN helpottunut, että tuo hullu vuosi 2015 on vihdoinkin ohitse ja ehkä nyt pääsemme elämään tasaista, onnellista ja vastapainoksi mahdollisimman tapahtumaköyhää elämää :) En enää uskalla vannoa, että tästä vuodesta on tulossa parempi, mutta varovaisesti uskon ja toivon niin.

Onnellista alkanutta 2016 kaikille lukijoille!

Neiti S jälleen isosiskouden kynnyksellä

On pitänyt jo pitkään kirjoittaa Neiti S:n tuumailuista liittyen uuteen raskauteen. Ennenkuin koko raskautta oli edes olemassa, ajattelimme miehen kanssa, ettemme kerro siitä yhtään kenellekään ennenkuin on aivan pakko, edes pikkuneidille. Matkan varrella mieli kuitenkin muuttui, erityisesti kun jännitettävää oli ihan ensimetreiltä saakka niin paljon. Kun saimme niskapoimu-ultran jäljiltä olleesta kromosomitestistä tulokset, halusimme sittenkin kertoa Neiti S:lle hyvät uutiset heti. Tähän vaikutti ihan se käytännön syykin, että masu tuntui pullahtavan ulos niin varhaisessa vaiheessa eikä 3,5-vuotiasta olisi ollut enää niin helppo sumuttaa kuin pienempää lasta.

Tyttö oli jo pitkään puhunut sisaruksista ja toivonut, että meillekin voisi tulla vauva. Hänen kaveripiirissään monella on siskoja ja veljiä, ja luulen että omalla tavallaan hän on ihannoinut sitä isossa sisarusparvessa elämistä. Aika varhain toive muotoutui niinkin tarkaksi, että tulijan pitäisi olla nimenomaan tyttö. Niinpä olikin sitten aika helppo mennä ja kertoa, että molemmat hänen toivomuksistaan ovat täyttymässä :)

Tulevan isosiskon reaktiota oli ihana seurata: tyttö puhkesi hihittämään ja hyppelehtimään silkasta innostuksesta ja hän rupesi heti suunnittelemaan, mitä kaikkea vauvan kanssa voisi tehdä ja miten hän voisi auttaa sen hoitamisessa. Innostus oli niin kokonaisvaltaista, että sinä iltana uni ei meinannut millään tulla silmään. Neiti huuteli huutelemasta päästyäänkin sängystä kaikenlaisia vauva-aiheisia juttuja ja valvoi aivan liian pitkään.

Sitten kun hematooma ja se kauhea ilta saapuivat, päälle iski katumus: miksi ihmeessä olin mennyt kertomaan lapselle raskaudesta noin varhaisessa vaiheessa, nythän joudun taas tuottamaan hänelle pettymyksen! Jälleen on kerrottava, että mitään vauvaa ei tulekaan. Helpotus oli suuri kun vauva oli sittenkin elossa, mutta pelko ja katumus eivät väistyneet, kadutti edelleenkin vähän koska tiesimme että elimme koko ajan veitsenterällä, raskaus saattaisi keskeytyä milloin vain.

Sillä välin Neiti S eli raskauden kanssa omaa sykliään. Alun ilakoinnin jälkeen mieleen nousi myös huoli, tyttö tiedusteli pikkulapsen tyyliin: "Äiti, kuoleeko se vauva siellä sinun masussa vähäsen?". Vaikka olin osannut varautua siihen, että ennen pitkää tämä kysymys kuullaan, sittenkin se yllätti. Nopeasti vastasin: "Ei, tämä vauva ei kuole!". Kannatan rehellisyyttä kaikissa tilanteissa lapsen suuntaan, mutta silloin sisältä kumpusi voimakas tarve poistaa lapsen huoli heti ja siinä paikassa enkä ehtinyt ajatella sen enempää. Hieman kaduttaa tämä katteeton lupaus, jonka jouduin antamaan vastoin enempiä kykyjä, mutta toisaalta yhtäaikaa tiedän, että tyttö olisi jäänyt pohtimaan ja murehtimaan mahdollisesti uudestaan vierailevaa kuolemaa jos olisin antanut siihen mahdollisuuden...

Sitä vastoin aika pian Neiti S joutui kohtaamaan surunsa pikkuveljen poismenosta uudelleen. Se alkoi jälleen viattoman tuntuisella kysymyksellä: "Äiti, mikä sen vauvan nimeksi tulee?". Kerroin ettei sellaista oltu vielä päätetty ja kysyin leikilläni, että oliko hänellä hyviä ehdotuksia. Jännällä ilmeellä minua katsoen tyttö lausui ääneen Enkelipojan nimen. Totesin siihen, että sehän on sinun pikkuveljesi nimi, emme voi antaa samaa nimeä uudelleen ja varsinkaan kun tulija on tyttö. Pienen keskustelun ja tarkempien kysymysten jälkeen oivalsin, että Neiti S oli jotenkin elätellyt toivetta siitä, että Enkelipoika voisi syntyä uudelleen ja lakata olemasta kuollut. Ja jos vain olisimme antaneet vauvalle hänen nimensä, se olisi muuttunut todeksi. Hellävaroen selitin asian muutamaan kertaan uudelleen sen illan aikana, mikä johti epätoivoiseen itkukohtaukseen. Tyttö tuntui elävän sen illan aikana koko asian uudestaan ja itkien huusi useampaan kertaan: "Minä en välitä siitä uudesta vauvasta yhtään, haluan vain Enkelipojan takaisin! Mennään heti aamulla hakemaan se sieltä taivaasta pois!". Ja äidin epäkiitollinen tehtävä oli muistuttaa, kuinka ketään ei saa taivaasta pois kun sinne on kerran päädytty...Tärisevä ja nyyhkyttävä tyttö nukahti lopulta kainalooni.

Onneksi seuraavana aamuna mieli oli jo parempi ja asia oli selvästi käsitelty. En vain ollut ymmärtänyt, kuinka omalaatuisella tavalla pienen lapsen mieli saattaa jäädä pyörittelemään näitä asioita, vaikka päällisin puolin vaikuttaa siltä että hän on ymmärtänyt tapahtuneen. Siltikin luulen, että hän tiesi, mutta toivoi vaan niin kovasti että veljen voisi toivomalla saada takaisin.

Nykyään Neiti S on erittäin onnellinen vauvan tulosta. Minusta on todella liikuttavaa, kun hän lupaa omia tavaroitaan vauvalle - lapsi jonka toisinaan saattaa olla vaikea edes antaa kaverin leikkiä omalla lelullaan kun omistuskohtaus iskee! Samoin pari päivää sitten hän totesi, että vauvan pitää sitten nukkua hänen huoneessaan. Tuota lupausta en aio edes yrittää lunastaa ;)  Toisaalta jokunen aika sitten tyttö tuumasi myös, että "luultavasti se vauva sitten pilaa kaiken". Kun yritin saada selvennystä tähän "pilaamiseen", kävi ilmi että pikkuvauvat tykkäävät hajottaa leikkejä ja syövät lelujen pikkuosia - kokemus, joka taitaa jo olla päiväkodista tuttu! Hyvä vaan, niin ei tule sitten yllätyksenä että ei se sisarusten elämä ole pelkästään ruusuilla tanssimista vaan välillä myös tulee harmituksen aiheita.

Vihdoin saatan myöntää sen ääneen, että ehkä tällä isolla ikäerolla on jokin hyväkin puoli. Toivottavasti isosisko pääsee nyt ihan oikeasti isosiskoilemaan tällä kertaa ja tekemään kaikkia niitä asioita, joita niin kovasti odottaa!

RV23+3: Tunnelmallista Joulua!

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet erittäin tapahtumarikasta aikaa, ja sen johdosta blogi on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle. On pitänyt kirjoittaa niin monesta asiasta! Neiti S on viettänyt 4-v synttäreitään ja siitä on tulossa postaus, lisäksi toivottiin tarkempaa tarinaa neidin suhtautumisesta tähän odotukseen. Ne ovat tulossa heti kun sinne asti pääsen :) 

Tapahtumia on tosiaan riittänyt ja kaikesta kiireestä huolimatta muutokset ovat positiivisia: alkaa tuntua siltä niinkuin aurinko alkaisi vihdoin paistaa tähän risukasaan. Hitaasti mutta varmasti asiat menevät siihen suuntaan, mihin olen toivonut niiden menevän jo pitkään. Se tuntuu niin hienolta, että uskaltaako sitä edes ääneen sanoa taikka juhlia - taikausko epävarmuuksineen on läsnä jälleen vahvasti! Jos silti ihan varovasti tuuletan: jotain onnenpoikaseen viittaavaa alkaa vaivihkaa kuplia rinnassa eikä kyseessä ole närästys! :)

Raskaus sujuu omalla painollaan, mutta kuten aina, jokainen päivä on täynnä omanlaistaan huolta. Tiistaina jouduin tekemään yllärireissun synnärille. Jo viime viikosta alkaen olin tuntenut silloin tällöin pientä kipua jossain vatsan seutuvilla, minkä itse paikansin kohdun yläosaksi. Tuo kipuilu oli mennyt aina levolla pois, mutta yhtäkkiä tiistaiaamuna herättyäni jomotusta esiintyi ilman mitään rasitusta ja myöskin levossa. Päähäni iskeytyi kauhukuva irtoavasta istukasta, sillä tiesin sen sijaitsevan jossain noilla seutuvilla, enkä voinut olla soittamatta synnärille josta kehotettiin tulemaan näytille. 

Olotilat olivat eriskummalliset, sillä tasan 4 vuotta aiemmin olin juuri synnyttänyt maailmaan samalla osastolla ihanan esikoiseni ja lisäksi kun päädyin tasan samaan tutkimushuoneeseen missä todettiin samaisella pedillä (ja luultavasti ultralaitteellakin) Enkelipojan poismeno. Jotenkin vaan tuostakin reissusta selvittiin. Mieltäni huojensi se, että tunsin Taikan peuhaavan koko ajan vatsassani joten tiesin että niitä kammottavia sanoja ei nyt voi tulla. Sen sijaan lääkäri totesi hyvin nopeasti, että kyseessä on jo ennestään raskauden takia erkaantuneiden suorien vatsalihasten kramppi tai rasitusvamma. Painellessa kipukohta löytyi nopeasti eikä se edes ollut kohdussa vaan selvästi sen yläpuolella. Mikä helpotus! Hoidoksi tarvittaessa Buranaa, muuten aika parantaa vaivan.

Hassuna asiana mieleen jäi käynnistä se, että pyynnöstäni huolimatta lääkäri ei näyttänyt vauvaa ruudulta lainkaan. Samoin hematoomaa hän ei ruvennut kontrolloimaan koska kuulemma "ei ollut tarvetta". Reissulla ilmeni, että Taika on tosiaan ponteva tyttö: neiti posottaa menemään useita päiviä edellä viikkoja. Päänympärys ja reisiluu muistaakseni vastasivat viikkoja, mutta mahanympärys oli +8 päivää! Liekö tässä sitten jouluherkuilla kasvatellaan oikein mojovaa sokerivauvaa...sain koon takia passituksen sokeritestiin, josta aiemmin oli puhetta neuvolassa että sitä ei tarvita kun ei koskaan aiemminkaan ole ollut raskausajan diabetestä tai sukurasitusta. 

Varovasti virittelin lääkärin kanssa myös keskustelua synnytyksen käynnistelystä ja yritin laittaa valttikorttina pöytään, että nythän käynnistyksen voisi ajoittaa jo RV37 varsinkin kun vauva on noin reippaan kokoinen, mutta ne toiveet tyrmättiin välittömästi aika ärsyttävän pätevillä perusteluilla ;) Lääkärin mukaan mitä isompi vauva niin sitä enemmän se tarvitsee hyvin kehittyneitä keuhkoja, joten RV38 pitää olla täynnä ennen kuin mitään aletaan tekemään, erityisesti jos tilanne on muutenkin epäkypsä. Kuulostaa järkevältä enkä tietysti halua riskeerata tytön terveyttä, mutta pettymyshän se oli kun olin valmistautunut kestämään raskautta juuri sinne RV37 asti....keskustelu jatkunee tästä kunhan pääsen äitipolin asiakkaaksi.

Lisää juttua on luvassa lähipäivinä. Sillä välin haluan toivottaa upeille lukijoilleni todella ihanaa ja rentouttavaa joulunaikaa! 

RV21+3: Kurkistus kohtukuolemaäidin odotukseen

- Neuvolakortti on pidettävä aina ja kaikkialla mukana. Sillä koskaanhan ei tiedä, milloin joutuu säntäämään kiireesti neuvolaan tai synnärille...
- Viikko ilman näköhavaintoja (elävästä) vauvasta on piiitkä aika!
- Joka wc-reissu jännittää: entä jos siellä näkyy sittenkin taas punaista...Samoin kaikki "tuntemukset" täytyy tarkistaa erikseen, käyn joka päivä kerran tai kahdesti varmuuden vuoksi kiskaisemassa housut alas.
- En halua puhua vauvasta kovinkaan monen kanssa, sillä kaikkiin toivotuksiin haluan vastata vain "Kiitos, toivottavasti tämä selviää hengissä" tai "...JOS meille tulee vauva..." jne jne.

Ja viimeisin kokemus viikko sitten perjantailta. Huomasin Lindexissä tarjouksen "Ota 3 maksa 2" ja päätin toteuttaa aikomukseni ensimmäisistä vauvanvaateostoksista, sillä näinhän olin itseni kanssa sopinut onnistuneen rakenneultran jälkeen. Suunnatessani vauvanvaateosastolle tunsin kuinka askel hidastui ja lopulta minun piti pakottaa itseni astumaan rekkien väliin. Selasin vaatteita nopeasti, ja koko ajan sydän hakkasi ja vatsaa väänsi, eikä mikään vaate tuntunut sopivalta. Lopulta annoin periksi kun ahdistus kävi liian suureksi ja juoksin kaupasta ulos tyhjin käsin.

Aika ei siis ollut kypsä huolettomalle vauvanvaateostostelulle. Ehkä uudestaan sitten....3 kuukauden kuluttua...?

RV20: Rakenneultra ja vihdoinkin hyviä uutisia!

Kuten otsikkokin sen kertoo, tänään saatiin rakennultrassa positiivisia uutisia! :) *tuuletusta*

Henkeä pidätellen seurasimme näytöltä, kuinka ultraaja kävi tärkeitä elimiä yksi kerrallaan lävitse ja selosti näkymää. Koko prosessi tuntui kestävän ikuisuuden ja olisi tehnyt kamalasti mieli hoputtaa kätilöä, että pistäisi vauhtia hommaan! Tietysti järki sanoi, että tämä on parasta tehdä kunnolla, mutta jatkuvasti pelkäsin että tämä nyt kun tämä sydän on kunnossa, niin seuraavaksi varmaan kätilö kertoo, että vatsalaukussa on jotain outoa. Tai munuaiset puuttuvat. Tai selkäranka on viallinen.

Ja ihan lopuksi: "Tiedetään, että hän on tyttö, mutta löytyykö sieltä varmasti tytön sukuelimet?" Ja löytyihän sieltä :)

Sain onneksi yöllä nukuttua ihan hyvin, mutta ultrahuoneeseen astellessa jännitys valahti koko kroppaan. Luulen, että iso osasyyllinen tähän oli muisto edellisestä visiitistä samaan huoneeseen, eli tietysti ne niskapoimu-ultran shokkiuutiset. Koska en kyennyt täysillä luottamaan että voisimme saada tällä kertaa hyviä uutisia, olin jatkuvassa jännityksessä ja vielä käynnin lopussa istuimme miehen kanssa melko vakavaa naamaa näyttäen omilla tuoleillamme, yrittäen kerätä itsemme että saimme kaikki mahdolliset kysymykset esitettyä. Olotila hälveni vasta hiljalleen päivän mittaan, enkä edes muistanut että minunhan oli pitänyt mennä ultran jälkeen vauvanvaateostoksille!

Vauvan mitoista sen verran, että ne vastasivat hienosti viikkoja ja painoa oli kertynyt 360 grammaa. Edelleenkin luulen, että tytöstä tulee melkoinen jytky. Hyvä niin, koska aion synnyttää hänet hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa! Lisäksi profiili, pään muoto ja nenä muistuttivat suuresti isosiskoa vastaavilla viikoilla ♥

Hematoomasta ultraaja mainitsi, että se oli edelleen siellä kohdunsuun liepeillä, mutta sen koostumus oli alkanut muuttua. Hän uskoi sen alkaneen imeytyä hiljalleen elimistöön koska se näytti jonkin verran rakeiselta. Toivon totisesti, että tuo möykky ei enää tule aiheuttamaan ongelmia ja saisin unohtaa koko riesan!