Enkelipojan synnytyskertomus

Tänään maailman rakkaimman pikkupojan syntymästä on kulunut tasan kolme viikkoa. Aluksi ajattelin kirjoittaa hyvin neutraalin synnytyskertomuksen, ikäänkuin meille olisi syntynytkin elävä vauva, mutta päivien kuluessa se ajatus rupesi tuntumaan kauhealta. Luonteestaan huolimatta synnytys oli kaunis kokemus ja jos en kirjoittaisi tätä tarinaa juuri niinkuin se tapahtui, kokisin tekeväni väärin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Vajaan kahden vuorokauden käynnistelyn jälkeen synnytys alkoi vihdoin varhain aamulla. Heräsin aamulla joskus puoli seitsemän aikaan, kerrankin hieman levänneen oloisena sillä illalla olin ottanut rauhoittavan lääkkeen. Aamuyöllä olin tuntenut hämärästi unen läpi joitain tuikkaisuja kohdunsuun tienoilla, mutta kuitenkin niin kevyitä että olin pystynyt niistä huolimatta jatkamaan unia. Nousin ylös, kävin wc:ssä ja melkein samantien huomasin supistelujen tulevan 15 minuutin välein. Kävin sanomassa asiasta hoitajille ja sovimme, että seurataan tilannetta ja jos väli ei tuosta tihene, minulle tarjoillaan vielä aamupalaa. Synnytyksen käynnistyttyä sitä ei enää saisi.

Palattuani takaisin huoneeseen mieskin heräsi ja kerroin, että nyt alkaa tapahtua. Pyysin häntä kellottamaan supistuksia, sillä todella nopeasti niiden väli tiheni ja voimakkuus tehostui niin, etten enää pystynyt keskittymään ajankuluun. Pari ensimmäistä supistusta tulivat 15 minuutin välein, seuraavat pari 10 minuutin välein, pian 7 minuutin välein ja kohta 3-4 minuutin välein. Klo 8 tienoilla lääkäri saapui osastolle, tutki minut ja totesi että kohdunsuu oli jo 4-5 cm auki. (Kyseinen lääkäri oli muuten koko tähänastisesta henkilökunnasta kaikista töykein, huoneeseen saavuttua hän ei edes katsonut minua silmiin saati kunnolla tervehtinyt, osanotoista puhumattakaan. Ensimmäiseksi hän ryhtyi vain etsimään tutkimushansikkaita.) Itse sitten kysyin, että kai sitä nyt jo pääsisi synnytyssaliin kun tämä näin vauhdilla etenee.

Tässä vaiheessa supistuksia tuli jo 1-2 minuutin välein, ellei tiheämminkin. Olin helpottunut, että synnytys eteni mutta osaksi myös kauhuissani kun kaikki tapahtui niin nopeasti. Pääsin samantien lähtemään synnytyssaliin ja matka oli ihan yhtä hidas kuin viimeksikin. Kerran minuutissa tarrasin kiinni lähimpään huonekaluun puhaltelemaan pahimpien kipujen ajaksi. Mielestäni kipu oli jonkin verran erilaista kuin Sintistä, silloin muistelen että koko ajan jomotti tuskaisasti alaselkää mutta tämän kivun paikansin lähinnä kohdunsuulle.

Itse kivun sietäminen oli helppoa. En tiedä johtuiko se kaikesta siitä sisäisestä tuskasta, jossa olin joutunut edelliset kaksi päivää kieriskelemään, mutta fyysinen särky oli paljon helpompi ottaa vastaan. Lisäksi olin kai helpottunut siitä, että vihdoin jotain tapahtui, mikä pakotti laittamaan surun ja tuskan hetkeksi sivuun.

Synnytyssaliin pääsin puoli yhdeksän maissa ja pian sinne tuli kätilömme, joka käveli suoraan halaamaan. Hän kertoi kuinka kamalan pahoillaan oli, ja kuinka tekisi kaikkensa auttaakseen minua mahdollisimman paljon. Sen hän kyllä tekikin, enkä tiedä kuinka olisin selvinnyt synnytyksestä ilman tätä ihanaa, empaattista ihmistä.

Salissa ollessa tunsin tietysti kipua ja luulen, että toisenlaisissa olosuhteissa olisin saattanut kokeilla synnytystä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta tässä tilanteessa en uskaltanut olla ottamatta sitä vastaan. Anestesialääkäri tuli välittömästi ja laittoi spinaalin. Se rupesi heti vaikuttamaan ja kaikki kivut käytännössä katosivat pois. Palelin, ja kätilö toi minulle lämpöpeiton. Eräs tärkeä osa-alue, eli vauvan voinnin seuraaminen suorastaan loisti poissaolollaan. Tunsin syvää surua siitä, että vihdoinkin olin päässyt tähän odottamaani tilanteeseen eli synnytyssalin pöydälle, mutta palkkiotani - elävää vauvaa - ei siitä minulle suotaisi.

Supistukset vaimenivat spinaalin johdosta jonkin verran, joten kätilö antoi minulle varovasti oksitosiinia, ihan kuten Sintistäkin epiduraalin jälkeen. Todella nopeasti olin auennut kokonaan. Kätilö totesi että vauva on kuitenkin vielä aika ylhäällä, joten saisin ruveta tekemään kevyitä passiivisia ponnistuksia aina kun tunsin supistuksen tulevan. Makasin kyljelläni ja totuttelin ponnistamaan.

Pian sai kehotuksen kääntyä selälleni ja alkaa ponnistamaan tosissani. Vauva rupesi heti etenemään synnytyskanavassa. Juuri kun urakkani alkoi lähennellä loppuaan, spinaalin vaikutus alkoi haihtua. Kaikki eteni kuin täydellisen synnytyskäsikirjoituksen mukaan - paitsi että vauvani oli kuollut. 20 minuutin ponnistamisen jälkeen syntyi täydellisen kaunis Enkelipoikamme ja hänet nostettiin heti syliini. Hän oli niin valmis, niin täydellinen, mutta nuo pienet silmät eivät aukeaisi koskaan tässä maailmassa. Synnytyssalin luonnoton hiljaisuus täyttyi äidin itkulla, väärän ihmisen itkulla.

"Voi rakas pikkuinen, mikset voisi vain hengittää?" Muistan sanoneeni. "Hengittäisit nyt" Ja tietysti tiesin, ettei se ollut mahdollista.

Silittelin pieniä sormia, pehmoisia poskia ja tuuheaa tukkaa. Halusin tuntea nuo pikkuiset sormet omieni ympärillä, mutta ne eivät vastanneet otteeseeni. Lämpöisenä ja velttona hän makasi kehoani vasten. Rakas poikani, elämä hänestä jo paenneena. Itkien sivelin noita samoja piirteitä, jotka tunnistin 2,5-vuotta sitten isosiskossaan, samoin vastasyntyneenä sylissäni. Isosisko ja pikkuveli, jotka eivät koskaan saisi varttua yhdessä.

Enkelipoika kapaloitiin ja sitten hänen sai syliinsä myös isä. Otimme lukemattomia valokuvia, kerroimme lapsellemme miten paljon häntä rakastimme. Luin hänelle muutaman tärkeimmän runon, jotka olin viikonlopun aikana löytänyt. Sairaalapastori saapui ja pidimme siunaustilaisuuden siellä synnytyssalissa, eikä kellään meistä ollut kuivia silmiä tuolla hetkellä.

Papin lähdettyä sylittelimme vielä aikamme. Noin puolentoista tunnin jälkeen tunsimme rauhaa. Suukot oli annettu, kasvonpiirteet oli painettu muistiin syvälle sydämeen, kaikki oli sanottu ja pienokaisemme fyysinen olemus oli aika luovuttaa eteenpäin. Kätilö vei hänet pois ja toi meille vielä tuomisina käden ja jalanjäljet sekä hiustupsun, rakkaat aarteemme mitä vauvastamme on jäljellä.

Synnytyksestä sain n. 10 tikkiä ja tyhjän sylin. Illalla pääsin kotiin, omaan surupesäämme.