Ihana, paha 2014

Vuoden 2014 viimeiset päivät ajattelin hiljaa mielessäni, että hyvä kun vuosi vaihtuu niin pääsen mahdollisimman pian eroon tuosta ehdottomasti elämäni kamalimmasta ajanjaksosta. Kun rupesin oikein tarkkaan miettimään mitä kaikkea tuona vuonna tapahtuikaan, ajatus tuntui yhtäkkiä kamalan epäreilulta: alkupuoliskonhan vietimme Enkelipojan kanssa, hänen varttumistaan mahan sisällä seuraten!

Tammikuussa olin jo kolmannella kuulla raskaana ja melkeinpä tasan vuosi sitten kävin niskapoimu-ultrassa. Kaikki kuulumiset olivat aina niin hyviä, *huokaus*. Harjoittelin masun peittämistä kunnes olin varma siitä, että halusin kertoa niin töissä kuin lähipiirillekin. Helmikuussa selvisi Enkelipojan sukupuoli ja kerroimme odotuksesta Neiti S:lle. Maaliskuussa rupesin olemaan niin raskaana, niin raskaana erilaisten raskausoireiden keskiössä ja huhtikuussa kävin elämäni ensimmäistä kertaa äitiysjoogassa, lisäksi rupesin innokkaasti ostelemaan kirppiksiltä vauvanvaatteita. Toukokuussa kirppistelyt jatkuivat ja samaan aikaan sairastin enemmän kuin koskaan. Kesäkuussa alkoi pitkään odotettu äitiysloma ja kokoarviossa sain tietää, että vauva oli keskikäyräpoikia joten käynnistystä ollut luvassa (tai niinhän me luulimme). Erityisesti nuo kesäkuun viimeiset viikot olivat todella onnentäyteisiä emmekä melkein pysyneet nahoissamme, niin kovasti odotimme poikaa syntyväksi. Kaikki tuntui melkein liian hyvältä ollakseen totta, ja niinhän se sitten olikin.

Seuraavia en linkitä, sillä en yksinkertaisesti pysty siihen. Heinäkuussa onnemme vietiin yhdellä lauseella synnärin vastaanotolla pois ja poika syntyi, mutta täysin eri tavalla kuin kuvittelimme. Se kuukausi oli ennätyskuuma ja helteinen, mutta meille olisi yhtä hyvin voinut sataa vaikka rakeita. Samassa kuussa vietettiin hautajaiset. Elokuussa mies palasi töihin ja minä jäin yksin kotiin enkä muista tuosta kuukaudesta ilman päiväkirjaa lukematta muuta kuin jokapäiväiset, pitkät päiväunet jotka ihanasti lyhensivät yksinäistä oleiluani. Syys- ja lokakuussa rupesin aktiivisesti hoitamaan mieltäni eri keinoin, mutta suru oli edelleen läsnä joka hetki. Noina kuukausina yritimme myös koko ajan aloittaa IVF-hoitoja, mutta siitä ei tullut mitään, suru vei keholta kaikki "ylimääräiset" voimavarat ja torpedoi yritykset. Marraskuussa rupesin jo varovasti näkemään valoa, mutta en edelleenkään ollut työkykyinen. Yllättäen keho alkoi toimia ja tehtiin ensimmäinen loppuun asti viety  ICSI-hoito, mutta raskaus ei alkanut. Joulukuussa suru alkoi selvästi muuttaa muotoaan yhä siedettävämmäksi kaveriksi, mutta en vieläkään kokenut olevani valmis ihmisten ilmoille, oikeaan työelämään. Ihan vuoden vaihteessa tehtiin seuraava hoito, jonka tuloksia parhaillaan odotellaan. Suuri toiveeni oli saada uusi raskaus alkamaan vuoden 2014 aikana, mutta valitettavasti se ei toteutunut.

Kun luen edellistä kahta kappaletta lävitse, en voi uskoa, että kaikki tuo on mahtunut yhteen ja samaan vuoteen! Mikä käsittämätön, skitsofreninen vuosi! Niin paljon onnea ja niin paljon surua. Vaikka kuinka tahtoisin tarkastella tuota ajanjaksoa neutraalisti, jälkipuolisko vie musertavuudellaan voiton ja koko vuosi nousee kiistatta elämäni vaikeimmaksi. Silti samalla olen kiitollinen siitä vähäisestä ajasta, jonka sain Enkelipojan kanssa viettää, sillä se on kaikki mitä minulla on. Vaikka pelotti lukea raskausajan postauksia, sieltä nousi niin tuoreena mieleen muisto niistä villeistä potkuista, mitä pikkuinen harjoitti jatkuvasti ja joille lähimpien työtovereiden kanssa nauroimme harva se päivä. Niin tujuja iskuja sieltä sateli, että en mitenkään pystynyt olemaan naama peruslukemilla tai edes hiljaa. Niistä päättelen, että minulla saattaisi parhaillaan olla hoidettavana täällä ihanan villi, pieni poika, jos asiat olisivat saaneet mennä toisin. Nyt tuo ihana pieni poika jää vain elämään muistoissa.