Isosisko on kuluneella viikolla äitynyt muistelemaan pikkuveljeä lähes päivittäin.
Maanantaiaamuna päiväkotiin vietäessä:
Neiti S: "Äiti, onko sinun masussa vielä vauvaa?"
Äiti: "...ei ole. Muistatko mitä vauvalle tapahtui?"
N: "En muista." (Muistaa varsin hyvin)
Ä: "Enkelipoika kuoli ja on nyt taivaassa."
N: "Onko Enkelipojalla siivet?"
Ä: "En tiedä, saattaa ollakin."
Samana iltana iltapalapöydässä. Puhumme Neiti S:n kaverista ja tämän pikkuveljestä:
N: "Mutta kuka se X on?"
Ä: "Sehän on kaverin pikkuveli, etkö muista? Olette leikkineet yhdessä monta kertaa."
N: Surkealla äänellä: "Mutta miksi minulla ei ole täällä kotona sellaista?"
Ä: "Mitä sellaista?"
N: "No sellaista vauvaa!" Vastaa edelleen surkealla äänellä ja pahoilla mielin.
Tässä vaiheessa käyn lohduttelemaan ja muistutan, että kyllähän meillä olisikin vauva kotona, mutta kävi huonosti ja vauva kuoli.
N: "Mutta mihin se Enkelipoika kuoli?"
(Tätä hän ei ole vielä koskaan aiemmin kysynyt, joten en ole sitä ikinä tarkkaan selittänytkään)
Ä: "Ai haluatko tietää miksi vauva kuoli?"
N: "Joo."
Sitten selitin mahdollisimman yksinkertaisesti mitä tapahtui ja asia oli sillä selvä. Tyttö oli tyytyväinen selitykseen ja samalla vaihtui myös puheenaihe. En tiedä miten paljon hän ymmärsi, mutta tuntui että on kerrottava niinkuin asia on.
Eilen iltapalapöydässä Neiti S rupesi katselemaan pöydällä olevaa Enkelipojan kuvaa, joka oli kehyksissä.
N: "Olenko tuossa minä pienenä?"
Ä: Et, vaan pikkuveli.
Seuraa erilaisia kysymyksiä, mm. onko pikkuveli siinä kuvassa taivaassa. Selitin, että hän oli siinä kuvassa sairaalassa juuri syntymänsä jälkeen, kun oli jo kuollut. Sitten hän tahtoo tietää, missä hän oli silloin ja kerroin että isovanhempien kanssa.
N: Mutta miksi minä en saanut nähdä pikkuveljeä? Minäkin olisin halunnut!" Ja purskahtaa itkuun.
Itku taitaa johtua myös muista syistä, kokonaisvaltaisesta vauvan suremisesta, sillä häntä ei lohduta vaikka kerroin että hän näki kyllä pikkuveljen hautajaisissa. Otin syliin, halasin ja kerroin taas uudestaan kuinka hieno isosisko hän olisi varmasti ollut, kuinka meitä kaikkia harmittaa että Enkelipoika ei voi olla täällä meidän kanssamme.
Voi kun tuon lapsen surun voisikin ottaa itselleen kantaakseen...Jos joku niin tämä raastaa äidin sydäntä.
Koskettava blogi, ihanaa että pystyt kertomaan asioistasi, se yleensä helpottaa kun voi purkaa edes osan taakasta pois.
VastaaPoistaTätä tekstiä lukiessa ei voinut kuin itkeä. Väistämättä tuli mieleen omat kokemukset pikkusisaruksen kuolemasta, josta minulle kylläkin kerrottiin vasta muutamia kuukausia sitten. Se avuton olo kun miettii että itse on onnellisena nukkunut isoveljen kanssa kun äiti on saanut keskenmenon vessassa. Olen oikeasti äärettömän vihainen itselleni että olen vain elänyt tietämättömänä ja tyhmänä siitä eteenpäin. Ja seuraava kerta kuutisen vuotta sitten kun kerrottiin että tuleva pikkuveli voi olla vaikeasti vammainen tai syntyä kuolleena. Sitä ilon määrää kun kaikki olikin hyvin.
Lapset ovat elämän tärkein asia, ja toivotankin sinulle paljon onnea ja voimaa jatkossa. <3
On ehkä hieman loukkaavaa verrata vessassa saatua keskenmenoa täysikasvuisen ja elinkelpoisen sikiön kuolemaan :(
PoistaVeronalle voimia. Ihana pikkutyttö, kun hän muistaa veljensä ja kyselee perään.
Minä en verrannut omia kokemuksiani Veronan kokemuksiin. Kuten voit lukea, kirjoitin että ''tuli mieleen...''. Minä en missään vaiheessa vähätellyt tai pyrkinyt loukkaamaan ketään.
PoistaEikä se ole minun ongelmani jos sinä et miellä syntymätöntä lasta lapseksi, minä miellän. Äläkä sinä ala vähättelemään minun kokemuksiani, minkä jo teitkin.
Voi että, kyllä elämä voikin riepotella eri tavoin. Keskenmeno yksin vessassa kuulostaa todella surulliselta :/ Onneksi lapsena tuollaisia asioita ei ole saanutkaan tietää, sillä ne saattavat mennä kokemuksena yli ymmärryksen.
Poistaverona, sinä olet viisas ja upea nainen. toivon sinulle ja teille kaikkea hyvää tulevaisuuteen, parempia päiviä, auringonpaistetta ja neiti s:n tulevan pian tuplaisosiskoksi! t. eräs ystävällinen sielu
PoistaPienet ihmiset elävät niin täysillä tätä elämää. Paljon haleja neiti S:lle ja Veronalle!!
VastaaPoistaVoi pientä! Kyllä oma suru ja huoli on kaikesta huolimatta helpompi kantaa kuin oman lapsen murhe. Voimia!
VastaaPoistaMuistan, kuinka oma poika purskahti itkuun, kun kuuli että pieni vauvamme oli kuullut. Se todella raastoi sydäntä se suru.
VastaaPoistaOn kuitenkin hyvä, että Neiti S osaa kysyä Enkeliveljestään ja surra menetystään. Tärkeää että, hän saa tuntea sitä suurta suruakin, eikä sitä tarvitse piilottaa. Vaikka se äidin sydäntä raastaakin.
Voimia Verona <3
Niinpä, olen siitä iloinen että hän osaa puhua aiheesta sen sijaan että vaikenisi. Ajan kanssa hänelläkin toivottavasti helpottaa.
PoistaVoi miten riipivää lukea pienen Neiti S:n surusta. Mutta kuten edellinen kommentoijakin sanoo, on hyvä, että surusta voi puhua ja sitä voi yhdessä vanhempien kanssa käsitellä. Ehkä jo pienenä saatu oppi elämän hauraudesta voi kääntyä vahvuudeksi myöhemmässä elämässä. Näin haluan ainakin itse uskoa, kun välillä murehdin, miten Veikkosen kohtalo on vaikuttanut isoveljen elämään.
VastaaPoistaVoimahalaus koko teidän perheelle! <3
Tuo onkin lohdullinen ajatus. Toisaalta harmittaa myös, kun Neiti S on niin herkkä tapaus, että miten syvällisesti näitä asioita oikein pitää joutua pohtimaan jo noin pienestä asti...kun olisikin saanut elää lapsuutensa ilman tällaisia kuoleman murheita. Mutta niiltä ei omaa lastaan pysty suojelemaan vaikka kuinka haluaisi.
PoistaItku tuli tätä lukiessa. Kyllä lapsen suru on vaikeaa. Meilläkin itkettiin yhdessä kesällä, kun lasten pappa kuoli. Onnille pappa ei ollut kovin läheinen, mutta Sampo on ikävöinyt kyllä.
VastaaPoistaVoimia teille kaikille. <3
Riipaisevaa lukemista. Lapsen suru on niin pohjatonta, ja niin aitoa, häpeilemätöntä. Toisaalta lapset yleensä selviävät surustaan aikuisia paremmin juuri sen takia. Voimia teille, isoille ja pienelle <3
VastaaPoistaApua, nousi kyyneleet silmiin itselläkin...
VastaaPoista