Edellisen postauksen kommenttiboksi paukkuu ihanista ja kannustavista onnitteluviesteistänne: KIITOS! :)
Viimeisen viikon ajan pää on joutunut käsittelemään todella erikoisia tuntemuksia. Helpotus ihanaisesta sydämensykkeestä kesti tasan 5 minuuttia ja heti klinikalta lähdettyämme rupesin kuin varkain murehtimaan erilaisia asioita. "Se elää nyt, mutta kuka tietää milloin syke sammuu (niinkuin kerran aikaisemminkin). Entä jos tässä käy jollain uudella tavalla huonosti?"
Kaiken kaikkiaan toivoisin vain voivani unohtaa koko raskauden ja käyttää Harry Potterin näkymättömyysviittaa vatsan päällä, niin että kukaan ei huomaisi. En halua puhua raskaudesta, en halua ajatella sitä, toivon vain nopeaa ajan kulumista.
Tuntuu todella oudolta, sillä taivaidenhan piti aueta kun vihdoin raskaudun ja meidän piti saada sitä kautta vihdoin vähän onnen hippusia elämään. Ensimerkkien perusteella sen sijaan luvassa on todella kylmää kyytiä aina huhtikuulle asti!
Sen verran olen huojentunut, etten enää tunne tarvetta rampata ultrissa. Ne reissut ovat myös olleet todella rankkoja ja tunteilla ladattuja, joten yritän nyt vältellä ylimääräisiä käyntejä. Uskaltauduin kuitenkin varaamaan ensimmäisen neuvolan ja se visiitti koittaa todella pian. Yksi asia on varma: doppleria minun vatsalleni ei aseteta. Edellinen käyttökokemus oli hyytävän kauhea, ja niin tärkeä vekotin kuin se onkin, en vielä ole pystynyt tekemään sen kanssa sovintoa. Ehkä joskus myöhemmin sitten, kun sydänäänten kuuluminen käy todennäköisemmäksi ja kun niiden kuulemisen tarve kasvaa pelkoa suuremmaksi.
Olotila on edelleen äklöttävä, mutta tähän asti syöminen on auttanut. Tosin välillä tuntuu, että se syöminenkin tekee pahaa mutta pakko on sillä muuten heikottaa. Zumenonia ei tarvitse käyttää kuin enää reilut 2 viikkoa ja toivon, että sen lopettaminen on samalla pääsylippu parempaan oloon.
Oi, tsemppiä (taas, mun sanavarasto on ilmeisen suppea)! Toivottavasti pelot hälvenee edes hieman ja saat nautittua odotusajasta. <3
VastaaPoistaKiitos! Sitä odotellessa :)
PoistaKannattaa muistaa, että ristiriitaisten tunteiden ohella raskaushormonit osaltaan pitävät huolen siitä, että olo ei välttämättä olekaan niin auvoinen kuin etukäteen on toivonut ja kuvitellut. Minulla alkuraskaus ryöpsäytti surunkin jotenkin voimakkaammin pintaan ja itkeskelin alvariinsa. Toki minulla oli myös menetyksestä tuolloin lyhyempi aika kuin sinulla nyt.
VastaaPoistaTsemppiä ja voimistuvaa luottamusta toivottelen täältä, vahvasti elän hengessä mukana! <3
Kiitos, Ulpukka <3
PoistaSikäli olisin pistämässä tätä olotilaa lähinnä menetyksen piikkiin, että aiemmin raskaana ollessani en ole moisia fiiliksiä potenut. Aika auvoista se raskausaika kuitenkin on ollut. Täytynee toivoa, että ihan täyttä 40 viikkoa tällaista olotilaa ei jaksa ylläpitää!
Ensinnäkin onnea tuhannesti <3 Itselläni tämä uusi raskaus on kietoutunut suruun ja yllätyin siitä miten en uskaltanutkaan nauttia vaikka monesti ajattelin "kunhan raskaus alkaa niin nautin". Näin ei käynyt ja välttelin/välttelen muita raskaana olevia ja itkin kaksi ensimmäistä neuvola kertaa ja ultraus oli aina ahdistavaa. Kauan pukeuduin löysiin paitoihin. Muistan miten noilla viikoilla rauhottelin itseäni ajattelemalla "nyt on vauva mahassa nyt on tämä hyvä hetki ja kaikki on hyvin ja rakastan".
VastaaPoista<3 Tsemppiä odotukseen :) -Lena
Suuret kiitokset, Lena! :) Toivon hartaasti, että fiilis ennen pitkää helpottaa. Onhan tässä totuttelemista...
PoistaTunteet ja ajatukset varmaan hieman tasoittuvat viikkojen kuluessa ja toivon, että uskallat kokea puhtaita onnen hetkiäkin vailla pelkoa ja huolta, vaikka se varmasti teidän tilanteessanne vaikeaa onkin. Kiva, kun päivittelet kuulumisiasi tiuhaan, aika menee nopeasti, kohta olet jo rv 9, ajatella!
VastaaPoistaNiin todella toivon :) Tänään on jo 8+0 joten aika kuluu tosiaan yllättävän nopeasti!
PoistaAloin tuntea liikkeitä ekan kerran rv 11+1 ja sen jälkeen päivittäin. Se lievensi kummasti pelkoja. En edes osannut vielä odottaa tuntevani mitään ja ensimmäisten liikkeiden kohdalla olin hyvin epävarma, että ei voi vielä olla. Mutta kun niitä alkoi tuntua joka päivä, niin pakko oli uskoa. Yritin vakuutella itselleni, että tällä kertaa en pelkää menettämistä, mutta joka kerta jos vähänkään on hiljaisempaa, niin paniikki hiipii hyvin nopeasti mieleen. Alkaa miettiä, että koskas tyyppi on viimeksi liikkunut. Ilmeisesti meillä on joku telepaattinen yhteys, koska hyvin nopeasti aina tuon jälkeen tuntuu joku muksaisu, että kaikki on hyvin.
VastaaPoistaVoi miten ihanaa, että olet tuntenut liikkeitä noin aikaisin! Se on varmasti se ratkaiseva hetki, kun mielessä helpottaa. Oma huoli keskittyy lähinnä siihen, onko tyyppi elossakaan.
PoistaTosi hienoa, Verona! <3 Olet niin positiivinen ja elämänhaluinen ihminen, että olen varma, että kykenet jossakin vaiheessa rauhoittumaan raskauden suhteen. Tuo dopplerittomuus on hyvä alku.
VastaaPoistaJos ajattelet niin, että lopussa se 24/7 paniikki on kuitenkin päällä, teit mitä hyvänsä. Joten nyt ei tarvitse vielä - olkoon sen aika myöhemmin.
Lämpimiä ajatuksia ja sydämiä <3 Hengessä mukana!
Ihana kommentti, kiitos Gretel <3
PoistaKai se mielenrauha on kaivettava (sitten joskus) vaikka kiven silmästä. Tällainen friikkailu on aika kuluttavaa :O
Tulit mieleeni, kun luin tänään odotusuutisia Ruotsin hovista. Muistan, kun kirjoitit Madeleinen raskauden aiheuttamista tunteista. Yritin silloin kommentoida ja sanoa, että minäkään en välttynyt ikäviltä tunteilta. Minusta tuntui silloin pahalta myös Victorian puolesta, koska ajattelin, että hänkin varmaan toivoisi toista lasta. No, nyt olen sitten iloinen kaksin kerroin, sekä sinun että Victorian raskaudesta. Saat odottaa kuninkaallisessa seurassa :)
VastaaPoista-Kukka
Heh, siltä tosiaan näyttää. Huvittavinta on, että esikoisiammekin odotimme yhtä aikaa Victorian kanssa. Silloin minä olin vähän edellä, nyt puolestaan hän! En voi väittää etteikö raskausuutinen olisi taas kirpaissut, mutta ne taitavat kirpaista vielä pitkään, kunnes oma on turvallisesti (!) sylissä. Toivottavasti tämä on hyvä merkki :)
PoistaNiin tutulta kuulostaa! Itsekin odotin varhaisultraa innolla ja heti samantien sen jälkeen taas alkoi huolestuttaa ihan kaikki. Ja samoin tuo, että ei tehnyt yhtään mieli puhua raskaudesta ja ärsytti, kun sukulaiset ym. jotka tiesivät, kyselivät, että "mitenkäs siellä mahassa jne." Meinasin jo tiuskaista, että "en kuule tiedä, että kun tietäisinkin". Heh. Tsemppiä ja iloa sulle jännittävään, ihanaan ja kamalaan alkuraskauteen! :)
VastaaPoistaKiitos, Pauliina! Apua, kamala ajatus, että joku alkaisi tiedustella mahakuulumisia. En pysty edes ajattelemaan koko asiaa...sitä näkymättömyysviittaa taas peräänkuuluttelisin...
PoistaTsemppiä raskausoireiden keskellä. Vaikka raskaus olisikin kuinka toivottu, on mielestäni ihan ok kuitenkin inhota niitä inhottavia oireita. Sehän tekee sinusta ihmisen. :) Nauti kuitenkin joka hetkestä. <3
VastaaPoista