Viimeiset 3-4 päivää olen viettänyt panikoimalla huomista niskapoimu-ultraa. Tästä on selvästi muotoutunut ihan omanlaisensa käytäntö: säännölliset ultrat ovat elintärkeitä, mutta siltikin pelko ottaa minusta joka kerta hyvissä ajoin niskalenkin joten edeltävät päivät menevät murehtiessa. Pelko on yleismaailmallinen ja aina sama: se, että siellä olisi jotain pahasti pielessä.
Jos huomenna saisimme huonoja uutisia, se olisi melkein kuin pamauttaisi autolla seinään satasen vauhdista. Plätsistä! Mitä hittoa oikein tapahtui? Vaikka pelkotilat ovat osa nyt osa tätä odotusta, pidän raskautta jo annettuna lupauksena enkä pysty kuvittelemaan, että kaikki tämä, väsymys, paisunut maha, muuttuneet rinnat, TOIVO, vietäisiin noin vain kesken kaiken pois. Tämän on onnistuttava koska sen on vain pakko.
Jos kaikki menisi hyvin...
...huomenna kertoisimme odotusuutiset isovanhemmille.
...muutaman viikon päästä saattaisin tuntea jo liikkeitä.
...kuukauden päästä kertoisimme vauvasta Neiti S:lle.
...parin kuukauden päästä jokainen vastaantulija näkisi heti, että olen raskaana.
...4,5 kuukauden kuluttua jäisin äitiyslomalle.
...äitiyslomalla uskaltaisin ehkä ostaa jo vauvanvaatteita!
...6,5 kuukauden kuluttua nuuhkuttelisin mahdollisesti jo uutta tulokasta!!
Saisikohan noista aikaiseksi vaikka muutaman voimalausemantran, joiden avulla selviäisi sinne huomiseen saakka..?
Huominen tulkoon joutusaan ja tuokoon ihania asioita tullessaan! <3 T. Minni
VastaaPoistaPeukut pystyssä huomisen puolesta!
VastaaPoistaTsemppiä ultraan! Koitahan saada edes jokunen hetki nukuttua yöllä, vaikka jännittääkin ja pelottaa <3 Peukut on pystyssä hyvien uutisten puolesta.
VastaaPoistaHyvin kaikki menee! Paljon tsemppiä päivään, olet ajatuksissa <3
VastaaPoista♡♡♡
VastaaPoista♡♡♡
VastaaPoista