sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Stressi purkautuu

Taikan synnytyksestä on kulunut aikaa nyt 2 viikkoa ja 2 päivää. Vasta noin viikon päästä aloin ymmärtää, kuinka valtavan henkisen paineen alla olin elänyt viimeiset kuukaudet. Stressi alkoi purkautua kun sain etäisyyttä tapahtumiin ja vihdoin pienen, suloisen ilontuojan syliini.

Ei voi sanoa, että heti kotiin palattuamme olisimme olleet seitsemännessä taivaassa. Ehei, pari päivää meni melkein kireässä ilmapiirissä kun miehen kanssa kävimme ylikierroksilla ja yritimme sulattaa kaikkea tapahtunutta. Ravasimme tarkistamassa nukkuvaa vauvaa (kyllä, hengityshälyttimestä huolimatta!) ja koko ajan pään päällä tuntui leijuvan joku epämääräinen uhka ja huoli. Stressiähän se oli, mikä otti aikansa purkaantua.

Pian tunsin kuinka maidonnousun myötä hormonit rupesivat mylläämään kehossani ja olo muuttui hyvin itkuherkäksi, ihan samalla tavalla kuin Sintistäkin. Jotenkin se muutos rentoutti kehoni ja aloin nähdä edessäni olevan ihanan olennon aivan uudella tavalla. Aloin uskoa, että hän on todella meidän eikä ole lähdössä minnekään. Voiko tämä olla tottakaan?

Mutta kyllä se voi. Ja se on!

Nyt kun jälkikäteen katson taaksepäin raskausaikaa, minua puistattaa. Tuosta ajasta en jää ikävöimään yhtään mitään, iloitsen ainoastaan sen ihanasta lopputuotoksesta jota nyt saan rutistaa sylissäni.

Enkelipoikaa ajattelin todella paljon viimeisinä päivänä ennen synnytystä. Pelotti palata ajassa taaksepäin niihin samankaltaisiin muistoihin, mikä silloin päättyi ikävästi ja joka mielestäni saattoi toistua tälläkin kertaa. Samalla suretti ihan käsittämättömän paljon se, että pieni poikamme ei koskaan saanut syntyä elävänä. Nyt sydäntä puristaa suuri haikeus siitä, että jos kaikki kolme lastamme olisi täällä, kaikki olisi täydellistä. Yksi on kuitenkin ikuisesti joukosta poissa.

Tänä aamuna päädyin lukemaan Ilkan ja Katariinan Enkelipoika-blogia, sillä huomasin heistä kertovan jutun Iltasanomissa. Olin törmännyt heidän tarinaansa aiemminkin, mutta nyt luin muutamia postauksia heidän alkutaipaleeltaan uudestaan. Vaikka viimeiset 1v ja 9kk:tta ovat tuoneet suruuni rauhaa ja pystyn nykyään elämään menetykseni kanssa hyvää elämää, pystyn edelleenkin palauttamaan kaiken sen koetun tuskan mieleeni muutamassa sekunnissa. Pitkästä aikaa huomasin pyyhkiväni kyyneleitä kun luin heidän tarinaansa, niin identtinen se oli omani kanssa ja niin tutulta kuulosti kaikki se suru ja murhe. Heidän pähkinä-vauvansa syntyi melkeinpä samaan aikaan kuin omani 

Meidän pieni onnentuojamme nukahtaneena rinnalle, tyytyväisenä ja kylläisenä 

11 kommenttia:

  1. <3 <3 <3 Olen ihan valtavan onnellinen teidän puolesta. -Pingu

    VastaaPoista
  2. Toivepostaus: miten isosisko suhtautuu uuteen perheenjäseneen?

    VastaaPoista
  3. Onpa suloinen pieni <3

    VastaaPoista
  4. ❤❤ Ihana pieni!

    Ja voi, miten onnellinen olenkaan teidän puolesta! Ihanaa, että Taika on teillä nyt kotona ja sylissä.

    Ja samaa toivepostausta olin tulossa toivomaan kuin Annukkakin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3

      Ja kirjoittelen tosiaan tuosta aiheesta lähiaikoina :)

      Poista
  5. Voi mikä söpöläinen <3 Voimia ja nauttikaahan pienestä Taikasta.

    VastaaPoista
  6. Hei! Oletko ajatellut, että vielä uskaltautuisit yhtä lasta joskus yrittämään? Itsellä vaikea tilanne, kun yhden lapsen menettäneenä, yhden elävän saaneena ja kolmannen vaikean raskauden sekoittamana, mietin uskaltaisiko vielä joskus yrittää kolmatta elävää lasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kyllä olen, et tiedäkään kuinka paljon! Välillä tuntuu hassulta, kun sylissä on jo se suuresti toivottu pähkinä-vauva, niin silti aivot raksuttavat tämän "ongelman" kimpussa. Aiemmin ajattelin, että saatan jättää sen kohtalon huomaan eli jos elämä soisi meille luonnollisella tavalla alkunsa saavan lapsen eli niiden muutaman hedelmällisen vuoden aikana mitä minulla vielä on jäljellä. Mutta nyt tuntuu, että pystynköhän sellaiseen ollenkaan, että ehkä olisi vain tehtävä päätös ja mentävä sitten hoitoihin (mutta tällä kertaa vähän kevyemmällä asenteella). Toisaalta enhän ole vielä katsonut tätä vauvaelämää kahden lapsen kanssa kovin pitkälle eli jaksaisinko edes niin montaa lasta, mutta sydän tuntuu sanovan tästä aiheesta ihan jotain muuta kuin järki...

      Tsemppiä sinne vaikeisiin pohdintoihin! Olet kovin samassa tilanteessa kuin minä.

      Poista