Surun vuosi

Tätä kirjoittaessani tasan vuosi sitten olimme juuri saaneet kuulla tähänastisen elämäni järkyttävimmät uutiset. Se oli jotain niin kauheaa, että minulla kesti hetken sisäistää mitä olin juuri kuullut. Ne sanat, se uutinen tuntui moukariniskulta vatsaan. Tuskien taival, jota tuosta hetkestä eteenpäin lähdimme taittamaan, tuntui paikoin niin vaikealta etten uskonut pystyväni siihen. Välillä luulin, että kuolen siihen kipuun. Sattui niin paljon, aina vaan sattui. Illalla kun menin nukkumaan ja aamulla kun heräsin. Mutta en kuitenkaan kuollut, vaan jatkoin elämää. Ehkä hiljaisella liekillä, mutta elin kuitenkin. Pienen tyttöni, mieheni ja myös taivaanpoikani tähden.

Toiset sanoivat, että tästä on mahdollista selvitä. Ajan kanssa kipu muuttuu kauniiksi muistoksi jota ei koskaan vaihtaisi pois. En saattanut uskoa noita sanoja, mutta nyt vuoden jälkeen huomaan että ne ovat totta. Suru on vaivihkaa keventynyt ja löysännyt otettaan, niin että hengitys kulkee keveämmin ja taakka rinnan päältä on hävinnyt.

Suru asuu kuitenkin sydämessäni ja vaikka pystyn tuntemaan onnea ja iloa, kuin varoittamatta suru vyöryy päälleni ottaen omat hetkensä. Ja silloin toivotan sen tervetulleeksi, koska poikani ja suru kuuluvat yhteen. Tiedän, että hänellä on hyvä olla, mutta se ei estä minua kaipaamasta ja toivomasta joka ikinen päivä, että asiat olisivat menneet toisin.

Vuosi sitten surin kesää, joka muuttui lempivuodenajastani surun ajanjaksoksi. Mutta ei se ole niin. Rakastan edelleen kesää ja pystyn nauttimaan auringonpaisteesta, linnunlaulusta ja vihreästä luonnosta. Samalla tuo vuodenaika antaa minulle valoisuudellaan voimaa kestää nämä päivät, jotka muistuttavat pikkuiseni poismenosta.

Toisinaan testaan tuota elämäni pahinta muistoa. Tuntuvatko ne lääkärin vuosi sitten sanomat sanat edelleen yhtä pahalta? Kyllä tuntuvat, joka kerta. Enkä usko, että se muuttuu koskaan. Sen sijaan kaikki muu elämässäni on muuttunut. Ennen niin tärkeitä ihmisiä olen joutunut hiljaa hyvästelemään, mutta onnekseni muita on astunut tilalle. Syli sen sijaan on niin kovin tyhjä. Olen joutunut harjoittamaan monenlaisia tunteita: luopumista, täyttymättömien haaveiden hyväksymistä ja kykyä sietää jatkuvaa epävarmuutta.

Reilu vuosi sitten olin aivan uskomattoman onnellinen. Minulla oli kaikki, mitä saatoin toivoa. Olin täynnä pakahduttavaa odotusta ja tuskin maltoin odottaa, että pian saisin tilaisuuden nähdä pienen poikani. Joka päivä kuvittelin miltä hänen kasvonsa näyttäisivät, yritin palauttaa mieleeni vastasyntyneen tuoksun ja silittäessäni pikkuruisia vauvanvaatteita yritin kuvitella niiden sisään pienet, heiluvat raajat.

Nyt tiedän, miltä hän näytti. Sain pitää tuota pientä olentoa sylissäni, mutta vain niin kovin lyhyen aikaa. Ja tuona hetkenäkään hän ei enää ollut siinä.

Kaipaan ja rakastan, ikuisesti.