Sairaalassa maatessani, käynnistystä odotellessa mietin paljon Neiti S:ää ja itkin hänenkin menetystään melkein tukehtumiseen asti. Sydäntä puristi, kun ajattelin kuinka tuo ihana, huolehtiva pikkuneiti ei saakaan rakasta pikkuveljeä koskaan kotiin - vaikka oli odottanut niin kovin pitkään. Erityisesti viimeisinä viikkoina Enkelipoika oli puheissa ja suunnitelmissa koko ajan läsnä. Vaikka kevättalvella uutisen kuullessaan tyttö oli hetken huolissaan kun ei ymmärtänyt mitä raskaus tarkoitti, nopeasti hän kasvoi henkisesti, kaikesta pienuudestaan huolimatta, isosiskon rooliin jo odotusaikana.
Katselimme ultrakuvia, hänen vauva-ajan kuviaan ja naureskelimme kuinka pikkuinen hän oli ollut. Sitten arvuuttelimme minkä kokoisena pikkuveli syntyy. Neiti S:n lempikysymyksiä oli, osaakohan pikkuveli kontata. Kiivetä hän ei kyllä osaa. Eikä pyöräillä siskon pyörällä. Uudestaan ja uudestaan selitin, että aluksi vauva on niin pieni, että vain köllöttelee sitterissä tai sylissä, mutta jossain vaiheessa oppisi kyllä hiljalleen ryömimään ja konttaamaankin.
Toinen suosikki oli ruokapöydässä kysymys, saiko vauvakin sitä mitä äiti oli äsken syönyt. Ja vastaus oli aina, kyllä sai, vauva saa aina vähän kaikesta mitä äitikin syö. Lisäksi tyttö suunnitteli kuinka auttaisi laittamaan vauvaa nukkumaan, pitäisi sylissä, tarjoaisi tuttia, ruokkisi tuttipullolla ja toisi vaippoja kun äiti vaihtaa vauvaa kuiviin. Äidin pikku apulainen. Ja jo silloin ylpeä tulevasta tärkeästä roolistaan. Odotimme yhdessä, se tuntui koko perheen jutulta.
Sairaalassa saimme hoitohenkilökunnalta ja sairaalapastorilta neuvoja, miten näin pienelle kannattaisi kertoa suru-uutisista. Päädyimme siihen, että synnytystä edeltävänä iltapäivänä pyysimme Neiti S:n sairaalaan ja selitimme, että äiti ja vauva ovat sairaalassa koska vauva on kovin kipeä. Tyttö oli nimittäin kotona kysellyt, miksi olemme siellä ja selvästi ihmetellyt tilannetta. Pidimme tärkeänä valmistella häntä etukäteen, koska asia takuulla ylittäisi 2,5-vuotiaan käsityskyvyn.
Enkelipojan synnyttyä pyysimme taas tytön sairaalaan, päiväunien jälkeen, ja kerroimme huonot uutiset. "Vauva syntyi, mutta oli niin kipeä ettei selvinnyt ja kuoli. Se tarkoittaa sitä, että vauva ei voi koskaan tulla meidän kanssamme kotiin, vaikka olisimme kaikki kovasti niin toivoneet. Isi ja äiti ovat siksi surullisia."
Tyttö näytti hieman hämmästyneeltä, mutta ei selvästi oikein vielä ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Kysyimme, haluaisiko hän nähdä vauvasta valokuvan, ja kuten aina, vastaus oli kyllä. Sen jälkeen huomio jo herpaantuikin ja neiti halusi leikkimään. Mutta kuten arvelin, jotain meni kuitenkin perille sillä sen jälkeen kysymyksiä on sadellut, osittain kertausluontoisestikin. Hän tietää vastauksen, mutta kysyy silti, varmistuakseen asiasta.
"Potkiiko vauva siellä masussa?"
"Söikö vauvakin keittoa?"
"Saanko minä pitää vauvaa sylissä?" (Kulta, et sinä voi kun vauva on kuollut eikä tule kotiin, muistatko...?")
"Saanko minä silittää sinun masua?" (Saat, mutta ei siellä ole enää sitä vauvaa...)
"Miksi vauva ei ole enää masussa?"
Vastauksia kerrataan yhä uudelleen. Saman litanian päätteeksi hän saattaa todeta, että "isi ja äiti ovat surullisia". Tai eilen sanoi jo, että "se vauva kuoli".
Eilen meillä oli oikein erityisen ihana keskustelu kolmestaan ruokapöydässä. En enää muista mistä Enkelipojasta puhuminen alkoi, mutta S ryhtyi taas muistelemaan ja totesi, että hän olisi niin kovasti toivonut että se vauva olisi tullut kotiin. Ja näytti sitten käsillä, kuinka "tykkää pikkuveljestä nääääiiin paljon". Katsoimme yhdessä paria pikkuveljen valokuvaa tietokoneelta, sitten vertasimme niitä Neiti S:n syntymäkuviin ja nauroimme kaikki ääneen kun tyttö oli melkoinen pulloposki verrattuna Enkelipoikaan :)
Lopuksi sanoin S:lle, että tiedän, että hänestä olisi tullut ihan loistava isosisko, ja että vaikka olemme kaikki surullisia, isi ja äiti ovat tosi iloisia että meillä on sinut. Ihana tyttö. Siinä hetkessä hänen silmänsä loistivat, ja tuli tunne, että luojan kiitos tuo lapsi ainakin selviää tästä. Teen kaikkeni sen eteen, että hänellä säilyisi lämmin muisto pikkuveljestä, ja että voimme aina muistella vauvaa yhdessä lämpimästi kuten nytkin.
Ja silti - sisimmässäni sydäntä raastaa. Tässä perheessä hänellä olisi ollut hyvä olla. Me kolme olisimme pitäneet sinusta niin hyvää huolta, tiedäthän sen.
sunnuntai 13. heinäkuuta 2014
lauantai 12. heinäkuuta 2014
Toivoton ja väsynyt, väsynyt ja toivoton
Hetkittäin tuntuu, että tämä suru vie minulta järjen. Välillä pystyn olemaan kuten päällisin puolin normaali ihminen (ellei katso kasvojani), tekemään jotain kodin turhia askareita ja toimimaan. Pelleilemään Neiti S:n kanssa. Mutta Se vaanii koko ajan nurkan takana....
Se odottaa, että pysähdyn hetkeksi ja muistan taas. Silloin Se hyökkää eikä anna armoa. Kun tuska rupeaa vierimään ylitseni, henkeä puristaa ja kyyneleet valuvat. Silloin ei pysty olemaan yksin, koska toisen ihmisen läsnäolo, kosketus saa minut pysymään sen aikaa tämän maailman puolella. Silti itken niin, että varpaista päähän asti sattuu ja sattuu niin paljon, että silloin uskallan ajatella Enkelipoikaa niin paljon kuin haluan. Koska enää ei voi tuntua pahemmalta.
Miksi en voi surra niinkuin Mies...? Tasaisen tyhjä olo, rauhallisempi olo. Sen sijaan nämä kauheat ahdistuskohtaukset tulevat yhtä varmasti kuin aurinko nousee joka aamu.
Eilen piti tsempata muutama tunti. Koska oli ihmisiä talossa aika pitkään, pyynnöstämme. Kun ovi heidän perässään painui kiinni, Se rupesi taas kurkottelemaan lonkeroitaan joten pakotin koko perheen kanssani ulos. Oli vain pakko päästä liikkeelle, jonnekin missä asiat "ovat normaalisti". Ja siltikin, ulkonakaan ei ole hyvä. Ihmiset ottavat aurinkoa, grillaavat, elävät Normaalia Elämää johon meillä ei ole enää oikeutta. Tuleeko enää koskaan olemaankaan...?
Kun palasimme kotiin, Se palasi. Lisäksi vielä fyysisen väsymyskohtauksen kanssa. Heikotti, kun olin syönyt niin niukasti ja vielä liikkunut päälle. Söin, mutta ei se ei auttanut. Ärjäisin lapselle kun kiukutteli väsymystään ja sain hänet itkemään. Hirviöäiti.
Mies laittoi lapsen nukkumaan ja minä sain rauhassa hajota pieniksi palasiksi. Onneksi on puhelin ja ystävät...
Olin päättänyt, että en anna itseni katkeroitua tästä. Mutta voiko sitä estääkään...? Milloin ihminen saa katkeroitua? Pitikö minulta mennä taas pilaamaan yksi kesä, lempivuodenaikani. Viime vuonna harjoittelimme pientä surua vielä näihin aikoihin toukokuisen keskenmenon jälkeen. Koko vuosi leijuu lisäksi jossain loputtomien alkionsiirtojen sumussa, jotka eivät kertaakaan onnistuneet ja tuntui, että aloin hiljalleen menettää toivoani. Vasta lokakuisessa uudessa ICSI-hoidossa tärppäsi ja vaikka pelkäsin uutta keskenmenoa paljon, hiljalleen uskalsin hellittää ja ruveta luottamaan että tämä elämä kantaa.
Ja kymmenen päivää ennen laskettua aikaa hänet viedään minulta pois!! Avot, tässä sitä ollaan. Nyt vellotaan tässä ISOSSA surussa ja taas pitäisi muka jaksaa keräillä itsensä kokoon.
Milloin tulee meidän vuoro saada olla rauhassa onnellinen? Edes vähän pidemmästi kuin puoli vuotta, tai muutama kuukausi kerrallaan.
Se odottaa, että pysähdyn hetkeksi ja muistan taas. Silloin Se hyökkää eikä anna armoa. Kun tuska rupeaa vierimään ylitseni, henkeä puristaa ja kyyneleet valuvat. Silloin ei pysty olemaan yksin, koska toisen ihmisen läsnäolo, kosketus saa minut pysymään sen aikaa tämän maailman puolella. Silti itken niin, että varpaista päähän asti sattuu ja sattuu niin paljon, että silloin uskallan ajatella Enkelipoikaa niin paljon kuin haluan. Koska enää ei voi tuntua pahemmalta.
Miksi en voi surra niinkuin Mies...? Tasaisen tyhjä olo, rauhallisempi olo. Sen sijaan nämä kauheat ahdistuskohtaukset tulevat yhtä varmasti kuin aurinko nousee joka aamu.
Eilen piti tsempata muutama tunti. Koska oli ihmisiä talossa aika pitkään, pyynnöstämme. Kun ovi heidän perässään painui kiinni, Se rupesi taas kurkottelemaan lonkeroitaan joten pakotin koko perheen kanssani ulos. Oli vain pakko päästä liikkeelle, jonnekin missä asiat "ovat normaalisti". Ja siltikin, ulkonakaan ei ole hyvä. Ihmiset ottavat aurinkoa, grillaavat, elävät Normaalia Elämää johon meillä ei ole enää oikeutta. Tuleeko enää koskaan olemaankaan...?
Kun palasimme kotiin, Se palasi. Lisäksi vielä fyysisen väsymyskohtauksen kanssa. Heikotti, kun olin syönyt niin niukasti ja vielä liikkunut päälle. Söin, mutta ei se ei auttanut. Ärjäisin lapselle kun kiukutteli väsymystään ja sain hänet itkemään. Hirviöäiti.
Mies laittoi lapsen nukkumaan ja minä sain rauhassa hajota pieniksi palasiksi. Onneksi on puhelin ja ystävät...
Olin päättänyt, että en anna itseni katkeroitua tästä. Mutta voiko sitä estääkään...? Milloin ihminen saa katkeroitua? Pitikö minulta mennä taas pilaamaan yksi kesä, lempivuodenaikani. Viime vuonna harjoittelimme pientä surua vielä näihin aikoihin toukokuisen keskenmenon jälkeen. Koko vuosi leijuu lisäksi jossain loputtomien alkionsiirtojen sumussa, jotka eivät kertaakaan onnistuneet ja tuntui, että aloin hiljalleen menettää toivoani. Vasta lokakuisessa uudessa ICSI-hoidossa tärppäsi ja vaikka pelkäsin uutta keskenmenoa paljon, hiljalleen uskalsin hellittää ja ruveta luottamaan että tämä elämä kantaa.
Ja kymmenen päivää ennen laskettua aikaa hänet viedään minulta pois!! Avot, tässä sitä ollaan. Nyt vellotaan tässä ISOSSA surussa ja taas pitäisi muka jaksaa keräillä itsensä kokoon.
Milloin tulee meidän vuoro saada olla rauhassa onnellinen? Edes vähän pidemmästi kuin puoli vuotta, tai muutama kuukausi kerrallaan.
perjantai 11. heinäkuuta 2014
Äitiyspolikäynnin jälkeen
Esitin sairaalassa ollessani toiveen, että saisin jälkitarkastusajan niin pian kuin mahdollista. Siis mieluummin minimiaika 6 viikkoa kuin maksimi 12 viikkoa. Ihan vain siksi, että saisin tämän asian kaikkine käytännön järjestelyineen ja kontrolleineen ohitse nopeasti. Ja tietysti myös vahvistetut vastaukset siitä, miksi kävi näin kuten kävi.
Lähes kaikki kohtaamamme hoitohenkilökunta on ollut todella ammattitaitoista, empaattista ja ennen kaikkea ymmärtäväistä sen suhteen, mitä joudu(i)mme käymään läpi. Sairaalasta soitettiin pari päivää sitten ja kysyttiin, että haluaisimmeko tavata lääkärin ennen tuota jälkitarkastusta koska siihen on kuitenkin vielä monta viikkoa aikaa. Tänään tuo tapaaminen koitti, ja heti täytyy sanoa, että mieli on aika helpottunut tuon käynnin jälkeen.
Vauvamme ruumiinavaus oli jo tehty ja lääkäri pystyi kertomaan meille alustavat tulokset. Kuolinsyy oli se, minkä kaikki totesimme jo synnytyksen yhteydessä. Tapahtuma oli täysi vahinko ja traaginen onnettomuus, mikä sinänsä tuntuu suurelta järjettömyydeltä kun kyseessä oli niin terve vauva. Siltikin, sanoin miehelle kotimatkalla, että jos kyseessä olisi ollut esimerkiksi jokin saamani virustauti, en varmaan koskaan olisi lakannut syyttelemästä itseäni ja miettimästä mistä sen sain ja mitä tein väärin sairastuakseni (mm. en syönyt niin fanaattisen tarkasti kuin Sintin raskausaikana...). Jos kyseessä puolestaan olisi ollut joku kehoni toiminnallinen vika, olisin pelännyt uutta raskautta ja kohtukuolemaa loputtomiin.
Mieleen on myös hiipinyt hiljalleen pelottavia ajatuksia ensi syksystä, että mitä oikein tapahtuu kun äitiysloma päättyy. En ole oikeutettu enää vanhempainvapaaseen joten edessä olisi sen puolesta töihinpaluu, joka ensiksikin tuossa vaiheessa on mahdotonta, koska se vaatii meiltä olosuhteiden johdosta koko elämän kattavia mullistuksia mihin emme silloin takuulla ole valmiita. Toiseksi, en usko että pystyn tekemään omaa työtäni vielä vähään aikaan koska se vaatii paljon henkistä kapasiteettia ja tiukkaa stressinsietokykyä. Mission impossible. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, minkälaisia sairaslomia lääkärit määräävät tällaisessa tilanteessa ja sitäkin kysyin. Lääkäri kertoi, että tarpeen vaatiessa saattaisin saada jopa kuukauden tai parin sairasloman kerrallaan. Oli helpottavaa tietää, että toipumisen kanssa ei ole kiire ja ettei lääkärissä tarvitsisi rampata joka viikko anomassa lisäaikaa. (Saa muuten kertoa, jos lukijoilla on aiheesta kokemuksia!)
Ja sitten se ISO asia. Uusi raskaus. Joku voisi sanoa, että älkää nyt hullut tässä vaiheessa vielä tuollaisia miettikö, mutta minkäpä sitä luonteelleen mahtaa. Ja elämän on jatkuttava. Ei tämä unelma isommasta perheesta mihinkään ole kuollut, päinvastoin eilen sanoimme miehen kanssa ääneen sen, mitä kumpikin oli juuri omilla tahoillaan oivaltanut: jos jotakin niin tämä tapahtuma sai meidät käsittämään entistäkin syvemmin miten tärkeitä oma perhe ja lapset ovat. Ilman rakasta esikoistamme makaisimme vain sängyssä ilman ainuttakaan syytä nousta. Meille molemmille on tullut tärkeäksi saada useampi lapsi. Jos meitä siunattaisiin vielä yhdellä, tuntuu että toivoisimme sen päälle ainakin kolmatta lisäksi. Näin ne elämänarvot muuttuvat kun pientä ihmistä ravistellaan tarpeeksi kovasti.
Onneksi lääkäri toi oma-aloitteisesti esille mahdolliseen uuteen raskauteen liittyvät käytännön asiat. Hän kertoi, että minua seurattaisiin alusta asti todella tiiviisti ja saisin käydä äitiyspolilla usein, varmaan pääsääntöisesti mielenrauhan takia. Ja asia, mikä on piinannut minua, kun olen uskaltanut päästää mielikuvan nousemaan jossa olen raskaana RV 38+5: en pysty enää koskaan olemaan raskaana noilla viikoilla! En pysty. Tämä taivaanlahja lääkäri sanoi, että silloin voitaisiin myös suunnitella raskauden käynnistys ennenkuin tuo ajankohta tulee täyteen. Tässä vaiheessa itkin niin, etten eteeni nähnyt. Jos joskus olen julkista terveydenhuoltoa mollannut, niin nyt olen kiitollinen, että löytyyhän sieltä systeemin uumenista sentään sydäntä ja ymmärrystä kun iso tarve koittaa.
P.S. Siis miten tuossa sivupalkin Tickerissä voi lukea 4 päivää?? Tuntuu pikemminkin 4 viikolta...
Lähes kaikki kohtaamamme hoitohenkilökunta on ollut todella ammattitaitoista, empaattista ja ennen kaikkea ymmärtäväistä sen suhteen, mitä joudu(i)mme käymään läpi. Sairaalasta soitettiin pari päivää sitten ja kysyttiin, että haluaisimmeko tavata lääkärin ennen tuota jälkitarkastusta koska siihen on kuitenkin vielä monta viikkoa aikaa. Tänään tuo tapaaminen koitti, ja heti täytyy sanoa, että mieli on aika helpottunut tuon käynnin jälkeen.
Vauvamme ruumiinavaus oli jo tehty ja lääkäri pystyi kertomaan meille alustavat tulokset. Kuolinsyy oli se, minkä kaikki totesimme jo synnytyksen yhteydessä. Tapahtuma oli täysi vahinko ja traaginen onnettomuus, mikä sinänsä tuntuu suurelta järjettömyydeltä kun kyseessä oli niin terve vauva. Siltikin, sanoin miehelle kotimatkalla, että jos kyseessä olisi ollut esimerkiksi jokin saamani virustauti, en varmaan koskaan olisi lakannut syyttelemästä itseäni ja miettimästä mistä sen sain ja mitä tein väärin sairastuakseni (mm. en syönyt niin fanaattisen tarkasti kuin Sintin raskausaikana...). Jos kyseessä puolestaan olisi ollut joku kehoni toiminnallinen vika, olisin pelännyt uutta raskautta ja kohtukuolemaa loputtomiin.
Mieleen on myös hiipinyt hiljalleen pelottavia ajatuksia ensi syksystä, että mitä oikein tapahtuu kun äitiysloma päättyy. En ole oikeutettu enää vanhempainvapaaseen joten edessä olisi sen puolesta töihinpaluu, joka ensiksikin tuossa vaiheessa on mahdotonta, koska se vaatii meiltä olosuhteiden johdosta koko elämän kattavia mullistuksia mihin emme silloin takuulla ole valmiita. Toiseksi, en usko että pystyn tekemään omaa työtäni vielä vähään aikaan koska se vaatii paljon henkistä kapasiteettia ja tiukkaa stressinsietokykyä. Mission impossible. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, minkälaisia sairaslomia lääkärit määräävät tällaisessa tilanteessa ja sitäkin kysyin. Lääkäri kertoi, että tarpeen vaatiessa saattaisin saada jopa kuukauden tai parin sairasloman kerrallaan. Oli helpottavaa tietää, että toipumisen kanssa ei ole kiire ja ettei lääkärissä tarvitsisi rampata joka viikko anomassa lisäaikaa. (Saa muuten kertoa, jos lukijoilla on aiheesta kokemuksia!)
Ja sitten se ISO asia. Uusi raskaus. Joku voisi sanoa, että älkää nyt hullut tässä vaiheessa vielä tuollaisia miettikö, mutta minkäpä sitä luonteelleen mahtaa. Ja elämän on jatkuttava. Ei tämä unelma isommasta perheesta mihinkään ole kuollut, päinvastoin eilen sanoimme miehen kanssa ääneen sen, mitä kumpikin oli juuri omilla tahoillaan oivaltanut: jos jotakin niin tämä tapahtuma sai meidät käsittämään entistäkin syvemmin miten tärkeitä oma perhe ja lapset ovat. Ilman rakasta esikoistamme makaisimme vain sängyssä ilman ainuttakaan syytä nousta. Meille molemmille on tullut tärkeäksi saada useampi lapsi. Jos meitä siunattaisiin vielä yhdellä, tuntuu että toivoisimme sen päälle ainakin kolmatta lisäksi. Näin ne elämänarvot muuttuvat kun pientä ihmistä ravistellaan tarpeeksi kovasti.
Onneksi lääkäri toi oma-aloitteisesti esille mahdolliseen uuteen raskauteen liittyvät käytännön asiat. Hän kertoi, että minua seurattaisiin alusta asti todella tiiviisti ja saisin käydä äitiyspolilla usein, varmaan pääsääntöisesti mielenrauhan takia. Ja asia, mikä on piinannut minua, kun olen uskaltanut päästää mielikuvan nousemaan jossa olen raskaana RV 38+5: en pysty enää koskaan olemaan raskaana noilla viikoilla! En pysty. Tämä taivaanlahja lääkäri sanoi, että silloin voitaisiin myös suunnitella raskauden käynnistys ennenkuin tuo ajankohta tulee täyteen. Tässä vaiheessa itkin niin, etten eteeni nähnyt. Jos joskus olen julkista terveydenhuoltoa mollannut, niin nyt olen kiitollinen, että löytyyhän sieltä systeemin uumenista sentään sydäntä ja ymmärrystä kun iso tarve koittaa.
P.S. Siis miten tuossa sivupalkin Tickerissä voi lukea 4 päivää?? Tuntuu pikemminkin 4 viikolta...
torstai 10. heinäkuuta 2014
Mitä menetin?
Menetin kaikki ne kahdenkeskiset, intiimit imetyskerrat kun pieni nälkäinen suu tarraa haukanpojan lailla rintaan kiinni ja imee - maisk maisk maisk - kunnes pieni masu on taas täynnä, ja urvahtaa tyytyväisenä maidontuoksuiseen uneen. Saatoin jo melkein aistia kaiken, se oli niin lähellä.
Menetin mahdollisuuden nuuhkia maailman suloisinta tuoksua, jossa on jotain samaa kuin kesän ensimmäisissä mansikoissa, vaahtokarkeissa, tuoreissa kukkasissa, mutta siltikin paljon parempaa kuin mikään noista voisi koskaan olla yhdessä tai erikseen. Vastasyntyneen vauvan tuoksua.
Menetin pienen olennon, joka oli 3,3kg täyttä onnea ja 53cm pelkkää rakkautta. Ihan mitättömän kokoinen, mutta meille Maailman Tärkein Pieni Hukkapätkä.
Menetin lämpöpatterin, joka hohkasi sisältäpäin lämpöä viimeiset 9 kuukautta. Nyt varpaita palelee ja se sai minut romahtamaan. Ei olisi palellut viikko sitten. Nyt palelee tästä edespäin jokaikinen päivä.
Menetin yöheräämiset. Olisin noussut vaikka sata kertaa joka yö, olisin jättänyt vaikka yöunet kokonaan väliin jos olisin saanut pitää tämän lapsen.
Menetin pojan, joka olisi reilun kymmenen vuoden kuluttua taputtanut minua päälaelle ja nauranut, että oletpa sinä äiti jäänyt lyhyeksi. Ja koko ajan olisin etsinyt kaupasta tarpeeksi pitkiä farkkuja, koska entiset jäisivät niin nopeasti lyhyeksi. Hujoppi, kuten isänsä.
Menetin mahdollisuuden nuuhkia maailman suloisinta tuoksua, jossa on jotain samaa kuin kesän ensimmäisissä mansikoissa, vaahtokarkeissa, tuoreissa kukkasissa, mutta siltikin paljon parempaa kuin mikään noista voisi koskaan olla yhdessä tai erikseen. Vastasyntyneen vauvan tuoksua.
Menetin pienen olennon, joka oli 3,3kg täyttä onnea ja 53cm pelkkää rakkautta. Ihan mitättömän kokoinen, mutta meille Maailman Tärkein Pieni Hukkapätkä.
Menetin lämpöpatterin, joka hohkasi sisältäpäin lämpöä viimeiset 9 kuukautta. Nyt varpaita palelee ja se sai minut romahtamaan. Ei olisi palellut viikko sitten. Nyt palelee tästä edespäin jokaikinen päivä.
Menetin yöheräämiset. Olisin noussut vaikka sata kertaa joka yö, olisin jättänyt vaikka yöunet kokonaan väliin jos olisin saanut pitää tämän lapsen.
Menetin pojan, joka olisi reilun kymmenen vuoden kuluttua taputtanut minua päälaelle ja nauranut, että oletpa sinä äiti jäänyt lyhyeksi. Ja koko ajan olisin etsinyt kaupasta tarpeeksi pitkiä farkkuja, koska entiset jäisivät niin nopeasti lyhyeksi. Hujoppi, kuten isänsä.
keskiviikko 9. heinäkuuta 2014
Vihan tunteita
Äsken tunsin suurta vihaa. En mitenkään yleismaailmallisesti tätä surua tai tapahtunutta kohtaan, vaan eräästä ihmisestä johtuvaa.
Kaksi kertaa sain vastauksena Enkelipojan syntymä- ja kuolemaviestiin samantyyppisen vastauksen: "Onneksi olkoon, ihanaa!". En niistä silloin jaksanut hermostua, sillä henkilöt olivat lukeneet viestin nopeasti ja vain osittain, ja vetäneet väärän johtopäätöksen. Molemmat pyysivät vuolaasti anteeksi väärinymmärrystään, esittivät osanottonsa ja toinen tarjosi apuaan missä ikinä voisi auttaa.
Tänään eräs tuttu, joka ei vielä tietoa ollut saanut (on raskaana ja minulla oli vielä mietinnässä miten asian hänelle ilmaisisin häntä liikaa järkyttämättä) lähestyi tekstiviestillä kysellen joko poikamme on syntynyt. Edellisistä viisastuneena vastasin hänelle aika seikkaperäisesti, että poikamme menehtyi kohtuuni ja lopulta hän syntyi maanantaina, ja olemme tapauksesta shokissa ja järkyttyneitä. Tämä henkilö vastasi, että "Mutta nyt kaikki on ok, eikö?"
Perkele!
Miten kaikki voi olla ok jos olemme juuri menettäneet lapsemme??
Tulin niin vihaiseksi, että olisin voinut tehdä vaikka fyysistä väkivaltaa. Tällaistako tämä tulee jatkossa olemaan - asian selittämistä yhä uudelleen ja sen lisäksi saman vääntämistä rautalangasta..?
Kaksi kertaa sain vastauksena Enkelipojan syntymä- ja kuolemaviestiin samantyyppisen vastauksen: "Onneksi olkoon, ihanaa!". En niistä silloin jaksanut hermostua, sillä henkilöt olivat lukeneet viestin nopeasti ja vain osittain, ja vetäneet väärän johtopäätöksen. Molemmat pyysivät vuolaasti anteeksi väärinymmärrystään, esittivät osanottonsa ja toinen tarjosi apuaan missä ikinä voisi auttaa.
Tänään eräs tuttu, joka ei vielä tietoa ollut saanut (on raskaana ja minulla oli vielä mietinnässä miten asian hänelle ilmaisisin häntä liikaa järkyttämättä) lähestyi tekstiviestillä kysellen joko poikamme on syntynyt. Edellisistä viisastuneena vastasin hänelle aika seikkaperäisesti, että poikamme menehtyi kohtuuni ja lopulta hän syntyi maanantaina, ja olemme tapauksesta shokissa ja järkyttyneitä. Tämä henkilö vastasi, että "Mutta nyt kaikki on ok, eikö?"
Perkele!
Miten kaikki voi olla ok jos olemme juuri menettäneet lapsemme??
Tulin niin vihaiseksi, että olisin voinut tehdä vaikka fyysistä väkivaltaa. Tällaistako tämä tulee jatkossa olemaan - asian selittämistä yhä uudelleen ja sen lisäksi saman vääntämistä rautalangasta..?
tiistai 8. heinäkuuta 2014
Kotona - ilman vauvaa, tyhjällä kohdulla
Eilen pääsin jo sairaalasta kotiin. Luulin joutuvani olemaan siellä vähintään yön yli, mutta helpotus oli suuri kun osastolla kerrottiin, että saisin halutessani lähteä jo samana päivänä. Luojan kiitos komplikaatioita ei ilmennyt synnytyksen jälkeen ja oloni oli fyysisesti yllättävän hyvä. Johtui varmaan siitä, että synnytys oli niin nopea ja helppo eikä näin ollen vienyt voimia, toisin kuin Sintistä.
Niinpä illansuussa lähdimme kotiin, kun olin ensin saanut hieman levätä osastolla. Kotiinpaluu tuntui lohdulliselta, vaikkakin hirveältä siinä mielessä että sinne piti palata ilman vauvaa. Meillä on edelleenkin kaikki vauvantarvikkeet esillä kotona, sillä emme yksinkertaisesti ole jaksaneet pakata niitä pois. Kaikki energia menee perustoiminnoista huolehtimiseen. Outoa kyllä vieressäni oleva vauvansänky ei haittaa, sillä mikään näkyvä ei voisi muistuttaa minua menetyksestämme enempää kuin tämä sisällä jatkuvasti vellova tuska.
Tänään on tuntunut helpottavalta tehdä surutyötä niin, että hoidan mahdollisimman paljon käytännön asioita pois. Esimerkiksi hautajaiset varasin jo eilen, hautausmaaksi valitsimme kauniin alueen joka on kotiamme lähimpänä. Siellä on sitten helppo piipahtaa aina kun haluaa. Hautausmaan toimistosta kerrottiin, että saisimme itse valita myös hautapaikan ja toki näin halusimme myös tehdä. Tänään kävimme paikan päällä, ja vaikka visiitti oli todella raskas, meitä helpotti että pienokaisemme viimeiseksi lepopaikaksi valikoitui kaunis ja vehreä aukio, jonne aurinko paistaa aamusta iltaan. Itse rakastan valoa ja aurinkoa, joten tuo näkökohta tuntui erityisen tärkeältä.
Iltapäivällä kotona oleminen rupesi ahdistamaan toden teolla, joten pääsimme lähteä koko perheen kesken uimarannalle jotta Neiti S saisi hieman mukavaa tekemistä ja että pääsisimme kotimme tukahduttavaa kuumuutta pakoon. Tuntui todella epätodelliselta olla siellä hauskaa pitävien ihmisten keskellä, samalla itse aurinkolasien takaa kyyneleitä vuodattaen. Surun työstäminen menee aalloissa, välillä on tylsämielisen tyhjä olo, toisinaan taas iskee hillitön ahdistuskohtaus jolloin epätoivoisesta itkemisestä ei tule loppua. Kiitän Luojaa kalliista esikoisestamme Neiti S:stä, sillä muuten kaikki tuntuisi pelkältä suurelta mustalta aukolta. Hänen läsnäolonsa ja 2,5-vuotiaan hupsut jutut saavat meidän pysymään elämässä kiinni ja jopa hetkittäin hymyilemään & nauramaan.
Niinpä illansuussa lähdimme kotiin, kun olin ensin saanut hieman levätä osastolla. Kotiinpaluu tuntui lohdulliselta, vaikkakin hirveältä siinä mielessä että sinne piti palata ilman vauvaa. Meillä on edelleenkin kaikki vauvantarvikkeet esillä kotona, sillä emme yksinkertaisesti ole jaksaneet pakata niitä pois. Kaikki energia menee perustoiminnoista huolehtimiseen. Outoa kyllä vieressäni oleva vauvansänky ei haittaa, sillä mikään näkyvä ei voisi muistuttaa minua menetyksestämme enempää kuin tämä sisällä jatkuvasti vellova tuska.
Tänään on tuntunut helpottavalta tehdä surutyötä niin, että hoidan mahdollisimman paljon käytännön asioita pois. Esimerkiksi hautajaiset varasin jo eilen, hautausmaaksi valitsimme kauniin alueen joka on kotiamme lähimpänä. Siellä on sitten helppo piipahtaa aina kun haluaa. Hautausmaan toimistosta kerrottiin, että saisimme itse valita myös hautapaikan ja toki näin halusimme myös tehdä. Tänään kävimme paikan päällä, ja vaikka visiitti oli todella raskas, meitä helpotti että pienokaisemme viimeiseksi lepopaikaksi valikoitui kaunis ja vehreä aukio, jonne aurinko paistaa aamusta iltaan. Itse rakastan valoa ja aurinkoa, joten tuo näkökohta tuntui erityisen tärkeältä.
Iltapäivällä kotona oleminen rupesi ahdistamaan toden teolla, joten pääsimme lähteä koko perheen kesken uimarannalle jotta Neiti S saisi hieman mukavaa tekemistä ja että pääsisimme kotimme tukahduttavaa kuumuutta pakoon. Tuntui todella epätodelliselta olla siellä hauskaa pitävien ihmisten keskellä, samalla itse aurinkolasien takaa kyyneleitä vuodattaen. Surun työstäminen menee aalloissa, välillä on tylsämielisen tyhjä olo, toisinaan taas iskee hillitön ahdistuskohtaus jolloin epätoivoisesta itkemisestä ei tule loppua. Kiitän Luojaa kalliista esikoisestamme Neiti S:stä, sillä muuten kaikki tuntuisi pelkältä suurelta mustalta aukolta. Hänen läsnäolonsa ja 2,5-vuotiaan hupsut jutut saavat meidän pysymään elämässä kiinni ja jopa hetkittäin hymyilemään & nauramaan.
maanantai 7. heinäkuuta 2014
RV39: Enkelivauvamme syntymä
Täydellisen kaunis enkelipoikamme syntyi tänään aamupäivällä. Ironista kyllä, synnytys oli erittäin nopea ja helppo. Kaikki kesti vain nelisen tuntia ja spinaalipuudutuksen turvin saatoin vauvamme maailmaan.
Hän oli 53cm pitkä ja 3,3kg. Kasvonpiirteiltään hän oli melkein kuin kopio isosiskostaan. Täydellisen kaunis. Meidän oma rakas.
Syntymä oli raskas, mutta silti kaunis kokemus. Ilman tätä olisin tuntenut jääväni vajaaksi, mutta nyt saimme rauhassa pidellä ja sylitellä vauvaa niin kauan kuin halusimme. Vaikeaa oli päästää hänestä irti, onneksi hänen muistonsa elää silti sydämissämme ikuisesti ja hän tulee aina olemaan tärkeä ja odotettu toinen lapsemme.
Synnytyksen yhteydessä selvisi myös todennäköinen kuolinsyy. Tarkemmat tiedot jaamme vain perheen kesken, mutta sen verran kerron että oli helpotus todeta että äitinä en olisi voinut tehdä mitään asian estämiseksi.
Edelleen tuhannet kiitokset kaikista lämpimistä ajatuksistanne ja toivotuksista. Pari ihaninta kirjoittamaanne runoa luin vauvallemme ääneen. Ikäänkuin lohduksi matkalle ilman äitiä ja isää.
Hän oli 53cm pitkä ja 3,3kg. Kasvonpiirteiltään hän oli melkein kuin kopio isosiskostaan. Täydellisen kaunis. Meidän oma rakas.
Syntymä oli raskas, mutta silti kaunis kokemus. Ilman tätä olisin tuntenut jääväni vajaaksi, mutta nyt saimme rauhassa pidellä ja sylitellä vauvaa niin kauan kuin halusimme. Vaikeaa oli päästää hänestä irti, onneksi hänen muistonsa elää silti sydämissämme ikuisesti ja hän tulee aina olemaan tärkeä ja odotettu toinen lapsemme.
Synnytyksen yhteydessä selvisi myös todennäköinen kuolinsyy. Tarkemmat tiedot jaamme vain perheen kesken, mutta sen verran kerron että oli helpotus todeta että äitinä en olisi voinut tehdä mitään asian estämiseksi.
Edelleen tuhannet kiitokset kaikista lämpimistä ajatuksistanne ja toivotuksista. Pari ihaninta kirjoittamaanne runoa luin vauvallemme ääneen. Ikäänkuin lohduksi matkalle ilman äitiä ja isää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)