Isosiskon suru

Sairaalassa maatessani, käynnistystä odotellessa mietin paljon Neiti S:ää ja itkin hänenkin menetystään melkein tukehtumiseen asti. Sydäntä puristi, kun ajattelin kuinka tuo ihana, huolehtiva pikkuneiti ei saakaan rakasta pikkuveljeä koskaan kotiin - vaikka oli odottanut niin kovin pitkään. Erityisesti viimeisinä viikkoina Enkelipoika oli puheissa ja suunnitelmissa koko ajan läsnä. Vaikka kevättalvella uutisen kuullessaan tyttö oli hetken huolissaan kun ei ymmärtänyt mitä raskaus tarkoitti, nopeasti hän kasvoi henkisesti, kaikesta pienuudestaan huolimatta, isosiskon rooliin jo odotusaikana.

Katselimme ultrakuvia, hänen vauva-ajan kuviaan ja naureskelimme kuinka pikkuinen hän oli ollut. Sitten arvuuttelimme minkä kokoisena pikkuveli syntyy. Neiti S:n lempikysymyksiä oli, osaakohan pikkuveli kontata. Kiivetä hän ei kyllä osaa. Eikä pyöräillä siskon pyörällä. Uudestaan ja uudestaan selitin, että aluksi vauva on niin pieni, että vain köllöttelee sitterissä tai sylissä, mutta jossain vaiheessa oppisi kyllä hiljalleen ryömimään ja konttaamaankin.

Toinen suosikki oli ruokapöydässä kysymys, saiko vauvakin sitä mitä äiti oli äsken syönyt. Ja vastaus oli aina, kyllä sai, vauva saa aina vähän kaikesta mitä äitikin syö. Lisäksi tyttö suunnitteli kuinka auttaisi laittamaan vauvaa nukkumaan, pitäisi sylissä, tarjoaisi tuttia, ruokkisi tuttipullolla ja toisi vaippoja kun äiti vaihtaa vauvaa kuiviin. Äidin pikku apulainen. Ja jo silloin ylpeä tulevasta tärkeästä roolistaan. Odotimme yhdessä, se tuntui koko perheen jutulta.

Sairaalassa saimme hoitohenkilökunnalta ja sairaalapastorilta neuvoja, miten näin pienelle kannattaisi kertoa suru-uutisista. Päädyimme siihen, että synnytystä edeltävänä iltapäivänä pyysimme Neiti S:n sairaalaan ja selitimme, että äiti ja vauva ovat sairaalassa koska vauva on kovin kipeä. Tyttö oli nimittäin kotona kysellyt, miksi olemme siellä ja selvästi ihmetellyt tilannetta. Pidimme tärkeänä valmistella häntä etukäteen, koska asia takuulla ylittäisi 2,5-vuotiaan käsityskyvyn.

Enkelipojan synnyttyä pyysimme taas tytön sairaalaan, päiväunien jälkeen, ja kerroimme huonot uutiset. "Vauva syntyi, mutta oli niin kipeä ettei selvinnyt ja kuoli. Se tarkoittaa sitä, että vauva ei voi koskaan tulla meidän kanssamme kotiin, vaikka olisimme kaikki kovasti niin toivoneet. Isi ja äiti ovat siksi surullisia."

Tyttö näytti hieman hämmästyneeltä, mutta ei selvästi oikein vielä ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Kysyimme, haluaisiko hän nähdä vauvasta valokuvan, ja kuten aina, vastaus oli kyllä. Sen jälkeen huomio jo herpaantuikin ja neiti halusi leikkimään. Mutta kuten arvelin, jotain meni kuitenkin perille sillä sen jälkeen kysymyksiä on sadellut, osittain kertausluontoisestikin. Hän tietää vastauksen, mutta kysyy silti, varmistuakseen asiasta.

"Potkiiko vauva siellä masussa?"
"Söikö vauvakin keittoa?"
"Saanko minä pitää vauvaa sylissä?" (Kulta, et sinä voi kun vauva on kuollut eikä tule kotiin, muistatko...?")
"Saanko minä silittää sinun masua?" (Saat, mutta ei siellä ole enää sitä vauvaa...)
"Miksi vauva ei ole enää masussa?"

Vastauksia kerrataan yhä uudelleen. Saman litanian päätteeksi hän saattaa todeta, että "isi ja äiti ovat surullisia". Tai eilen sanoi jo, että "se vauva kuoli".

Eilen meillä oli oikein erityisen ihana keskustelu kolmestaan ruokapöydässä. En enää muista mistä Enkelipojasta puhuminen alkoi, mutta S ryhtyi taas muistelemaan ja totesi, että hän olisi niin kovasti toivonut että se vauva olisi tullut kotiin. Ja näytti sitten käsillä, kuinka "tykkää pikkuveljestä nääääiiin paljon". Katsoimme yhdessä paria pikkuveljen valokuvaa tietokoneelta, sitten vertasimme niitä Neiti S:n syntymäkuviin ja nauroimme kaikki ääneen kun tyttö oli melkoinen pulloposki verrattuna Enkelipoikaan :)

Lopuksi sanoin S:lle, että tiedän, että hänestä olisi tullut ihan loistava isosisko, ja että vaikka olemme kaikki surullisia, isi ja äiti ovat tosi iloisia että meillä on sinut. Ihana tyttö. Siinä hetkessä hänen silmänsä loistivat, ja tuli tunne, että luojan kiitos tuo lapsi ainakin selviää tästä. Teen kaikkeni sen eteen, että hänellä säilyisi lämmin muisto pikkuveljestä, ja että voimme aina muistella vauvaa yhdessä lämpimästi kuten nytkin.

Ja silti - sisimmässäni sydäntä raastaa. Tässä perheessä hänellä olisi ollut hyvä olla. Me kolme olisimme pitäneet sinusta niin hyvää huolta, tiedäthän sen.