Toivoton ja väsynyt, väsynyt ja toivoton

Hetkittäin tuntuu, että tämä suru vie minulta järjen. Välillä pystyn olemaan kuten päällisin puolin normaali ihminen (ellei katso kasvojani), tekemään jotain kodin turhia askareita ja toimimaan. Pelleilemään Neiti S:n kanssa. Mutta Se vaanii koko ajan nurkan takana....

Se odottaa, että pysähdyn hetkeksi ja muistan taas. Silloin Se hyökkää eikä anna armoa. Kun tuska rupeaa vierimään ylitseni, henkeä puristaa ja kyyneleet valuvat. Silloin ei pysty olemaan yksin, koska toisen ihmisen läsnäolo, kosketus saa minut pysymään sen aikaa tämän maailman puolella. Silti itken niin, että varpaista päähän asti sattuu ja sattuu niin paljon, että silloin uskallan ajatella Enkelipoikaa niin paljon kuin haluan. Koska enää ei voi tuntua pahemmalta.

Miksi en voi surra niinkuin Mies...? Tasaisen tyhjä olo, rauhallisempi olo. Sen sijaan nämä kauheat ahdistuskohtaukset tulevat yhtä varmasti kuin aurinko nousee joka aamu.

Eilen piti tsempata muutama tunti. Koska oli ihmisiä talossa aika pitkään, pyynnöstämme. Kun ovi heidän perässään painui kiinni, Se rupesi taas kurkottelemaan lonkeroitaan joten pakotin koko perheen kanssani ulos. Oli vain pakko päästä liikkeelle, jonnekin missä asiat "ovat normaalisti". Ja siltikin, ulkonakaan ei ole hyvä. Ihmiset ottavat aurinkoa, grillaavat, elävät Normaalia Elämää johon meillä ei ole enää oikeutta. Tuleeko enää koskaan olemaankaan...?

Kun palasimme kotiin, Se palasi. Lisäksi vielä fyysisen väsymyskohtauksen kanssa. Heikotti, kun olin syönyt niin niukasti ja vielä liikkunut päälle. Söin, mutta ei se ei auttanut. Ärjäisin lapselle kun kiukutteli väsymystään ja sain hänet itkemään. Hirviöäiti.

Mies laittoi lapsen nukkumaan ja minä sain rauhassa hajota pieniksi palasiksi. Onneksi on puhelin ja ystävät...

Olin päättänyt, että en anna itseni katkeroitua tästä. Mutta voiko sitä estääkään...? Milloin ihminen saa katkeroitua? Pitikö minulta mennä taas pilaamaan yksi kesä, lempivuodenaikani. Viime vuonna harjoittelimme pientä surua vielä näihin aikoihin toukokuisen keskenmenon jälkeen. Koko vuosi leijuu lisäksi jossain loputtomien alkionsiirtojen sumussa, jotka eivät kertaakaan onnistuneet ja tuntui, että aloin hiljalleen menettää toivoani. Vasta lokakuisessa uudessa ICSI-hoidossa tärppäsi ja vaikka pelkäsin uutta keskenmenoa paljon, hiljalleen uskalsin hellittää ja ruveta luottamaan että tämä elämä kantaa.

Ja kymmenen päivää ennen laskettua aikaa hänet viedään minulta pois!! Avot, tässä sitä ollaan. Nyt vellotaan tässä ISOSSA surussa ja taas pitäisi muka jaksaa keräillä itsensä kokoon.

Milloin tulee meidän vuoro saada olla rauhassa onnellinen? Edes vähän pidemmästi kuin puoli vuotta, tai muutama kuukausi kerrallaan.