torstai 5. helmikuuta 2015

Nainen muiden joukossa

Jos saisit tietää, että kohtaat pian väkijoukossa naisen jonka sydämessä on valtava haava, et luultavasti tunnistaisi häntä mistään. Sillä tuo nainen näyttäisi päällisin puolin yhtä tavalliselta kuin hänen ympärillään kävelevät ihmiset, yhtä kiireiseltä, tai joutilaalta kuin kuka tahansa muu. Hänen vaatteensa eivät poikkeaisi toisten vaatetuksesta ja kenties hän jopa ohimennen hymyilisi. Ehkä silloin jos katsoisit häntä hetken aikaa oikein syvälle silmiin, saattaisit saada aavistuksen siitä, että hänen sieluunsa on asettunut iäksi suru.

Mutta ainoastaan silloin, jos tuo nainen päättäisi raottaa sisintään sinulle, voisit todella nähdä hänet ja tulla tietämään, että hänen silmissään vilahtava tuska on totta. Uskaltaisitko kuulla, mitä hänellä on kerrottavanaan? Vai juoksisitko pois, pakoon omaan tavalliseen elämääsi jossa kuolema on vain vanhoja ihmisiä varten?

Jos jäisit kuulemaan, nainen saattaisi kertoa sinulle että hänen pahin pelkonsa on toteutunut ja hän on joutunut hyvästelemään jotain niin kallisarvoista että kenenkään ei pitäisi sellaiseen joutua. Nainen luuli, että jos hän selviäisi siitä, hän selviäisi aivan kaikesta mitä elämä hänen eteensä heittäisi. Vaikka hän alunperin luuli olevansa vahva, hän ymmärsi että hän sittenkin oli hauras ja pelkäsi ettei enää koskaan eheytyisi uudelleen. Kaikista pahinta oli pelko siitä, että nainen menettäisi taas uudelleen, sillä hän tiesi että salama kyllä iskee uudelleen samaan puuhun jos näin on käydäkseen. Ja tuo pelko on niin vahva, että nainen ei tiedä tuleeko hänestä enää koskaan sitä ihmistä joka joskus luotti tulevaisuuteen ja elämään.

Kun hän katsoo peiliin, hän näkee sen saman naisen mutta kuitenkin täysin eri ihmisen. Periaatteessa hän näyttää samalta kuin ennen, mutta hänen silmissään peilistä katsoo takaisin joku, joka on joutunut lannistumaan ja on samalla vanhentunut sata vuotta. Hän ei koskaan tiennyt, että paha olo voisi vanhentaa ihmistä mutta nyt hän näkee että se on totta. Ehkä myös hänen askeleensa on hivenen raskaampi kuin aiemmin, kiireetön ja vailla entistä kepeyttä.

Nainen saattaisi myös kertoa sinulle, että nyt hän tietää miltä tuntuu elää välitilassa. Juuttuneena sellaiseen aikaan, joka vain kuluu. Nainen ei tiedä olisiko parempi haikailla menneisyyteen ja takaisin niihin onnellisiin päiviin kuin kaikki oli vielä hyvin, vai odottaisiko tulevaisuutta ja edessäpäin siintäviä onnenhetkiä, sillä hän ei oikein tiedä onko sellainen edes totta. Hän tietää, että onnea ei voi ostaa pankista mutta silti joskus hän toivoisi niin. Hän toivoisi myös lisää toivoa. Jos hän tarpeeksi kauan odottaa, ehkä joskus on taas hänen vuoronsa?

Kun nainen olisi kertonut sinulle kaiken tämän, hän katsoisi hetken aikaa sinua silmiin, hyvästelisi ja kääntyisi takaisin väkijoukkoon poistuakseen. Sinä seuraisit hänen kävelyään ja joutuisit pinnistelemään erottaakseen hänet vielä, sillä etäältä katsottuna hän näyttää aivan samalta kuin muut. Tavalliselta naiselta, vaikka sisällään hän kantaa ikuista leimaa.

10 kommenttia:

  1. Minä katsoisin. Ja kuuntelisin. Enkä kääntäisi katsettani pois. *halauksia Verona*

    VastaaPoista
  2. Juuri niin, tiedän täsmälleen, miltä se tuntuu. Kiitos tästä.

    Mutta tiedätkö sinä, miltä tuntuu, kun sieltä väkijoukosta löytää ihmisen, joka on kokenut samaa tuskaa? Jonka kasvoilta näkyy sama kärsimys, suru, lannistuneisuus - ehkä peitettynä kuoren alle tai sitten ei. Kun pienen hetken kaksi elämää kohtaa, ja ihminen ymmärtää, että tämäkin on universaalia. Ja että me tiedämme jotakin, mitä kaikki eivät tiedä. Ja että me kuljemme tässä elämän hauraalla pinnalla, omiin suuntiimme mutta kokemuksien kautta yhdessä. Ja että meille voi tulla vielä paljon hyvää ja todennäköisesti se hyvä on meille vielä suunnattomasti kallisarvoisempaa kuin heille, jotka eivät ole suuria menettäneet.

    Halaus ja lämmin ajatus viikonloppuusi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tiedän :) Yksi iso ja kannatteleva voima jo alusta asti oli se, että sai nähdä toisia saman kokeneita ja ymmärsi, että kyllä tästä kaikesta sittenkin voi selvitä. Tavalla tai toisella.

      Poista
  3. Hieno kirjoitus, niin totta. Parikin ihmistä on kommentoinut minulle, että "ihanaa nähdä, että alat olla ennallasi" tms. Se tuntuu joka kerta pahalta - että, etkö todellakaan näe, etten ikinä palaa ennalleni? Näet vain kuoren, et katso sinne silmiin niin syvälle, että näkisit sen tuskan, joka ei koskaan täysin laannu siitäkään huolimatta, että elämään on tullut myös hyvää ja kaunista.

    Samaten olen myös ihmetellyt tuota surun vanhentavaa vaikutusta. Kun katson kuvia, jotka on otettu esim. alkutalvesta 2013, kun olin juuri alkanut odottaa Veikkosta, olen niin eri ihminen niissä kuin nyt. Nuoremman, huolettomamman, kevyemmän oloinen kaikin tavoin.

    Gretelin kommentissa on suurta lohtua ja voimaa - se kohtaaminen, sen ymmärtäminen, että ei kuitenkaan ole yksin siinä yksinäisessä surussaan...

    Tuntuu niin pahalta puolestasi, Verona, ja toivon ihan hirveästi, että kaikesta huolimatta jaksat pitää toivosta kiinni ja pyristellä valoa kohti! Halauksia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä tästä, välillä vain iskee juuri tuo havainto kuin nyrkillä vatsaan, että tässä sitä ollaan aina ja ikuisesti aina erilaisia kuin muut. Toisinaan sen sietää ja toisinaan se tuntuu enemmän kuin vaikealta. Tässä elämäntilanteessa todellakin oivaltaa, että kaikki ei ole sitä miltä se näyttää! Kuori on vain silmänlumetta, sen alla voi olla mitä tahansa.

      Poista
  4. Tytöt, vahvistan tuon vanhenemisen!! Minulla se ALKOI kaksosten jälkeen ja nyt tytön myötä olen toinen jalka haudassa - tai siis, ymmärrätte kärjistyksestä huolimatta. Se nopeutui eksponentiaalisesti. (Iällähän ei tiettykään ole asian kanssa mitään tekemistä...)

    Surulla ja tuskalla on uskomaton kehon(kin) korrosoiva voima, kaikki menee mönkään. Kehollinen tuhohan on vanhenemista indeed.

    Vaikka näitä ryppyjä ja laiskaa naamaa ei enää pois saakaan, niin muuten täältä kyllä vielä noustaan!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi meitä (ennenaikaisia) vanhuksia :) Voisikohan tästä tapahtua vielä jonkinsorttista takaisinpäin nuortumista, jos sitä onnea joku päivä suotaisiin oikein roppakaupalla...? Hah, toivossa on hyvä elää. Tai sitten kysytään Ulpukalta puolen vuoden kuluttua, että auttoiko ihanaisen vauvelin saapuminen ;)

      Poista
  5. Kaikki ovat hauraita elämän edessä ja vahvuutta on tiedostaa se. Elämä ei kohtele tasapuolisesti eikä surun määrä ole vakio vaikka joku saattaa niin sanoakin. Uskon, että surun kanssa oppii elämään ajan kanssa, sitten kun on itse siihen valmis. Jossain kirjoituksessasi mainitsit joskus, että miehesi ajattelee Enkelipojan olevan joka päivä läsnä, ihan tässä lähellä. Pystytkö ajattelemaan niin itse? Itse olen saanut valtavasti voimaa tästä ajatuksesta. Vaikutat hyvin viisaalta naiselta Verona, surun murtamalta mutta hyvin viisaalta <3
    -Riikka

    VastaaPoista
  6. Luin läpi blogisi ja kyyneleet virtaa. Olen hirmu pahoillani kokemastasi menetyksestä, sanat ei riitä kuvaamaan :( Mikään ei varmasti tunnu olevan koskaan ennallaan. Hurjasti tsemppiä tulevaan <3

    VastaaPoista