Viimeviikkoinen pettymys on jatkunut useamman päivän ja se on saanut minut huonotuuliseksi. Nyt kun suru on hieman väistynyt, olen huomannut että alan reagoida joka kuukauden huonoihin uutisiin samalla tavalla kuin joskus silloin ennen Enkelipojan raskautta. Kiukku, katkeruus, kateus ja itsesääli, niistä tämä pettymys on tehty. Raskausuutisia satelee taas oikealta ja vasemmalta, ja niistäkin pohja saavutettiin perjantaina kun puhelimen uutisvirrasta verkkokalvoille lävähti uutinen: "Prinsessa Madeleina on raskaana!". Voi jumalauta! Nainen, jonka esikoinen ei ole vielä vuottakaan. Aijai, että kipeää tekee.
Lisäksi surun tuomat ja pettymysten vahvistamat pelko-peikot ovat saaneet uutta tuulta purjeisiinsa. Nyt en enää jatkuvasti pyörittele päässäni mielikuvia siitä, kuinka Neiti S kuolee nukkuessaan sänkyynsä, vaan olen löytänyt uuden kohteen ja kuolintavan: pelkään liikenneonnettomuutta ja sitä, että joko meidän koko perhe menehtyy tien päällä tai osa meistä. Tämän johdosta minusta on tullut liikenteen kauhu, köröttelijä-mummo! Keksin mielessäni syitä, miksi olisi järkevintä vältellä kaikkia isoja teitä, joilla nopeus on yli 80 km/h ja annan mieheni ajaa aina (ennen olemme neuvotelleet siitä kuka SAA ajaa). Ratin takana ollessani skannaan katseellani koko ajan vastaantulevia ajoneuvoja ja arvioin, onko joku mahdollisesti juuri nyt menettämässä autonsa hallinnan ja syöksymässä minua kohti. Tämän takia pulssi on tietysti kaiken aikaa lähempänä kahtasataa, joten ajaminen on kaukana nautinnosta. Jos mies lähtee tyttären kanssa kahdestaan autolla jonnekin, menee tavallisesti noin viisi minuuttia ja olen kauhun vallassa, varma siitä että he eivät enää koskaan palaa kotiin. Tekisi mieli aivan hirveästi vältellä ajamista, mutta toistaiseksi en ole antanut pelon estää minua - toivon, että ajan kanssa tämäkin vitsaus menee ohitse.
Onneksi jotain positiivistakin on näköpiirissä. Soitin heti raskaustestin tuloksen vahvistuttua yksityisen klinikan lääkärille, sillä julkisella puolella meidät pistettiin taas hoitojonon hännille, ja lääkäri suostui hieman pitkin hampain aloittamaan uuden hoidon. Ei joulutauon vuoksi, vaan siksi että hän pelkäsi jaksamiseni puolesta. Hänen sanansa hieman herättelivät minua, sillä onhan tämä "hoitosaldo" pelkästään tälle syksylle aivan kammottava:
- kuukautisten käynnistys Terolutilla + Clomifen
- 1 PAS
- 2 keskeytettyä pistoshoitoa
- 1 ICSI-hoito
Ja nyt heti perään on tulossa uusi ICSI! Huhhuh. Haluan kuitenkin vielä kokeilla tämän yhden kierron, nimittäin seuraavassa kierrossa se ei menojen takia olisi mahdollistakaan. Lisäksi tämän hoitohistorian valossa tauko olisi muutenkin pakollinen: en usko että kukaan lääkäri suostuisi meitä hoitamaankaan jos emme välillä huilaa. Lääkärin kanssa keskusteltuani oivalsin ehkä ensimmäistä kertaa, että minä en välttämättä saa tätä raskautta toteutumaan vaikka tekisin mitä. Se oli todella kipeä havainto, jonka myötä olen joutunut tekemään vaivihkaista luopumistyötä. Se pitää sisällään erityisesti omista päänsisäisistä aikatauluistani luopumista, esim. "raskauden on pakko alkaa viimeistään tammikuussa" tai "vauvan on pakko syntyä viimeistään xx kuussa". Luulen, että tekisin elämäni itselleni helpommaksi, jos osaisin suhtautua tähän vähän rennommin enkä näin pakkomielteenomaisin vivahtein. Valitettavasti en ole vielä keksinyt miten tuo tapahtuisi.
Olen miettinyt paljon v. 2013 alkanutta luomuraskauttani ja mikä sen sai aikaiseksi, sillä se oli kaiken huomioonottaen käsittämätön ihme . Silloin olimme lomalla auringossa ja lämmössä, vietimme aikaa pikkuisen Neiti S:n kanssa ja nautiskelimme joka ilta sangriaa. Luultavasti sekä keho että mieli ovat olleet täysin rentoutuneet. Kysymys kuuluu, että miten tuon kokemuksen saisi toistettua keskellä kylmää ja pimeää Suomen talvea...? Minun on edelleen koitettava löytää itsestäni rentous, mikä tuntuu olevan aivan hemmetin vaikeaa. Lisäksi pohdin, että olisiko sittenkin parempi hieman löysätä näistä tiukoista, uusista elintavoistani ja koittaa elää joulu huolettomasti? Elonva-piikki on pistetty eilen, joten time to take it easy is now!
Olet varmasti kuullut tämän aiemmin, mutta kun yrittää liikaa, niin se stressaa ja saa masentumaan - oli asia mikä tahansa. Omatkin lapset vaatineet hetkensä, ennenkuin olen saanut plussan tikkuun, ja aina silloin kun olen lakannut yrittämästä raskautta/mitään muuta stressaamasta! Se on hyvin, hyvin vaikeaa, etenkin kun taustalla on noita hoitoja, mutta olette kokeneet yhden luomun jo, uskon ettei se olisi mahdoton toistekaan! Kaikkea hyvää teille, usko itseesi, nauti elämästä ja tulevasta joulusta niin paljon kuin pystyt! Katsele kynttilöitä, sauno, käy lenkillä miehen ja tytön kanssa iltahämärässä, nauti raikkaista pakkasista ja elä hetki vain itsellesi <3
VastaaPoistaOsuit naulan kantaan, tämä on mennyt ihan selkeästi liian yrittämisen puolelle ja kaikki pyörii vain ja ainoastaan raskautumisen ympärillä. Siksi mietinkin, että heittäytyisikö "hunningolle" ihan hyvällä omallatunnolla ettei kaikki koko ajan muistuttaisi tästä samasta asiasta...kiitos sanoistasi, yritän kovasti noudattaa niitä :)
PoistaJa älä unohda mantraa: "olen ansainnut myös nauttia elämästäni, vaikka olen myös surrut viime aikoina". Oma mieheni sairastui kun odotin esikoistani ja jäin yksin raskauden aikana. Jäin kiinni surun, pelon ja marttyyriuden oravanpyörään.. Toivon että joku olisi sanonut minulle kaiken keskellä, että vaikka mitä tapahtuu, niin minä saan myös nauttia elämästäni, eikä minun eikä kenenkään niin tarvitse piiskata minua. Sinä et ole vain vauvasi menettänyt äiti, sinä olet yhden upean lapsen äiti, yhden miehen vaimo, joka varmasti pääsee yli asioista ja sinulla, JOS KELLÄ on lupa nauttia asioista.
VastaaPoistaOlen todella pahoillani miehesi poismenon johdosta. Varmasti erittäin rankka kokemus!
VastaaPoistaKirjoitit asiaa. Olen mielestäni päässyt jatkuvasta syyllisyydentunteesta eroon, joten sen osalta helpottaa. Ja todellakin, jos noita kahta ihanaa ei olisi... :) Sitä kautta tulee pakostakin elämään niitä onnentunteita, hyvin tärkeitä sellaisia!
Tottakai tunnet pettymystä <3 Ei varmasti ikinä ole vauvankaipuu ollut kovempi kuin nyt... (Itsellä tuntuu, että se tarve oli vielä pakottavampi vauvan kuoleman jälkeen, kuin ennen esikoista)
VastaaPoistaSamaa olen ihmetellyt täällä, kuinka meilläkin esikoispoika sai alkunsa luomuna... Kolmen ICSIn ja lukemattomien PASien jälkeen. Ennen sitä, eikä sen jälkeen ole meillä luomuraskautta näkynyt. Tuolloin meille muutti koiranpentu, ajatukset olivat ihan täysin siinä ja mieli ja keho varmaan rentoutuivat kun ihan oikeasti ei ajatellut raskautumista. Koska mulla se on aina ollut siellä takaraivossa, vaikka muka mitään yritystä ei päällä olisi...
Voimia kovasti Verona käsitellä näitä kaikkia tunteita. Toivottavasti pettymys kuitenkin vielä muuttuisi iloksi, eikä muita vaihtoehtoja tarvitsisi miettiä.
Oon aika varma, että koiranpennuilla on hyvä vaikutus raskautumiseen. Me yritettiin esikoista kaks vuotta ja alkunsa se sai viimein siinä kierrossa, kun meille oli just muuttanut koiranpentu. :)
PoistaVerona, teillä on kyllä hurja hoitosaldo tälle vuodelle. Varmasti tekis hyvää levähtääkin välillä! Tsemppiä jatkoon, jospa tämän hoidon jälkeen ei tarvis enää miettiä jatkoja vaan saisitte sen odotetun tuloksen.
Kiitos Turnip ja Veera! Ja voih, koiranpentu - voin vain kuvitella sitä paijailun määrää kun sellainen kullanmuru muuttaa taloon, voiko siinä ylipäätään onnettomana ollakaan? ;) Valitettavasti meille ei tule ikinä koiraa, mutta voisihan sitä ajatella lainalemmikkiterapiaa :)
Poista