Pikkuinen nuhapotilas

Meidän Sintti-parka on kokenut huonoa tuuria viimeisen viikon aikana. Ensin puhkesi yksi hammas viikonlopun / alkuviikon aikana ja torstaina tyttö puolestaan heräsi nenä valuen kuin Niagaran putoukset - minä olin tartuttanut oman flunssani Sintille! Torstai meni vuorotellen niistäen omaa nenääni ja vuorotellen pyyhkien nenää Sintiltä. Koska molemmat olimme aika uuvuksissa, sylittelimme paljon ja otimme rennosti. Onneksi perjantaina nenu ei enää valunut eikä unikaan maistunut tavallista päiväunimäärää enempää. Tänään puolestaan uskaltauduimme jo ostosreissulle koska tyttö vaikutti terveeltä ja pirteältä. (Prisma on muuten Sintin ehdoton lempipaikka, siellä pää pyörii edestakaisin kuin väkkärä koska on niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää!)

Uusia taitoja tuntuu taas tässä vaiheessa karttuvan aivan roppakaupalla. Näin reilun 9 kk:n iässä Sintti osaa siis seisoa tukea vasten, koko ajan varmemmin ja varmemmin. Jos hänet ottaa seisomaan esim. sohvasta irti ja pitää vyötäröltä kiinni, tyttö alkaa pomppia ylös ja alas kuin kenguru hirmuisen äänitehosteiden säestämänä (ää ää ÄÄ ää Ää ää!), innosta piukeana. Samoin käsistä kiinni pitämällä on saatu muutamat kävelyaskeleetkin aikaiseksi.

Eilen/tänään olemme treenailleet "kädentaitoja" eli Sintti osaa nyt vilkuttaa hei heitä siten, että hän laittaa kättä vuoroin nyrkkiin ja vuoroin auki, mutta itseensä päin ;) Suurta hupia puolestaan aiheuttaa opettamani "pistä vitonen" ( = Gimme five). Kun tytöllä on toinen käsi pystyssä ja auki, sanon "pistä vitonen" ja läimäisen kevyesti kättä omallani, joka saa välittömästi aikaan kikatuksen. Aluksi neiti ei tietysti yhtään tajunnut mistä oli kysymys mutta läpsäisy nauratti, nyt taas hän osaa jo laittaa itse käden pystyyn ja odottaa innokkaana että läpsäisen :)

Olen jo pitkään huomannut, että nyt elämä alkaa olla tämänikäisen lapsen kanssa paljon helpompaa. Sintti viihtyy paljon itsekseen lattialla leikkien, tulee silti luokse kutsuttaessa, tuntuu ymmärtävän puhetta ja uskoo välillä jopa kun kielletään tai sanotaan ei. Ruokailu on normaalin neuvolan suosituksen mukaista eli kaukana ovat ne ajat kun tyttö tuntui olevan jatkuvasti tississä kiinni ja minä pelkkä hengittävä vaipanvaihto - ja ruokintakone. Toki meillä on aina ollut mukavaa yhdessä, mutta nyt kaikki on jotenkin erikoisen leppoisaa ja usein huomaan hengähtäväni kesken päivän, että kylläpä osaa elämä olla onnellista, kaikista hektisyydestään huolimatta. Varmasti näitä päiviä leimaa vahvasti tietynlainen lopullisuuden tunne, koska vuoden alusta menen töihin ja tiedostan koko ajan kuinka vauvavuosi lähenee vääjäämättä loppua kohden. Että meillä on sitten ihana pikkuinen neiti! Kunpa voisin laittaa teille kuvia katsottavaksi :)