Pelko

Keskiviikkona oli kansainvälinen kuolleiden lasten muistopäivä. Kävin aamupäivällä hautausmaalla, ja siellä oli todella kaunista. Kirpeä pakkasaamu oli saanut lehdet putoilemaan puusta, niitä putosi niin paljon että ympäriltä kuului koko ajan tasainen ropina. Se kuulosti aivan vesisateelta. Puiden yläosista tipahtelevat veivät mukanaan alaosien lehtiä ja maa oli paikoin kauttaaltaan niiden peitossa. Lähistöllä sijaitseva vaahtera oli varissut melkein Enkelipojan haudalle saakka ja seurasin kun orava leikki lehtikasoissa pomppien vuoroin niiden sekaan, vuoroin heittäen pikaspurtin ylös puunrunkoa pitkin.

Seisoin siinä pojan haudalla ja mietin, että pian ollaan siirtymässä jo kolmanteen uuteen vuodenaikaan. Kun hän kuoli, oli kesä. Sitten tuli syksy ja ihan kohta on talvi. Ja vääjäämättä tämä kierto tulee toistumaan ja toistumaan, minä siellä haudalla vain vierailijana.

Eräänä päivänä olin todella vihainen, kun pohdin tätä menetystäni. Suututti, että minulta ei kysytty, haluanko vaihtaa elämäni Enkelipojan edestä. Sillä olisinhan minä sen tehnyt, silmänräpäyksessä. Oma lapsukaiseni, jolla vielä koko elämä edessä. Miksi siis ei kysytty??

Siltikin näitä päiviä leimaa kaikista eniten pelko. Se on surua ja vihaakin kaikkivoipaisempi. Positiivista siinä on se, että on olemassa jotain minkä puolesta pelätä. Negatiivista on se, että tuo pelko on vain henkäyksen päässä hallitsemattomasta. Monta kertaa päivässä vakuutun uudelleen ja uudelleen siitä, että kohta esikoinenkin kuolee. Olen iloinen siitä, että tyttö haluaa nykyään nukkua valot päällä, sillä silloin minun on helpompi käydä tarkistamassa että hän vielä hengittää. Joka ilta tarkistan, ja tarkistan ja tarkistan.

Toisinaan taistelen itseni kanssa, kun nautin niistä hetkistä jolloin mies lähtee tytön kanssa kahdestaan ulos ja saan jäädä itsekseni kotiin. Taistelen, koska tavallisesti sillä hetkellä kun he ovat astumassa ulos, tulee varmuus että he kuolevat auto-onnettomuudessa ja minä jään yksin. Joudun pakottamaan suustani iloisen hein ja tolkuttamaan itselleni, että mitään pahaa ei tapahdu. Jos he myöhästyvät, olen taas varma.

Tavallinen järkevä minäni, se vanha minä, ei saa läheskään aina otetta tästä kauhuntunteesta joka tällaisina hetkinä valtaa mieleni. Toiset sanovat, että salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, mutta minä tiedän, että kyllä se iskee. Samoin todennäköisyysprosenteilla minua on turha yrittää vakuuttaa, sillä itse jouduin siihen 0,3% porukkaan johon kukaan ei halua kuulua. Voiko enää olla huonompi tuuri? Houkuttelevaa olisi pitää perhe koko ajan likellä ja turvassa, mutta ei niin voi elää. Jatkan siis taistelua itseni kanssa ja pakotan sen pelokkaan puolikkaani joka kerta uudelleen pois.

Halusin vielä kertoa, että toiveeni on toteutunut - eräs henkilö pyysi päästä Enkelipojan haudalla käymään ♥ Kyyneleitähän se tiesi, liikutussellaisia.