Kulunut viikko on ollut raskas ja pettymyksen tunteiden kyllästämä. Viime perjantain uutiset hoidon epäonnistumisesta ja tauon tarpeellisuudesta veivät minut takaisin pohjamutiin, hyvin lähelle niitä tuntemuksia joiden keskellä olin heinä- ja elokuussa kun Enkelipoika oli juuri menehtynyt. Itkin koko viikonlopun ja maanantaina, kun olin käynyt klinikalla saamassa viimeisen varmistuksen hoidon keskeyttämisestä, makasin ja nukuin koko päivän sängyssä.
Toimintakykyni palaili sen jälkeen hiljalleen, mutta fiilikset ovat aika apaattiset ja yleinen mieliala täysin negatiivinen. En pysty näkemään hyvää juuri missään ja aiemmin orastavat toiveikkuuden tunteet ovat kadonneet.
Olen oivaltanut, että Enkelipojan raskaus ja uuden raskauden pakottava tarve ovat kietoutuneet päässäni käytännössä samaksi asiaksi. Todellisuudessahan ne ovat kaksi täysin eri asiaa, mutta mieleni uskoo, että vain uusi raskaus voi minut tältä surulta pelastaa. Tosiasiassa näin ei varmasti käy, mutta uskon raskauden kuitenkin helpottavan surua ja ennen kaikkea antavan sitä kaivattua varmuutta elämän jatkumisesta, sekä uskoa siitä, että jonain päivänä voin ehkä taas olla onnellinen. Uuden raskauden pakonomainen tavoittelu on kuitenkin selvästi vienyt sijaa surutyöltä. Siihen on takuulla vaikuttanut myös lapsettomuuden tuska, joka on aivan uudella tavalla herännyt henkiin nyt kun olen taas keskellä sitä samaa epätoivoista yrittämistä jolle ei loppua näy.
Terapeuttini on yrittänyt saada minua uskomaan, että tämä tauko voi olla hyväkin asia, sillä tänä aikana minun on mahdollista keskittyä pelkästään Enkelipoikaan ja surra surua pois. Lisäksi nyt on tilaisuus hoitaa itseäni, niin että keho alkaisi hiljalleen rentoutua kovasta stressistä, ja tarpeellisen tauon jälkeen se olisikin valmis vastaanottamaan uuden raskauden. Näin asia varmasti onkin, mutta sitä on todella vaikea hyväksyä. Niinkuin olen aiemminkin kirjoittanut, jokainen kuukausi uutta raskautta odottaen tuntuu liian pitkältä.
Aiemmat käynnit olivat toisella lääkärillä, mutta kun vihdoin pääsin oman lääkärini kanssa juttusille, hän suositteli odottelua ainakin vuodenvaihteeseen saakka. Sillä välin on suositeltavaa käydä akupunktiossa ja tehdä kaikkia sellaisia asioita, jotka tuottavat mielihyvää ja saavat minua rentoutumaan. Yksi asia kuitenkin löytyi, jota voin tässä odotellessa tehdä, mikä hieman helpotti ahdistusta tämän odotusajan pituudesta: voin käyttää Clomifenia kahdessa seuraavassa kierrossa, sillä ne tukevat omaa kiertoa ja ovulaatiota. Tuskin ne minua raskaaksi saavat, mutta jos niistä apua on, niin aion ehdottomasti kokeilla niitä.
Huomenna on pyhäinpäivä, jolloin muistetaan kuolleita. Silloin pikkuiseni saa haudalleen oman Halloween-pallon ja kynttilämeren. Mieluummin kuitenkin puristaisin pienen rakkaani syliin ja veisin omaan kotiin, sen sijaan että joudun käymään häntä hautausmaalla tervehtimässä....
Tuhansia suukkoja taivaaseen, kulta.
En halua mitenkään vähätellä suruasi ja pettymyksen tunteitasi, niistä minulla ei ole aavistustakaan. Siitä sen sijaan tiedän, miltä tuntuu olla pienen elävän lapsen äiti. Sinua on suotu sillä onnella, että teillä on ilmeisesti pian kolmevuotias prinsessa siellä kotona, joka joka aamu herää mieli täynnä iloa ja onnea tulevasta päivästä.
VastaaPoistaEhkä koska blogisi on kaiketi surun tunteiden käsittelyyn keskittyvä, elävä lapsenne jää siitä sivuosaan. Joka tapauksessa välillä jään miettimään, saahan teidän aarteenne kaiken sen huomion, jonka ansaitsee, ettei hän pienine hartioineen vain joudu kärsimään siitä, mitä itse käyt läpi. Toivottavasti en kuulosta syyllistävältä, se ei ole tarkoitus.
Toisinaan olen miettinyt, että meidän pikku prinsessallamme ei taida olla aavistustakaan siitä, mitä hänen vanhempansa vielä käyvät läpi. Kesällä hän tiesi ja tunsi, että kaikki ovat surullisia ja siitä puhuttiin ääneen, mutta nyt hän ei ole pariin kuukauteen nähnyt minun itkevän ollenkaan.
PoistaMeille alusta asti oli sydämenasia, että pikku tyttäremme ei joudu kärsimään tästä. Niinpä hän saa elää onnellista ja iloista pikkulapsen elämää tietämättömänä vanhempiensa ajatuksista. Niinä päivinä kun olen hänen kanssaan, olen läsnäoleva äiti, mutta kun olen yksin, keskityn puolestaan täysillä suremiseen. Se on yksi syy miksi olen pitänyt hänen osittain vielä päiväkodissa. Että hänellä on myös sitä "tavallista" elämää ja että minä saan surra.
Suru on siitä jännä, että se ei välttämättä näy ulkopuolisille, tai sellaisille joille sen ei halua näkyvän, millään lailla. Onneksi on olemassa tämä blogi, jonne voi tuulettaa ne pahimmat ajatuksensa, mutta toki se sitten saattaa antaa myös lukijoille todella synkän kuvan, vaikka joka ikinen hetki ei pelkkää mustaa olisikaan.
Voi Verona <3 Niin tuttua, en ikinä ollut ollut niin katkera lapsettomuudesta, kuin kohtukuoleman jälkeen... Pelko epäonnistumisesta oli ihan valtava, meilläkin oli taustalla niin pitkä historia epäonnistuneita hoitoja... Toisaalta uskon, että se pakollinen 4kk tauko mikä meillä ennen hoitoihin lähtöä tuli, oli varmasti tarpeellinen kropan toipumiselle.( 3kk ruumiinavaustuloksiin ja sen jälkeen kierto oikeaan kohtaan) Toivotaan että tauko tekisi tehtävänsä!
VastaaPoistaSen sijaan edelliseen kommenttiin voin lisätä, että vaikka meilläkin oli se rakas ja odotettu esikoinen kotona, tyhjän sylin tunne oli silti välillä niin voimakas että tiedän etten aina ollut läsnä oleva äiti. Se pelko siitä, että raskaus ei enää koskaan alkaisi yhdessä sen menetetyn vauvan surun kanssa täytti välillä mielen niin, että tiedän olleeni kuin robotti... Pelko, ettei elämä enää olisi elämisen arvoista. Vaikka kuinka yritti olla kiitollinen siitä yhdestä, niin tuossa tilanteessa se ei aina ollut tarpeeksi. Mutta vaikeahan sitä muiden on ymmärtää, enkä sitä odotakaan. Ja kyllä elämä varmasti täyttyy elämällä, vaikka raskaus ei alkaisikaan. On siitäkin olemassa monia esimerkkejä. Nyt on kuitenkin hyvä pitää vielä toivosta tiukasti kiinni <3
Meillähän on nyt kulunut melkeinpä täsmälleen 4kk:tta synnytyksestä. Jotenkin pää sanoo, että sen pitää riittää, mutta kroppa ei selvästi ole yhtä mieltä asiasta...eihän tässä muuta enää voi kuin odottaa :(
PoistaItselläni ensimmäisten viikkojen zombiuden jälkeen suru on lapsen kanssa näyttäytynyt lähinnä kärsimättömyytenä. Olen aika varma, että tyttö ei siitä kärsi, luojan kiitos! Onneksi hän vaikuttaa onnelliselta ja tyytyväiseltä lapselta, muuten soimaisinkin varmasti itseäni ja lujaa. Samoin onneksi meitä on 2 vanhempaa, jos yksi on väsynyt niin toinen on paikalla joka jaksaa.
Kuten olen kertonut aiemminkin, meillä tuli jälkitarkastuksessa se kolmen kuukauden yrityskielto, joka tuntui silloin ikuisuudelta. Jälkikäteen ajateltuna se oli kuitenkin surutyön kannalta varmasti tarpeellinen aika. Toki tilanne meillä oli sikäli eri, että ei ollut tuota hoitoasiaa, ja tietysti nyt on helppo sanoa näin, kun raskaus sitten alkoi nopeasti. Varmasti lapsettomuustausta ja sen mukanaan tuoma epävarmuus tekevät ylimääräisestä odottelusta vielä paljon tuskallisempaa... Kuitenkin aika tästä vuodenvaihteeseen on melko lyhyt, vaikkei siltä tuossa tilanteessa tunnukaan. Pimeän aika on oivaa aikaa antaa tilaa surulle, käpertyä vaikka musiikin tai runojen äärelle, hemmotella itseään kaikin tavoin.
VastaaPoistaJa minäkin haluan vielä sanoa tähän "äiti elävälle ja kuolleelle" -asiaan, että kokemukseni on samanlainen kuin Turnipilla: tiedän, että en surun mustimmilla hetkillä pystynyt olemaan läsnäoleva äiti ja esikoinen varmasti jossain määrin joutui kärsimään siitä, miten suru minuun vaikutti. Tuona vaikeimpana aikana mies onneksi jaksoi paremmin, lisäksi meillä oli myös päiväkoti pelastuksena. Oli kamalaa, miten menetin itsetuntoni äitinä niin pahasti, että en edes uskaltanut olla esikoisen kanssa kaksin kovin pitkiä aikoja. Kun mies esim. lähti ystävänsä polttareihin yön yli -reissuun, minun oli pakko pyytää oma äitini seurauksemme, kun pelkäsin, että en vain jaksa ja pysty esikoisen tarpeisiin yksin vastaamaan.
Vanhemmuudessa on monenlaisia haasteita, ja lapsen kuolema on niin äärimmäinen kokemus, että ei ole ihme, jos se vaikuttaa hetkellisesti myös siihen, millainen vanhempi on mahdollisille eläville lapsille. Nykyään suhteeni esikoiseen on kuitenkin taas entisellä mallilla, joten en usko, että tuosta äidin hetkellisestä "katoamisesta" hänelle mitään traumaa aiheutui. Luulen, että myös liiallinen reippaus ja tunteiden piilottelu voi kääntyä itseään vastaan - lapset kun ovat hyviä vaistoamaan asioita ja täydentävät "aukkokohdat" mielessään itse, jos eivät vanhemmiltaan saa selitystä perheen ilmapiirissä vallitseville asioille ja tunteille.
Tuossa vastauksessani Turnipille kirjoittelinkin vähän lisää näistä vanhemmuuden tuntemuksista. Ja lisään vielä, että meillekin tuo päiväkoti on pelastus. Hoitopäivät voin käyttää täysin itseeni ja suremiseen, jotta jaksan taas ne päivät kun olemme kaksistaan. Akut on ladattu täyteen ja uskonkin olevani aika hyvin läsnäoleva äiti silloin. Uhmakohtausten käsittely ei sen sijaan aina suju niin kauhean mallikkaasti, mutta se onkin jo toinen juttu ;)
PoistaJotenkin minä miellän tämän meidän hoitotauon vähän samaksi asiaksi, kuin se teidän pakollinen yritystauko. Tai kukaan ulkopuolinen taho ei varsinaisesti kiellä mitään, mutta kroppa yrittää ilmoitella kiivaasti, että vielä ei ole yhteistyön aika. Silti se tuntuu on ihan samalta asialta kuin että ei saisi yrittää, sillä niin kauan kun emme pääse hoitoihin, on ihan turha yrittää haaveilla raskautumisesta :( Täytyy vain toivoa, että seuraavat kuukaudet menisivät nopeasti ja pian olisi taas meidän aika...