Huh helpotusta!

Kuten otsikkokin sen kertoo, eilinen piina laukesi tänään hyviin uutisiin. Yön huonosti nukkuneena ja hoidon peruuntumista jo etukäteen surreena soitin aamulla klinikalle, ja ilmoitin uudet arvot. Yllätyksekseni hoitaja totesi, että arvot ovat tosiaankin kohonneet sellaisiin lukemiin että luonnollinen raskautuminen tällä haavaa on mahdotonta, mutta ei nähnyt estettä hoidolle. Hän konsultoi lääkäriä ja soitti myöhemmin päivällä uudet lääkitysohjeet: annosta hilataan hiljalleen ylöspäin ja seuraava kontrolli kolmen viikon päästä. (Tosin aion käydä jo kahden viikon kuluttua, kun lähetekin löytyy)

Olin psyykannut itseni etukäteen sellaisiin fiiliksiin, että niistä ei niin vain palauduttukaan. Edelleenkin olo on hieman epäluuloinen: onko tämä tosiaan totta, että kohta ruvetaan sekoittelemaan Menopuria ja piikittämään, vai tuleeko joku pian perumaan koko homman? Myöhäistä aprillia, lällällää!

Eikun menoksi ja tiistaina ultraan. Voi anna kaiken NYT mennä hyvin, pliis...

Piinasta helpotukseen, helpotuksesta paniikkiin

Vuoristoradalta päivää. Olen odottanut ja odottanut, että kuukautiset vihdoin alkavat ja hermoillut hartaasti. Eilen aamulla pokka petti, jouduin soittamaan klinikalle kun menossa oli KP 39 ja huolestuin tosissani kierron kohtuuttomasta pituudesta. Olen aika varma siitä, että minulla ei ole koskaan ennen ollut näin pitkää kiertoa! Tuntuu hyvin poikkeukselliselta mutta samalla huolestuttavalta kun nyt näitä on ollut kaksi peräkanaa, ensimmäistä kertaa elämässäni. Huoli siitä, että jotain on pahasti pielessä, vahvistui hiljaa mielen perukoilla.

Lääkäri oli sitä mieltä, että syyllinen löytyy luultavasti joko kilpirauhasesta tai sisuksissa mahdollisesti muhivasta kystasta, joka viivyttäisi kiertoa. Jos kuukautiset eivät viikon päästäkään ole alkaneet, menen käymään klinikalla ja sitten ultrataan. Itse ajattelin, että kilpirauhanen se ei voi olla, kun pielessä olevat arvot eivät ennenkään ole kiertoon vaikuttaneet, vaan rupesin kehittelemään päässäni erilaisia kauhuskenaarioita. Kuka tietää jos sisuksissa on jotain oikein pahasti pielessä, vaikka munasarjasyöpä! Kohtusyöpä! (Onko sellaista edes olemassa?) Syöpädiagnoosihan tästä koko sopasta vielä puuttuisi.

Tänään iltapäivällä tilanne yhtäkkiä ratkesi ja tuulettelin työpaikan vessassa voimallisesti kun menkat alkoivat. Jihuu, vihdoinkin!! Illalla riensin apteekkiin lääkeostoksille ja kannoin kotiin kassillisen erilaisia hormonivalmisteita.

Aamulla olin käynyt varoiksi kilpirauhasarvoja mittauttamassa labrassa, ja vajaa tunti sitten klikkasin tuoreeltaan saapuneet tulokset sähköpostista auki. Hetken päästä olin aivan kauhuissani, S-TSH oli 5,5 !! Tammikuun lopussa mitattuna se oli 4,3, mitä lääkäri piti lapsentekopuuhiin liian korkeana kun tavoite olisi mieluummin alle 2. Lääkitystä nostettiin, ja sen lisäksi olen viimeiset viikot ottanut seleeniä, mikä ainakin viime syksynä vaikutti arvoihin alentavasti.

Tämä selittää täydellisesti nämä pitkät kierrot, sillä tämä on ehdottomasti yksi pahimmista mitatuista arvoista. Pahin on ainoastaan aloitusarvo ennen diagnoosin tekoa eli 6,8. Olen ihan ymmälläni sillä en käsitä mikä on saanut TSH-arvon räjähtämään noin korkeaksi. Samaan aikaan olen paniikissa siitä, että torpedoiko tämä nyt meidän alkavat hoidot kokonaan? Voiko olla mitään mahdollisuuksia saada TSH:ta puolittumaan kahdessa viikossa?? Oman käsitykseni mukaan näin korkeilla lukemilla keho ei ainakaan kykene ylläpitämään raskautta, enkä ole aivan varma miten keho suhtautuu stimulointiin, onnistuuko sekään kovista toiveista huolimatta. En voi uskoa, että saatoin laiminlyödä kilpirauhaskontrollin tällä tavalla. Jos olisin mennyt aiemmin, ongelmaan olisi päästy käsiksi aiemmin...

Huomenaamuna soitan lääkärille ja pelkään sieltä tulevaa vastausta. Tämä monen kuukauden odotus ei voi päättyä näin huonoihin uutisiin, eihän?

KP 32 & uuden ICSI:n kynnyksellä

Viime viikot ovat kuluneet etanamaisen hitaasti kun olen seurannut kalenteria, laskenut ovis- ja kiertopäiviä odotellen että pian päästäisiin hoitoihin. Edellinen kierto venyi hurjan mittaiseksi ollen kokonaiset 39 päivää, eikä tämä käsillä olevakaan näytä merkkejä muusta. Nyt on KP 32 ja ovisoireita rupesi tulemaan viikko sitten maanantaina. Tavallisesti ovis noudattelee minulla aina suht samaa kaavaa, alavatsa alkaa pullistella ja kipuilla, ja sitä jatkuu noin neljä päivää kunnes sisuksissa poksahtaa, ja masu asettuu. Nyt sitä samaa, hiljalleen pahenevaa tuntemusta vaan jatkui ja jatkui kokonaiset seitsemän päivää, enkä missään vaiheessa päässyt sanomaan että no niin, nyt se munis lähti.

Tämähän tarkoitti samalla ahkeraa luomuilua kotona makuukammarin puolella, mikä käy toisinaan ihan työstä kun sitä kalenterin kanssa harjoittaa. Onneksi meillä miehen kanssa huumorintaju kestää erilaiset kieli poskessa heitetyt kommentit puolin ja toisin, "jaksaa, jaksaa - tässä voi säästää monta tonnia riihikuivaa rahaa!" ;)

Mutta totta puhuen, jos meillä luomusti tärppäisi, olisin tietysti ensiksi iloinen mutta luultavasti silti suurimman osan ajasta puhtaasti kauhuissani, ottaen huomioon että ainoa luomuraskauteni ikinä on päättynyt keskenmenoon. On vaikea uskoa, että sieltä mitään elinkelpoista pystyisi itsekseen kehittymään. Yritettävä kuitenkin on, ja kohtahan tämä jännäys joka tapauksessa loppuu kun kuukautisten pitäisi alkaa 3-5 päivän kuluttua. Meidän on vielä käytävä klinikalla pistosopetuksessa sillä emme ole koskaan aiemmin pistäneet Menopuria.

Näistä uusista jipoista DHEA-hormonin käyttäminen tuntui aluksi kiehtovalta uudelta kokeilulta. Nyt olen siitä hieman myrtynyt, sillä toistaiseksi ainut näkyvä muutos on ollut kiertojen piteneminen ja sen johdosta hoidon odottelu on pidentynyt yhteensä noin kahdella kokonaisella viikolla. Ja sekään ei ole vaikuttanut millään tavalla luteaali-vaiheeseen (joka on minulla niin kovin lyhyt) vaan ainoastaan alkupäähän, saaden oviksen tulemaan vasta KP 27-30 tienoilla. Hormonia napsitaan aina punktioon saakka, jolloin se lopetetaan. Jos tulen tuoresiirrosta raskaaksi, pyörrän tietysti puheeni heti ;)

Kaikkinensa on sanottava, että hoitotauosta on ollut jollain tasolla apua henkiseen jaksamiseen, erityisesti miehellä. Itse olen kuitenkin huomannut, että tässä viikkojen vieriessä odotukset alkavat latautua ihan eri tavalla odotusajan ollessa näin pitkä ja huomaan haaveilevani raskaanaolemisesta ihan jatkuvasti. Ja ihan salaa ne ajatukset kulkevat sellaista latua, että "sitten kun olen raskaana..." ja "kohta, kun tulen raskaaksi...", eli päässäni olen jo vuorenvarma että tästä eka hoidosta tärppää! Se on todella pelottavaa, koska epätoivoissani ajattelin jo näin sekä marraskuussa että vuodenvaihteessa, ja pudotus oli sitä korkeampi.

Käytännön tasolla en jaksa olla enää niin motivoitunut kun olin syksyllä. Syön tietysti aina keskivertoterveellisesti, mutta pannassa ei ole enää mikään muu kuin karkki. (se on oleva palkintoni kun ensimmäiset 3 raskauskuukautta ovat ohi!!) Vitamiinit otimme muutama viikko takaperin taas käyttöön, mutta niistäkin aion käyttää vain olemassaolevat purkit enkä osta enää lisää. Toivotaan, että sanonta "Less is More" pitää tässä tapauksessa paikkansa.

Toivottavasti meillä Päästään Pääsiäisenä Pistämään! :)

Outsider

Toisinaan eteen tulee hetkiä, jotka todella pudottavat alas niistä kuvitelmista, että olisin edes suunnilleen päällisin puolin toipunut. Ne sosiaaliset hetket, kun muistaa ettei todellakaan ole yksi muista. Synttärijuhlat, ristiäiset, häät, you name it. Kaikki sellaiset tilaisuudet, joissa on onnellisia, tavallisia ihmisiä juhlimassa jonkun toisen onnellisen, tavallisen ihmisen elämää. Mukana aikuisia, lapsia, raskaanaolevia, vauvoja. Kaikki odottaneet jo tovin, että pääsevät taas viettämään mukavaa aikaa yhdessä, jutellen mukavia, syöden kakkua kahvin kanssa.

Sitten paikalle saavun minä, jälleen kerran kuvitellen että "tämähän olisi kivaa piristystä ja vaihtelua". Hah. Joskus ennen minäkin olin samanlainen tavallinen ihminen, joka nautti sosiaalisista tilanteista. Nykyään jähmetyn jo kynnyksellä, ihan jokaikinen kerta. Ulkopuolisuuden tunne iskee minuun välittömästi. Aina löytyy joku, jonka olisi pitänyt osata sanoa jotain. Aina löytyy joku, joka möläyttää. Ja minä, joka sitten kuitenkin säälin ja suojelen sitä toista, enkä vastaa möläytykseen emämöläytyksellä. Hymistelen, kiertelen ja kaartelen, ja jälkeenpäin kotona möykkään, "eikö se muka tiennyt!?".

Tiesiväthän he, sillä hetkellä silloin viime kesänä kun siitä kerrottiin, vaan kun siitä on jo niin kauan. Kokonaiset 9 kuukautta! Ei kai ne nyt enää, sitä samaa vatvo.

Ja noissa bileissä on aina yksi toinenkin yhteinen tekijä: joko raskaana oleva tai ihan pieni vauva. Välttele niitä nyt sitten pienessä tilassa, ei ole muuten ihan helppo homma! Kaiken tämän vaivannäön perään tulee vielä muutaman päivän mittainen henkinen krapula. Minustakin on tainnut nyt tulla "tavataan-mieluummin-kahden-kesken-ihminen", mitäpä sitä sen enempää itseään kiusaamaan.

Kiusaamisesta puheen ollen, käsillä on jälleen uusi virstanpylväs Enkelipojan poismenosta. Hän on nyt ollut poissa yhtä kauan kuin eli: vain vajaat 9 kuukautta. Päivien kuluessa Enkelipojan lyhyt elämä painuu historian sivuilla yhä kauemmaksi, ja jonain päivänä tuo ajanjakso näyttää vain perhosen siiveniskulta, vaikka meille se oli samalla kokonaisen elämän mittainen...Voi poikani, kunpa olisit saanut edes yhden henkäyksen vetää kohdun tällä puolen. Ehkä silloin muu maailma osaisi sinut tunnustaa aivan eri tavalla...

Töihinpaluu

Kuten radiohiljaisuudesta on ehkä voinut päätellä, olen palannut takaisin töihin. Tämä elämänmuutos kaikkine sivujuonteineen on vaatinut kaiken ylimääräisen aikani ja energiani, mutta nyt yritän hiljalleen palata normaaleihin rutiineihin ja ruveta muistamaan myös ympärillä olevia ihmisiä. Olen pysytellyt aika lailla erossa kaikesta vauva-, odotus-, kuolema- tai lapsettomuusaiheisesta materiaalista ja olen todennut että hyvä niin, välillä etäisyys tähän kaikkeen tekee terää.

Töihinpaluu tuntui erittäin vaikealta ja vei kaikki voimani, erityisesti kun etukäteen rakentelemani "turvaverkko" ja back-up planini uusi raskaus ei siihen mennessä toteutunutkaan. Olin säikky, epävarma ja pelokas. Olisin jäänyt mieluummin oman kodin turvaan, mutta menin töihin kun oli pakko. Vedin väkisin suupieliä ylöspäin hymyä muistuttavaan irveeseen, kättelin ja halailin ihmisiä ja hoin "hei vaan, päivää, mukava nähdä taas!".

Kaikki kohtaamiset olivat odotuksesta latautuneita, miten minuun suhtauduttaisiin, mitä minulle ensimmäiseksi sanottaisiin. Pääsääntöisesti sain hyvin lämpimiä tervetulotoivotuksia, yllättävän moni halasi (mitä ei normaalisti olisi tapahtunut) mutta vain kourallinen on tähän päivään mennessä ottanut Enkelipojan tai jaksamiseni oma-aloitteisesti esille. Olin osannut tähänastisten kokemusten perusteella jo varautua siihen että ihmiset eivät yleensä ottaen osaa puhua kuolemasta, mutta silti se taas tuli minulle järkytyksenä. Tuntuuko "otan osaa" näin pitkän ajan jälkeen sopimattomalta, pelätäänkö että voinnin kyselyt saavat seurakseen heti kyyneleiden ryöpyn, sitä en tiedä, mutta joka tapauksessa lähes kaikki ovat ratkaisseet ongelman niin, että sitä ei (enää) ole.

Aluksi tuntui hyvin ahdistavalta, että Enkelipojasta ei puhuta koskaan. Kaikki muu on vapaata riistaa, mutta elämäni merkittävä osa, toinen lapseni, on tabu. Vähitellen olen kuitenkin tottunut tähän ja pystynyt rentoutumaan. Suru on kuitenkin merkillinen asia. Se vaatii ulostuloreitin tavalla tai toisella. Ennen Enkelipoika oli läsnä koko valveillaoloaikani ja mietin häntä jatkuvasti. Nyt taas tehokas työnteko edellyttää keskittymistä kulloinkin käsillä olevaan asiaan, joten en voi velloa omissa asioissani enää kaiken aikaa. Sen vastapainoksi heti työpäivän jälkeen autoon istuttuani kyyneleet purkautuivat ryöppynä, välillä jopa ihan yllättäen vaikka olin hyvän työpäivän jäljiltä hyvillä mielin. Mutta automatkat ovat mainiota itkuaikaa, kukaan ei silloin häiritse tai ihmettele märkiä kasvoja.

Kovaa on seurata niitä, jotka jäivät kanssani yhtäaikaa äitiyslomalle, mutta pääsivät onnellisesti maaliin asti. Tai niitä, jotka parhaillaan odottavat, eivätkä (onneksi) tule koskaan tietämään tarkkaan mitä oman vauvan hautaaminen tarkoittaa. Joka päivä käyn vuoropuhelua itseni kanssa, mutta kysymys ei koskaan vaihdu: "Miksi juuri meille piti käydä näin?" Olisi ihanaa kun saisi olla yksi niistä huolettomista vauvallisista...

Kaiken kaikkiaan nyt voi todeta, että töihinpaluu oli kuitenkin hyväksi. Aiemmin en olisi pystynyt enkä jaksanut keskittyä työasioihin, mutta tässä vaiheessa se on alkujärkytyksen jälkeen piristänyt ja tuonut uutta potkua elämään. En enää ehdi koko ajan vatvomaan hoitoja ja tuskailemaan raskauden puutetta. Olen kokenut olevani jälleen hyödyllinen ja tärkeä, sekä löytänyt tyydytystä siitä, että osaan sittenkin vielä jotain. Kaiken kukkuraksi aika rientää nopeasti, toivottavasti jonain päivänä (mahdollisimman pian) havahdun vielä positiivisen raskaustestin ääreltä!

Päätöksiä

Täällä fiilikset ovat pyörähtäneet viimeisen kuukauden sisällä ääripäästä toiseen. Vanha Verona on kuin vaivihkaa ottanut taas ohjakset käsiinsä ja voin tyytyväisenä todeta, että kuukaudentakainen romahdus oli vain tilapäinen. En voi edelleenkään luonnehtia itseäni varsinaisesti onnelliseksi, mutta suunta on oikea ja koen omaavani taas tarpeeksi voimia uuteen koitokseen lapsettomuusrintamalla.

Ikäänkuin koemielessä ja sopivan tilaisuuden tullen päätimme kokeilla uutta klinikkaa. Ensikäynnin teimme reilu viikko sitten ja ensivaikutelma oli positiivinen: ilahduin kyseisen lääkärin perusteellisuudesta taustojen selvityksen suhteen ja muutenkin hänen ammattitaitonsa oli kiistaton. Etukäteen toivoin, että uudella lääkärillä olisi esittää jotain sellaista mitä emme vielä olisi kokeilleet. Näin kävi, sillä hän määräsi heti aloitettavaksi DHEA-hormonia, jonka pitäisi piristää munasarjojen toimintaa (koska folleja on aina tullut vähänlaisesti lääkeannoksesta riippumatta). Toinen "uutuus" oli se, että ensi kerralla hoito tehdään Menopurilla kun taas aina ennen olen pistänyt Puregonia ja/tai Elonvaa. Tässä vaiheessa kaikki on kokeilemisen arvoista, enkä usko että Menopur ainakaan mitään huonoa saisi aikaiseksi sillä kyseessä taitaa olla aika suosittu IVF-lääke.

Lääkäri teki ultran ja sen osalta sain kerrankin positiivista palautetta, mikä lämmitti mieltä kaikkien näiden huonojen uutisten joukossa. Lääkärin mielestä munasarjani näyttävät täysin normaaleilta ja jos hän ei tietäisi hoitohistoriastani mitään, näkymän perusteella hän veikkaisi että kyseessä ovat ihan normaalit ja terveen naisen munasarjat! (< -- ei siis aivan toivoton tapaus sittenkään) Molemmilla puolilla näkyi useampia uinuvia follikkeleita, joista seuraavissa ovulaatioissa pitäisi nousta vuorotellen tyyppejä munimaan.

Kerroin lääkärille, että tässä kierrossa en ole ovuloinut ollenkaan ja odottelen piakkoin kuukautisia alkaviksi. Hän vahvisti sen, että tosiaankaan oviksesta ei näy mitään merkkejä, mutta samalla epäili että menkat eivät kyllä ihan pian alakaan. Lääkäri oli täysin oikeassa, sillä tänään on KP33 ja edelleenkin odottelen niitä - kaiken kukkuraksi toissapäivänä alkoivat erehtymättömät ovisoireet jotka jatkuvat edelleen! Ensin en käsittänyt ollenkaan mistä oli kysymys, mutta sitten tajusin että tässä on täytynyt käydä niin, että elimistö on lykännyt itse ovulaatiota ja heti kun tilanne rauhoittui, kierto "alkoi" normaalilla tavalla kesken kaiken. Muutenhan tämä ei niin paljon haittaisi, mutta kun olemme miehen kanssa eri paikkakunnalla juuri näinä päivinä kuin olisi edes se pienenpieni promillen mahdollisuus saada jotain aikaiseksi luonnollisin keinoin...Just my luck :/

Hermoja tullaan muutenkin koettelemaan seuraavina viikkoina aika lailla. Esitin lääkärille toiveeni siitä, että uusi hoito voitaisiin tehdä heti uuden kierron alettua, mutta tämä pudotti minut hätähousun unelmistani suorastaan ärsyttävän järkevillä ja hyvillä perusteluilla :) Varsinkin tämän hormonitykityksen jälkeen, mitä elimistöni on viimeisen puolen vuoden aikana saanut ottaa vastaan, on järkevää odottaa ensin tämä edellisen hoidon jälkeinen kierto loppuun, ja sitten vielä yksi normaali ennenkuin pistetään toimeksi. Lisäksi sinä aikana DHEA-hormoni ehtii vaikuttaa ja sitten siitä on suurin mahdollinen apu kun uusi hoito aloitetaan. Puolitoista kuukautta tuntuu kamalan pitkältä ajalta odottaa, mutta ehkä on tullut viimeinkin aika että alan tosissani kuunnella ammattilaisten suosituksia ja annan samalla kropalleni hyvin ansaitun lepotauon. (pitkin hampain lausuu hän)

Toivottavasti huhtikuusta tulee meidän onnenkuukausi! :)

Nainen muiden joukossa

Jos saisit tietää, että kohtaat pian väkijoukossa naisen jonka sydämessä on valtava haava, et luultavasti tunnistaisi häntä mistään. Sillä tuo nainen näyttäisi päällisin puolin yhtä tavalliselta kuin hänen ympärillään kävelevät ihmiset, yhtä kiireiseltä, tai joutilaalta kuin kuka tahansa muu. Hänen vaatteensa eivät poikkeaisi toisten vaatetuksesta ja kenties hän jopa ohimennen hymyilisi. Ehkä silloin jos katsoisit häntä hetken aikaa oikein syvälle silmiin, saattaisit saada aavistuksen siitä, että hänen sieluunsa on asettunut iäksi suru.

Mutta ainoastaan silloin, jos tuo nainen päättäisi raottaa sisintään sinulle, voisit todella nähdä hänet ja tulla tietämään, että hänen silmissään vilahtava tuska on totta. Uskaltaisitko kuulla, mitä hänellä on kerrottavanaan? Vai juoksisitko pois, pakoon omaan tavalliseen elämääsi jossa kuolema on vain vanhoja ihmisiä varten?

Jos jäisit kuulemaan, nainen saattaisi kertoa sinulle että hänen pahin pelkonsa on toteutunut ja hän on joutunut hyvästelemään jotain niin kallisarvoista että kenenkään ei pitäisi sellaiseen joutua. Nainen luuli, että jos hän selviäisi siitä, hän selviäisi aivan kaikesta mitä elämä hänen eteensä heittäisi. Vaikka hän alunperin luuli olevansa vahva, hän ymmärsi että hän sittenkin oli hauras ja pelkäsi ettei enää koskaan eheytyisi uudelleen. Kaikista pahinta oli pelko siitä, että nainen menettäisi taas uudelleen, sillä hän tiesi että salama kyllä iskee uudelleen samaan puuhun jos näin on käydäkseen. Ja tuo pelko on niin vahva, että nainen ei tiedä tuleeko hänestä enää koskaan sitä ihmistä joka joskus luotti tulevaisuuteen ja elämään.

Kun hän katsoo peiliin, hän näkee sen saman naisen mutta kuitenkin täysin eri ihmisen. Periaatteessa hän näyttää samalta kuin ennen, mutta hänen silmissään peilistä katsoo takaisin joku, joka on joutunut lannistumaan ja on samalla vanhentunut sata vuotta. Hän ei koskaan tiennyt, että paha olo voisi vanhentaa ihmistä mutta nyt hän näkee että se on totta. Ehkä myös hänen askeleensa on hivenen raskaampi kuin aiemmin, kiireetön ja vailla entistä kepeyttä.

Nainen saattaisi myös kertoa sinulle, että nyt hän tietää miltä tuntuu elää välitilassa. Juuttuneena sellaiseen aikaan, joka vain kuluu. Nainen ei tiedä olisiko parempi haikailla menneisyyteen ja takaisin niihin onnellisiin päiviin kuin kaikki oli vielä hyvin, vai odottaisiko tulevaisuutta ja edessäpäin siintäviä onnenhetkiä, sillä hän ei oikein tiedä onko sellainen edes totta. Hän tietää, että onnea ei voi ostaa pankista mutta silti joskus hän toivoisi niin. Hän toivoisi myös lisää toivoa. Jos hän tarpeeksi kauan odottaa, ehkä joskus on taas hänen vuoronsa?

Kun nainen olisi kertonut sinulle kaiken tämän, hän katsoisi hetken aikaa sinua silmiin, hyvästelisi ja kääntyisi takaisin väkijoukkoon poistuakseen. Sinä seuraisit hänen kävelyään ja joutuisit pinnistelemään erottaakseen hänet vielä, sillä etäältä katsottuna hän näyttää aivan samalta kuin muut. Tavalliselta naiselta, vaikka sisällään hän kantaa ikuista leimaa.