maanantai 21. kesäkuuta 2010

Surullisia Tarinoita ja Toivonkipinääkin

Tänään olen lueskellut tosi paljon erilaisia vauvakuumeaiheisia blogeja ja tullut välillä tosi surulliseksi. Tuntuu tosi kurjalta ajatella, kuinka monta ihmistä maan päältä loppujen lopuksi löytyykään, joka antaisi mitä tahansa saadakseen lapsen, mutta ei vaan luonnollista kautta onnistu siinä. Jopa nuorella ihmisellä voi olla suuria vaikeuksia tulla raskaaksi, tai jos vaikka raskaaksitulo onnistuisikin, niin saa aina keskenmenon.

Noin pari kuukautta sitten sain erään tuttavan tuttavan suruviestin. Heille oli pitänyt tulla vauva ja nainen oli muistaakseni noin neljännellä kuulla raskaana, mutta tutkimuksissa oli selvinnyt, että vauva olikin kuollut kohtuun. Tämä nainen oli sitten joutunut synnyttämään sikiön. Tuollainen on aina ihan hirveätä, mutta tilannetta tietysti vielä höysti se tieto, että he olivat yrittäneet monta monituista vuotta tätä vauvaa ja kun sitten vihdoin tärppäsi, kävi näin. Aivan kamalaa, en osaa edes täysin kuvitella miltä siinä tilanteessa täytyykään tuntua.

Toinen omakohtaisesti vielä kurjempi tapaus sattui aivan äskettäin. Eräs rakas ja läheinen ystäväni oli miehensä kanssa yrittänyt tulla raskaaksi noin neljän vuoden ajan, tuloksetta. Erilaisia vaivoja oli matkan varrelta löytynyt ja niitä oli sitten sitä mukaa paranneltu, sekä tutkimuksiinkin olivat menneet ja jotain hedelmöityshoitoja tehty vuosi sitten, kunnes he siltä erää väsyivät ja päättivät pitää taukoa. Uudet hoitotoimenpiteet oli taas varattu ja heidän piti aloittaa tänä kesänä, mutta kuin ihmeen kaupalla heillä tärppäsikin luonnollista kautta! Olin heidän puolestaan aivan superiloinen ja onnellinen, että vihdoin kaiken odottelun jälkeen oli käymässä hyvin. No, arvaatte varmaan että tämä tarina ei päättynyt hyvin...

Olimme ystäväni kanssa kahvilla ja molemmilla baakelsit nenän alla mutta me kumpikaan emme pystyneet itkultamme syömään, kun hän kertoi raskauden menneen äskettäin kesken ja kivut olivat olleet hirvittävät. Tai ilmeisesti oikeasta raskaudesta ei ollutkaan ollut kysymys, vaan heidän kohdalleen oli osunut ns. tuulimunaraskaus mitä ei mistään tietysti voinut arvata kun eivät olleet ultraankaan vielä päässeet. Varattu aika olisi ollut seuraavalla viikolla, mutta tämä ehti mennä itsestään kesken juuri sitä ennen. Suru ja shokki olivat olleet valtavat, mutta onneksi ystäväni on optimistinen ja toiveikas persoona, joten hän pystyi surusta huolimatta yrittää nähdä asiassa joitain hyviäkin puolia. Niistä ehkä tärkein oli se, että todistettavasti hedelmöittyminen on heille luonnollista kautta ylipäätään mahdollinen kun sitäkin pitkään epäiltiin. Nyt he eivät tosiaankaan aio luovuttaa, vaan aikovat tehdä kaikkensa että seuraava raskaus saadaan käyntiin mahdollisimman pian, ja jos ei luonnollisesti, niin vihdoin syksyllä alkavilla hedelmöityshoidoilla. Ihanan positiivinen asenne ja mahtavaa, etteivät he menettäneet toivoaan!

Itsekin haluan ajatella, että jos vaikka tulisikin tieto, ettei meillä hedelmöitys onnistu luonnollista kautta, ei se olisi maailmanloppu. Olen aina, niin kauan kuin muistan, ajatellut että saattaisin joskus adoptoida jos oman lapsen saanti ei onnistu. Sen sijaan en osaa kuvitella miten suhtautuisin keskenmenoon...siinä ehtii kuitenkin ajatukset laukata vaikka mihin edes muutaman raskausviikon aikana. Sitä ehtii ajatella ja haaveilla ja suunnitella, vaikka kuinka yrittäisi itseään toppuutella ja olla varovainen. Mutta toisaalta, onko se raskausaika sitten niin nautittavaa jos koko ajan pitää pelätä ja mitään ei tapahdukaan...?

Mutta tsemppiä kaikille yrittäjille, ei saa menettää toivoaan! Toivoa on aina, niin haluan ajatella. Ja paistaa se päivä joskus risukasaankin, eikös vaan :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti