2. IVF-hoito: 2. ultra

Tällä viikolla mies lähti työreissulle, mikä tarkoitti sitä että, että minä jäin yksin lapsen ja ....piikkien...(!) kanssa. Lapsen kanssa on mennyt ihan hyvin vaikka sitä etukäteen pelkäsinkin, sillä ajattelinkin etten pallomahan kanssa pysy neidin perässä ollenkaan, mutta varmaankin kiitos vähäisen follikkelimäärän on mahan turvotus ja kipuilu ollut ihan minimissä.

Piikkien kanssa on sen sijaan ollut vähän niin ja näin. Maanantai-iltana mies pakotti minut pistämään ensimmäisen kerran itse, sillä pitihän minun oppia. Sen jälkeen on ollut vaihtelevia iltoja: toisinaan olen tuijottanut neulanpäätä varttitunnin ja miettinyt, että tuota en takuulla tunge itseeni! Tänä iltana se taas sujui kohtuullisen nopeasti, harjoitus tekee kai tässäkin hommassa mestarin. Cetrotide on siitä inhaa ainetta, että pistämisen jälkeen sitä tihkuu takaisin iholle ja se pistää kutittamaan aivan hirrveän kamalasti. Olen pakottautunut olemaan raapimatta vaikka mieli kuinka tekisi.

Tänään aamusella kävin toisessa ultrassa ja saalis oli laihentunut kahdeksi follikkeliksi, mitään muita kerättäviä tapauksia siellä ei näkynyt. Kerroin, että pysyttelemme edelleen päätöksessämme jatkaa punktioon joten aika varattiin ja sain ohjeet viikonlopun pistoksille. Tänä iltana meni vielä Puregonia ja Cetrotideä, huomisaamuna puolestaan laitetaan viimeinen satsi Cetrotideä ja illalla klo 22 puolestaan Pregnyl joka aikaansaa ovulaation. Sunnuntaina koittaa kauan kaivattu lepopäivä, mikä varmaan tulee tarpeeseen sillä maanantaiaamuna aikaisin menemme itse toimenpiteeseen.

En enää panikoi punktiota samoin kuin aiemmin. Jotenkin nurinkurisesti edellisen ultran huonot uutiset auttoivat laittamaan tätä koko toimenpidettä ja prosessia oikeisiin mittasuhteisiin. Loppujen lopuksikin kyse on vain noin 10 minuutin mittaisesta toimenpiteestä, johon saan mennä pää kivasti pöllyssä kiitos kipulääkkeiden ja Diapamin, ja josta kyllä pitäisi toipua suhteellisen nopeasti. Moni ramppaa tällaisessa monta kertaa vuodessa. Lisäksi tänä aamuna lääkäriä odotellessa luin Vauva-lehdestä eräästä sankarinaisesta, joka oli luovuttanut lahjamunasoluja 5 kertaa. Siis viisi kertaa! Eikä hän edes saanut siitä omaa vauvaa palkkioksi, vaan teki sitä ihan hyvää hyvyyttään jonkun tuntemattoman lapsettoman pariskunnan hyväksi.

Aiemmin lääkäri kertoi, että hormonihoitojen välissä suositellaan periaatteessa pidettäväksi välikuukausi, mutta ei kropan toipumisen vuoksi sillä kroppa kyllä kestää, vaan lähinnä henkisen hyvinvoinnin kannalta. Olen miettinyt tämän jutun niin, että jos tästä hoidosta ei tule yhtään hedelmöittynyttä alkiota tai ne eivät kiinnity, pyydän päästä hoitoon samantien uudestaan. Nyt tuntuu, että jaksan kyllä, sillä hitunen toivoa muutaman piikin kanssa on parempi kuin ei toivoa ollenkaan.

Mutta päätin myös, että jos tästä rumbasta vielä saadaan yksi Pikku Kakkonen aikaiseksi, niin sitten saavat hoidot jäädä osaltani ikiajoiksi! Kolmosesta olemme aika ajoin puhuneet, mutta se saa varmaankin jäädä herran haltuun eli tulee jos on tullakseen luonnollisin keinoin. Toisaalta tuntuu ennenaikaiselta murehtia kolmosesta jo tässä vaiheessa, mutta itseäni helpottaa kun olen tehnyt päässäni jonkin ratkaisun ja jotenkin tuntuu, että enää tarvitsee kestää vain yksi tai kaksi hoitoprosessia ja sitten se on osaltani lopullisesti ohi :)