Tänään maailman rakkaimman pikkupojan syntymästä on kulunut tasan kolme viikkoa. Aluksi ajattelin kirjoittaa hyvin neutraalin synnytyskertomuksen, ikäänkuin meille olisi syntynytkin elävä vauva, mutta päivien kuluessa se ajatus rupesi tuntumaan kauhealta. Luonteestaan huolimatta synnytys oli kaunis kokemus ja jos en kirjoittaisi tätä tarinaa juuri niinkuin se tapahtui, kokisin tekeväni väärin.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Vajaan kahden vuorokauden käynnistelyn jälkeen synnytys alkoi vihdoin varhain aamulla. Heräsin aamulla joskus puoli seitsemän aikaan, kerrankin hieman levänneen oloisena sillä illalla olin ottanut rauhoittavan lääkkeen. Aamuyöllä olin tuntenut hämärästi unen läpi joitain tuikkaisuja kohdunsuun tienoilla, mutta kuitenkin niin kevyitä että olin pystynyt niistä huolimatta jatkamaan unia. Nousin ylös, kävin wc:ssä ja melkein samantien huomasin supistelujen tulevan 15 minuutin välein. Kävin sanomassa asiasta hoitajille ja sovimme, että seurataan tilannetta ja jos väli ei tuosta tihene, minulle tarjoillaan vielä aamupalaa. Synnytyksen käynnistyttyä sitä ei enää saisi.
Palattuani takaisin huoneeseen mieskin heräsi ja kerroin, että nyt alkaa tapahtua. Pyysin häntä kellottamaan supistuksia, sillä todella nopeasti niiden väli tiheni ja voimakkuus tehostui niin, etten enää pystynyt keskittymään ajankuluun. Pari ensimmäistä supistusta tulivat 15 minuutin välein, seuraavat pari 10 minuutin välein, pian 7 minuutin välein ja kohta 3-4 minuutin välein. Klo 8 tienoilla lääkäri saapui osastolle, tutki minut ja totesi että kohdunsuu oli jo 4-5 cm auki. (Kyseinen lääkäri oli muuten koko tähänastisesta henkilökunnasta kaikista töykein, huoneeseen saavuttua hän ei edes katsonut minua silmiin saati kunnolla tervehtinyt, osanotoista puhumattakaan. Ensimmäiseksi hän ryhtyi vain etsimään tutkimushansikkaita.) Itse sitten kysyin, että kai sitä nyt jo pääsisi synnytyssaliin kun tämä näin vauhdilla etenee.
Tässä vaiheessa supistuksia tuli jo 1-2 minuutin välein, ellei tiheämminkin. Olin helpottunut, että synnytys eteni mutta osaksi myös kauhuissani kun kaikki tapahtui niin nopeasti. Pääsin samantien lähtemään synnytyssaliin ja matka oli ihan yhtä hidas kuin viimeksikin. Kerran minuutissa tarrasin kiinni lähimpään huonekaluun puhaltelemaan pahimpien kipujen ajaksi. Mielestäni kipu oli jonkin verran erilaista kuin Sintistä, silloin muistelen että koko ajan jomotti tuskaisasti alaselkää mutta tämän kivun paikansin lähinnä kohdunsuulle.
Itse kivun sietäminen oli helppoa. En tiedä johtuiko se kaikesta siitä sisäisestä tuskasta, jossa olin joutunut edelliset kaksi päivää kieriskelemään, mutta fyysinen särky oli paljon helpompi ottaa vastaan. Lisäksi olin kai helpottunut siitä, että vihdoin jotain tapahtui, mikä pakotti laittamaan surun ja tuskan hetkeksi sivuun.
Synnytyssaliin pääsin puoli yhdeksän maissa ja pian sinne tuli kätilömme, joka käveli suoraan halaamaan. Hän kertoi kuinka kamalan pahoillaan oli, ja kuinka tekisi kaikkensa auttaakseen minua mahdollisimman paljon. Sen hän kyllä tekikin, enkä tiedä kuinka olisin selvinnyt synnytyksestä ilman tätä ihanaa, empaattista ihmistä.
Salissa ollessa tunsin tietysti kipua ja luulen, että toisenlaisissa olosuhteissa olisin saattanut kokeilla synnytystä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta tässä tilanteessa en uskaltanut olla ottamatta sitä vastaan. Anestesialääkäri tuli välittömästi ja laittoi spinaalin. Se rupesi heti vaikuttamaan ja kaikki kivut käytännössä katosivat pois. Palelin, ja kätilö toi minulle lämpöpeiton. Eräs tärkeä osa-alue, eli vauvan voinnin seuraaminen suorastaan loisti poissaolollaan. Tunsin syvää surua siitä, että vihdoinkin olin päässyt tähän odottamaani tilanteeseen eli synnytyssalin pöydälle, mutta palkkiotani - elävää vauvaa - ei siitä minulle suotaisi.
Supistukset vaimenivat spinaalin johdosta jonkin verran, joten kätilö antoi minulle varovasti oksitosiinia, ihan kuten Sintistäkin epiduraalin jälkeen. Todella nopeasti olin auennut kokonaan. Kätilö totesi että vauva on kuitenkin vielä aika ylhäällä, joten saisin ruveta tekemään kevyitä passiivisia ponnistuksia aina kun tunsin supistuksen tulevan. Makasin kyljelläni ja totuttelin ponnistamaan.
Pian sai kehotuksen kääntyä selälleni ja alkaa ponnistamaan tosissani. Vauva rupesi heti etenemään synnytyskanavassa. Juuri kun urakkani alkoi lähennellä loppuaan, spinaalin vaikutus alkoi haihtua. Kaikki eteni kuin täydellisen synnytyskäsikirjoituksen mukaan - paitsi että vauvani oli kuollut. 20 minuutin ponnistamisen jälkeen syntyi täydellisen kaunis Enkelipoikamme ja hänet nostettiin heti syliini. Hän oli niin valmis, niin täydellinen, mutta nuo pienet silmät eivät aukeaisi koskaan tässä maailmassa. Synnytyssalin luonnoton hiljaisuus täyttyi äidin itkulla, väärän ihmisen itkulla.
"Voi rakas pikkuinen, mikset voisi vain hengittää?" Muistan sanoneeni. "Hengittäisit nyt" Ja tietysti tiesin, ettei se ollut mahdollista.
Silittelin pieniä sormia, pehmoisia poskia ja tuuheaa tukkaa. Halusin tuntea nuo pikkuiset sormet omieni ympärillä, mutta ne eivät vastanneet otteeseeni. Lämpöisenä ja velttona hän makasi kehoani vasten. Rakas poikani, elämä hänestä jo paenneena. Itkien sivelin noita samoja piirteitä, jotka tunnistin 2,5-vuotta sitten isosiskossaan, samoin vastasyntyneenä sylissäni. Isosisko ja pikkuveli, jotka eivät koskaan saisi varttua yhdessä.
Enkelipoika kapaloitiin ja sitten hänen sai syliinsä myös isä. Otimme lukemattomia valokuvia, kerroimme lapsellemme miten paljon häntä rakastimme. Luin hänelle muutaman tärkeimmän runon, jotka olin viikonlopun aikana löytänyt. Sairaalapastori saapui ja pidimme siunaustilaisuuden siellä synnytyssalissa, eikä kellään meistä ollut kuivia silmiä tuolla hetkellä.
Papin lähdettyä sylittelimme vielä aikamme. Noin puolentoista tunnin jälkeen tunsimme rauhaa. Suukot oli annettu, kasvonpiirteet oli painettu muistiin syvälle sydämeen, kaikki oli sanottu ja pienokaisemme fyysinen olemus oli aika luovuttaa eteenpäin. Kätilö vei hänet pois ja toi meille vielä tuomisina käden ja jalanjäljet sekä hiustupsun, rakkaat aarteemme mitä vauvastamme on jäljellä.
Synnytyksestä sain n. 10 tikkiä ja tyhjän sylin. Illalla pääsin kotiin, omaan surupesäämme.
maanantai 28. heinäkuuta 2014
perjantai 25. heinäkuuta 2014
Pakkomielle
Nyt kun mieli alkaa hiljalleen selvitä alkushokista Enkelipojan menettämisen jälkeen, on vain yksi asia joka saa minut pyristelemään kiivaasti kohti tulevaisuutta - tyhjän sylin täyttäminen. Kirjoitin tästä aiemminkin, silloin kun mieli oli vielä sekaisin surusta. Mitä enemmän päiviä kuluu, sitä vahvemmaksi tuo ajatus tulee.
En halua ikinä korvata Enkelipoikaa, mutta tunnen todella voimakasta, fyysistä tarvetta täyttää tämä äidin tyhjä syli. Haluan hoivata, haluan ruokkia, pitää huolta pienen pienestä olennosta joka on täysin riippuvainen vanhemmistaan. Kehoni oli jo aivan valmistautunut tuohon tehtäväänsä, ja koko olemassaoloni huutaa sille jatkumoa.
Sairaalassa synnytyksen jälkeen sain maidontuloa ehkäisevät pillerit. Silti rinnat eivät ole vajuneet synnytyksestä juuri ollenkaan, ja välillä tunnen kummaa kipristelyä, hyvin samantapaista kun imetyksen aikana silloin kun Sintti oli nukkunut vähän pidempään ja maito rupesi pakkautumaan. Voisin melkein vaikka vannoa, että jos syliini tuotaisiin pikkuvauva niin täältä kyllä maitohanat aukeaisivat pienen houkuttelun jälkeen...!
Monesta lähteestä olen kuullut ja lukenut, että raskaudet ja synnytykset parantavat hedelmällisyyttä. Hieman järjenvastaisestikin olen pistämässä kaiken toivoni tuon uskomuksen varaan. Tiedän, että klinikalle ei varmasti oteta ainakaan ennenkuin kierto on tasoittunut. Vaikka sekin tapahtuisi nopeasti olisi se silti liian hidasta minulle. En voi päästää irti siitä ajatuksesta, että ensimmäiset kuukaudet synnytyksen jälkeen ovat kaikkein hedelmällisintä aikaa ja uskottelen naiivisti itselleni, että luonto hoitaa osuutensa nopeasti. (ja tällehän ei ole siis minkäänlaisia perusteita, kun kerran olemme lapsettomuudesta kärsivä pariskunta!)
Kävi miten kävi, tarve raskautua nopeasti on voimakas. Muuten tuntuu siltä, että jään tähän samaan olotilaan polkemaan paikoilleni. Raskausmahoja tulee vastaan ihan joka paikassa, samoin turvakaukaloita joista pilkottaa pieniä varpaita. Meidänhän tuossa piti olla! Kanniskelemassa omaa vauvaa, sen sijaan että suunnittelemme hautakiven ostoa...
Aluksi näytti siltä, että jälkivuoto hiipuu nopeasti. Nyt 2,5 viikon jälkeen sitä tulee vieläkin, tosin erittäin niukasti, mutta kuitenkin. Olen silti vähän hämmentynyt sekä omista että lähipiirin saamista hyvinkin toisistaan poikkeavista ohjeista. Minulle neuvolasta ja sairaalasta sanottiin, että ei ole mitään syytä pitää taukoa vaan yrittämisen voi heti aloittaa kun jälkivuoto on loppunut, ellei ilmene komplikaatioita tai tulehduksia. Sen sijaan parille tuntemalleni henkilölle neuvottiin odottamaan ainakin puoli vuotta synnytyksen jälkeen, jotta uusi raskaus olisi turvallinen. Puoli vuotta näissä olosuhteissa tuntuu kokonaiselta ihmisiältä...Erikoista, että eri ihmisiltä, vaikkakin samalta alalta saattaa tulla niin toisistaan poikkeavia ohjeistuksia.
Fyysinen parantuminen synnytyksestä etenee nopeasti. Tikkejä tuli mitätön määrä verrattuna Sintistä, alle kymmenen. Kotiutumisen jälkeen istuin puoli päivää pehmeän tyynyn päällä, sitten en enää tarvinnut sitä. Särkylääkkeitä en ole käyttänyt kertaakaan. Täytyy vain toivoa, että prosessi etenee yhtä hyvin ja jälkivuoto loppuisi pian.
Saisiko toivoa tähän väliin yhtä pientä luomuihmettä kaiken tämän jälkeen...?
En halua ikinä korvata Enkelipoikaa, mutta tunnen todella voimakasta, fyysistä tarvetta täyttää tämä äidin tyhjä syli. Haluan hoivata, haluan ruokkia, pitää huolta pienen pienestä olennosta joka on täysin riippuvainen vanhemmistaan. Kehoni oli jo aivan valmistautunut tuohon tehtäväänsä, ja koko olemassaoloni huutaa sille jatkumoa.
Sairaalassa synnytyksen jälkeen sain maidontuloa ehkäisevät pillerit. Silti rinnat eivät ole vajuneet synnytyksestä juuri ollenkaan, ja välillä tunnen kummaa kipristelyä, hyvin samantapaista kun imetyksen aikana silloin kun Sintti oli nukkunut vähän pidempään ja maito rupesi pakkautumaan. Voisin melkein vaikka vannoa, että jos syliini tuotaisiin pikkuvauva niin täältä kyllä maitohanat aukeaisivat pienen houkuttelun jälkeen...!
Monesta lähteestä olen kuullut ja lukenut, että raskaudet ja synnytykset parantavat hedelmällisyyttä. Hieman järjenvastaisestikin olen pistämässä kaiken toivoni tuon uskomuksen varaan. Tiedän, että klinikalle ei varmasti oteta ainakaan ennenkuin kierto on tasoittunut. Vaikka sekin tapahtuisi nopeasti olisi se silti liian hidasta minulle. En voi päästää irti siitä ajatuksesta, että ensimmäiset kuukaudet synnytyksen jälkeen ovat kaikkein hedelmällisintä aikaa ja uskottelen naiivisti itselleni, että luonto hoitaa osuutensa nopeasti. (ja tällehän ei ole siis minkäänlaisia perusteita, kun kerran olemme lapsettomuudesta kärsivä pariskunta!)
Kävi miten kävi, tarve raskautua nopeasti on voimakas. Muuten tuntuu siltä, että jään tähän samaan olotilaan polkemaan paikoilleni. Raskausmahoja tulee vastaan ihan joka paikassa, samoin turvakaukaloita joista pilkottaa pieniä varpaita. Meidänhän tuossa piti olla! Kanniskelemassa omaa vauvaa, sen sijaan että suunnittelemme hautakiven ostoa...
Aluksi näytti siltä, että jälkivuoto hiipuu nopeasti. Nyt 2,5 viikon jälkeen sitä tulee vieläkin, tosin erittäin niukasti, mutta kuitenkin. Olen silti vähän hämmentynyt sekä omista että lähipiirin saamista hyvinkin toisistaan poikkeavista ohjeista. Minulle neuvolasta ja sairaalasta sanottiin, että ei ole mitään syytä pitää taukoa vaan yrittämisen voi heti aloittaa kun jälkivuoto on loppunut, ellei ilmene komplikaatioita tai tulehduksia. Sen sijaan parille tuntemalleni henkilölle neuvottiin odottamaan ainakin puoli vuotta synnytyksen jälkeen, jotta uusi raskaus olisi turvallinen. Puoli vuotta näissä olosuhteissa tuntuu kokonaiselta ihmisiältä...Erikoista, että eri ihmisiltä, vaikkakin samalta alalta saattaa tulla niin toisistaan poikkeavia ohjeistuksia.
Fyysinen parantuminen synnytyksestä etenee nopeasti. Tikkejä tuli mitätön määrä verrattuna Sintistä, alle kymmenen. Kotiutumisen jälkeen istuin puoli päivää pehmeän tyynyn päällä, sitten en enää tarvinnut sitä. Särkylääkkeitä en ole käyttänyt kertaakaan. Täytyy vain toivoa, että prosessi etenee yhtä hyvin ja jälkivuoto loppuisi pian.
Saisiko toivoa tähän väliin yhtä pientä luomuihmettä kaiken tämän jälkeen...?
keskiviikko 23. heinäkuuta 2014
Eka kertoja
Tänään totesin miehelle, että taidan olla siinä suremisen vaiheessa, että alan vihdoin hyväksyä tapahtuneen. Sairaalassa aluksi kielsin kaiken ja pian siirryin siihen tilaan, että aina kun "muistin" Enkelipojan menehtyneen, purskahdin lohduttomaan itkuun ja hoin, kuinka epäreilua tämä kaikki on. Ja lukemattomia kertoja päivässä, uudestaan ja uudestaan.
Eilen oli ensimmäinen päivä kun en itkenyt yhtään. 18 päivää tapahtuneesta ja nytkö kyyneleeni jo kuivuivat! En tiedä sitten montako litraa niitä voi väsymättä vuodattaa, mutta sekin tuntuisi tavallaan helpommalta kun tämä hiljainen ja raskas sydämeeni asettunut suru. Tuntuu tyhjältä. Kaipaan ja ikävöin aivan loputtomasti.
Eilen sanoin sen ääneen: "En saa koskaan enää puristaa poikaani syliin, en koskaan". Olen vihdoin lopullisesti ymmärtänyt sen, ja nyt joudun elämään tiedon kanssa koko loppuelämäni. Saattaa tulla toisia vauvoja, mutta tätä ainutkertaista pientä Enkelipoikaa en saa ikinä takaisin. Jos voin jostain tuntea tyytyväisyyttä, niin siitä että olin mukana kaikissa hänen viimeisissä maanpäällisissä hetkissään, missä voin: sairaalassa sylittelimme, otimme paljon valokuvia, suukottelimme ja kerroimme kuinka rakas hän meille oli ollut ja oli edelleen. Valitsimme kauniin arkun, järjestimme surustamme huolimatta mahdollisimman kauniit hautajaiset, puimme pikkuisemme omin käsin ja saattelimme haudan lepoon. Muuta äiti ei hyväksesi voinut tehdä, kultaseni.
Elämässä tuntuu koko ajan tulevan vastaan niitä "eka kertoja". Jotkut tuntuvat vaikeammilta kuin toiset. Tässä iso liuta pelkästään eiliseltä:
- ajoin ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen autolla
- kävin yksin kaupassa ja ylipäätään olin hetken aikaa yksin (selvisin!)
- makasin mahallani (eka kertaa reilusti yli 9 kk:teen)
- olin kokonaisen päivän itkemättä
On pakko mennä eteenpäin, vaikka tuntuu että haluaisin tarrata kynsin ja hampain kiinni onnellisiin aikoihin ja niiden muistoihin. En voi vaihtaa tätä pyyhettä sillä laitoin sen esille kun kaikki oli vielä hyvin. Lakkasin varpaankynnet ennen tätä kaikkea, mitä ihmeellisimpiin asentoihin vääntäytyneenä että se ylipäätään onnistui. En siis poista sitä ikinä. Näitä teitä pitkin olisin kävellyt vauvan kanssa joka päivä, nyt kävelen yksin.
Vatsani on melkein kokonaan kadonnut. Sen katoaminen surettaa, vaikka tyhjän kummun omistamisen ei pitäisi lohduttaa millään tavalla. Raskauskilot katoavat valonnopeudella ja nyt tuntuu tyhjänpäiväiseltä, kuinka paljon aikaa raskausaikana omistin lihomisesta murehtimiseen.
En ole varmaan koskaan elämässäni kävellyt näin paljon. Joka päivä on pakko päästä ulos kävelemään, kun juostakaan ei vielä voi. Vain ulkona avarassa luonnossa tunnen saavani hetkisen verran happea. Nautin, kun kehoon sattuu ja se väsyy. Kärsi sinä kurja kehoni, joka et pystynyt pitämään lastani hengissä.
Eilen oli ensimmäinen päivä kun en itkenyt yhtään. 18 päivää tapahtuneesta ja nytkö kyyneleeni jo kuivuivat! En tiedä sitten montako litraa niitä voi väsymättä vuodattaa, mutta sekin tuntuisi tavallaan helpommalta kun tämä hiljainen ja raskas sydämeeni asettunut suru. Tuntuu tyhjältä. Kaipaan ja ikävöin aivan loputtomasti.
Eilen sanoin sen ääneen: "En saa koskaan enää puristaa poikaani syliin, en koskaan". Olen vihdoin lopullisesti ymmärtänyt sen, ja nyt joudun elämään tiedon kanssa koko loppuelämäni. Saattaa tulla toisia vauvoja, mutta tätä ainutkertaista pientä Enkelipoikaa en saa ikinä takaisin. Jos voin jostain tuntea tyytyväisyyttä, niin siitä että olin mukana kaikissa hänen viimeisissä maanpäällisissä hetkissään, missä voin: sairaalassa sylittelimme, otimme paljon valokuvia, suukottelimme ja kerroimme kuinka rakas hän meille oli ollut ja oli edelleen. Valitsimme kauniin arkun, järjestimme surustamme huolimatta mahdollisimman kauniit hautajaiset, puimme pikkuisemme omin käsin ja saattelimme haudan lepoon. Muuta äiti ei hyväksesi voinut tehdä, kultaseni.
Elämässä tuntuu koko ajan tulevan vastaan niitä "eka kertoja". Jotkut tuntuvat vaikeammilta kuin toiset. Tässä iso liuta pelkästään eiliseltä:
- ajoin ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen autolla
- kävin yksin kaupassa ja ylipäätään olin hetken aikaa yksin (selvisin!)
- makasin mahallani (eka kertaa reilusti yli 9 kk:teen)
- olin kokonaisen päivän itkemättä
On pakko mennä eteenpäin, vaikka tuntuu että haluaisin tarrata kynsin ja hampain kiinni onnellisiin aikoihin ja niiden muistoihin. En voi vaihtaa tätä pyyhettä sillä laitoin sen esille kun kaikki oli vielä hyvin. Lakkasin varpaankynnet ennen tätä kaikkea, mitä ihmeellisimpiin asentoihin vääntäytyneenä että se ylipäätään onnistui. En siis poista sitä ikinä. Näitä teitä pitkin olisin kävellyt vauvan kanssa joka päivä, nyt kävelen yksin.
Vatsani on melkein kokonaan kadonnut. Sen katoaminen surettaa, vaikka tyhjän kummun omistamisen ei pitäisi lohduttaa millään tavalla. Raskauskilot katoavat valonnopeudella ja nyt tuntuu tyhjänpäiväiseltä, kuinka paljon aikaa raskausaikana omistin lihomisesta murehtimiseen.
En ole varmaan koskaan elämässäni kävellyt näin paljon. Joka päivä on pakko päästä ulos kävelemään, kun juostakaan ei vielä voi. Vain ulkona avarassa luonnossa tunnen saavani hetkisen verran happea. Nautin, kun kehoon sattuu ja se väsyy. Kärsi sinä kurja kehoni, joka et pystynyt pitämään lastani hengissä.
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Kuilun pohjalla
Viime päivinä olen kirjoittanut niin, että sormenpäitä pistelee. En siis blogiin, vaan päiväkirjaan. Yhtäkkiä tuli tärkeäksi kirjoittaa kaikki tapahtunut ylös pieniä yksityiskohtia myöten. Tuli paniikki, kun huomasin että hyvä jos muistan enää edes eilisen asioita, ja koko ajan tapahtuu niin paljon että haluan tallentaa ne myöhempää varten. Kaikki ne pienet "ekat kerrat" tapahtuneen jälkeen, miltä tuntui, mitä ajattelin, kuka lohdutti missäkin asiassa.
Olen tehtaillut jo sivutolkulla ihan kamalan huonoa tekstiä, pääpaino määrässä, ei laadussa. Vain omille silmilleni, ja ehkä jonain päivänä myös miestä varten. Kaivan puhelinta, kyselen mieheltä ja tarkistelen yksityiskohtia blogista jotta saisin mahdollisimman paljon tietoa ylös. Hirveän paljon on pelkkää sumua, en vaan muista mitä on tapahtunut sillä kaikki päivät tuntuvat ihan samanlaisilta. Surua, surua ja surua. Kaikista kauheimmalta tuntuu, etten vieläkään muista mitä tapahtui elämämme viimeisenä onnellisena päivänä. Missä oikein olimme ja mitä teimme?
Luulin jo hetken verran, että oma oloni alkaa hiljalleen kohentua ihan pikkuriikkisen parempaan suuntaan. Sen sijaan pari päivää sitten herättyäni totesin, etten oikeastaan haluaisi herätä enää ollenkaan. En halua nousta sängystä, en halua tehdä mitään. Teen kuitenkin jotain, tietystikin, mutta mikään ei huvita. Se musta aukko on vihdoin levittäytynyt ihan kokonaan ympärilleni, imaissut sisäänsä enkä pysty enää näkemään valoa. Näen vain satunnaisia heijastuksia, mutta mikään ei valaise pysyvästi.
Tietoisuus Neiti S:n olemassaolostakaan ei enää riitä lohdukkeeksi. Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen yhdestä elävästä, ihanasta lapsesta mutten jaksa. Näen edessäni pelkkää mustaa.
Ja toissapäivänä alkoivat painajaiset. Enkelipojan sijasta oli kuollutkin esikoisemme, ja vakuutusyhtiöstä ilmoitettiin että he irtisanovat lapsivakuutuksemme. Sain jatkettua vakuutusta maksamalla avoimen laskun. Ystäväperheen lapsi sen sijaan oli kolmatta päivää kadoksissa ja menetyksestämme huolimatta lähdimme auttamaan heitä etsinnöissä.
Viime yönä näin samaa unta, mutta niin että esikoisemme oli se, joka oli kadoksissa. Unessa muistan kiduttaneeni itseäni arveluilla siitä, kenen käsissä lapseni on, ehkä pieni tyttöni oli jopa joutunut hyväksikäyttäjän uhriksi. Uni päättyi siihen, että kuulin tytön olevan turvassa ja juoksin metsätietä pitkin hänen luokseen, sain juuri puristettua hänet syliini kun heräsin.
Olen tehtaillut jo sivutolkulla ihan kamalan huonoa tekstiä, pääpaino määrässä, ei laadussa. Vain omille silmilleni, ja ehkä jonain päivänä myös miestä varten. Kaivan puhelinta, kyselen mieheltä ja tarkistelen yksityiskohtia blogista jotta saisin mahdollisimman paljon tietoa ylös. Hirveän paljon on pelkkää sumua, en vaan muista mitä on tapahtunut sillä kaikki päivät tuntuvat ihan samanlaisilta. Surua, surua ja surua. Kaikista kauheimmalta tuntuu, etten vieläkään muista mitä tapahtui elämämme viimeisenä onnellisena päivänä. Missä oikein olimme ja mitä teimme?
Luulin jo hetken verran, että oma oloni alkaa hiljalleen kohentua ihan pikkuriikkisen parempaan suuntaan. Sen sijaan pari päivää sitten herättyäni totesin, etten oikeastaan haluaisi herätä enää ollenkaan. En halua nousta sängystä, en halua tehdä mitään. Teen kuitenkin jotain, tietystikin, mutta mikään ei huvita. Se musta aukko on vihdoin levittäytynyt ihan kokonaan ympärilleni, imaissut sisäänsä enkä pysty enää näkemään valoa. Näen vain satunnaisia heijastuksia, mutta mikään ei valaise pysyvästi.
Tietoisuus Neiti S:n olemassaolostakaan ei enää riitä lohdukkeeksi. Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen yhdestä elävästä, ihanasta lapsesta mutten jaksa. Näen edessäni pelkkää mustaa.
Ja toissapäivänä alkoivat painajaiset. Enkelipojan sijasta oli kuollutkin esikoisemme, ja vakuutusyhtiöstä ilmoitettiin että he irtisanovat lapsivakuutuksemme. Sain jatkettua vakuutusta maksamalla avoimen laskun. Ystäväperheen lapsi sen sijaan oli kolmatta päivää kadoksissa ja menetyksestämme huolimatta lähdimme auttamaan heitä etsinnöissä.
Viime yönä näin samaa unta, mutta niin että esikoisemme oli se, joka oli kadoksissa. Unessa muistan kiduttaneeni itseäni arveluilla siitä, kenen käsissä lapseni on, ehkä pieni tyttöni oli jopa joutunut hyväksikäyttäjän uhriksi. Uni päättyi siihen, että kuulin tytön olevan turvassa ja juoksin metsätietä pitkin hänen luokseen, sain juuri puristettua hänet syliini kun heräsin.
perjantai 18. heinäkuuta 2014
Lepää rauhassa, poikani
Rakas lapsemme pienoinen,
nuku suojassa Taivaan enkelien.
Enkelit uneen sinut tuudittaa,
enkelit meitäkin lohduttaa.
Me tiedämme, et ole siellä yksin.
Kuljet sielläkin, lapsemme, käsityksin.
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
Vaikeita hetkiä
Näinä päivinä ihmiset kysyvät usein, miten voin. Ihanaa, että kysytään, mutta en oikein tiedä mitä vastata. "Huonosti, hyvin huonosti" tuntuu niin brutaalilta ja töksäyttävältä. Jos taas on hieman parempi hetki, onko törkeää vastata "(nyt) hyvin" tai "vähän paremmin"? Sitäpaitsi vastaus kyseiseen kysymykseen saattaa vaihdella päivän aikana sata kertaa. Välillä on ok-hetkiä, välillä nauran ääneen esikoisen pelleilyille, välillä taas itkettää ja ahdistaa niin, että oikea paikka minulle tuntuisi pikemminkin olevan pehmustettu huone.
Olemme nähneet Enkelipojan menetyksen jälkeen paljon ihmisiä, koska läheisten läsnäolo on tuonut meille lohdutusta ja vienyt ajatuksia muualle. Viime viikonloppuna, kun olin vielä niin kokonaisvaltaisen murtunut etten pystynyt vaihtamaan juuri sanaakaan mistään muusta, meillä kävi eräs ystävä lapsensa kanssa muun muassa tarjoamassa Neiti S:lle leikkiseuraa. Muistan istuneeni hänen seurassaan ihan hiljaa, tuijottaen silmät lasittuneina eteenpäin ja seuraavassa hetkessä rutiininomaisesti kielen päälle putkahti täysin tilanteeseen sopimattomia kysymyksiä: "Mitäs kesälomasuunnitelmia teillä on?", "Oletteko käyneet uimassa?" jne. Sain ne viime hetkellä nielaistua takaisin, silti hävetti sisäisesti että meinasin edes harhautua tyhjänpäiväiseen smalltalkiin. Minä olen nimittäin yleensä se tyyppi, joka seurassa pitää keskustelua yllä. Puhun itse tai jututan ja kyselen. Tavat istuvat tiukassa. Nyt olen jo oppinut istumaan ihan hiljaa.
Tänään kävimme eräässä isossa kaupassa, koska meidän piti tehdä ostoksia pian koittavia hautajaisia varten. Yhdellä hyvin kapealla käytävällä vastaan tuli isä, äiti ja kärryissä nukkuva vauva, joka oli n. 4-6 kuukauden ikäinen. Ei vastasyntynyt kuten Enkelipoika, mutta silti pieni ja avuton, vaaleansinisissä vaatteissa kuten Enkelipoikakin olisi varmaan ollut jos olisimme saaneet häntä kaupoissa kärräillä. En pystynyt yhtään varautumaan tilanteeseen ja kauhusta laajennein silmin katsoin perhettä, kun he menivät onnellisina ja tietämättöminä meistä ohi. Huulilta karkasi nyyhkäisy ja samassa mies oli vierelläni, lohduttaen. Siellä seisoimme keskellä kaupan käytävää halaten tiukasti toisiamme. Näytti varmaan ulospäin ihan muulta kuin mitä se oli.
Tuo ostosreissu oli ehkä päivän pahimpia hetkiä ja illalla kurkkua alkoi kuristaa kauhea syyllisyys siitä, että olin todellakin saanut yhden päivän kulumaan niin, että en ollut enää vollottanut vähän väliä. Näin ollen piti itkeä sitä, ettei ollut itkenyt!
Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että tämä kaikki on vain tyyntä myrskyn edellä. Aivan kuin keräisin voimia jotain suurempaa romahdusta edeltäen. Se jokin saattaa hyvinkin olla hautajaiset - ne ovat meillä pian edessä ja siitä ei tule helppoa. On muuten ylipäätään todella käsittämätön voimainponnistus menettää ensin läheinen ja sitten joutua järjestämään vielä hautajaiset. Niihin liittyy lukemattomia yksityiskohtia, joihin joutuu pakosta perehtymään todella nopealla aikataululla. Koska kyseessä on oma, rakas lapsi, ne haluaa hoitaa hyvin ja pienen muistoa kunnioittaen.
Pian on lopullisten jäähyväisten aika. Äidillä on sinua suunnaton ikävä, pikkuiseni.
Olemme nähneet Enkelipojan menetyksen jälkeen paljon ihmisiä, koska läheisten läsnäolo on tuonut meille lohdutusta ja vienyt ajatuksia muualle. Viime viikonloppuna, kun olin vielä niin kokonaisvaltaisen murtunut etten pystynyt vaihtamaan juuri sanaakaan mistään muusta, meillä kävi eräs ystävä lapsensa kanssa muun muassa tarjoamassa Neiti S:lle leikkiseuraa. Muistan istuneeni hänen seurassaan ihan hiljaa, tuijottaen silmät lasittuneina eteenpäin ja seuraavassa hetkessä rutiininomaisesti kielen päälle putkahti täysin tilanteeseen sopimattomia kysymyksiä: "Mitäs kesälomasuunnitelmia teillä on?", "Oletteko käyneet uimassa?" jne. Sain ne viime hetkellä nielaistua takaisin, silti hävetti sisäisesti että meinasin edes harhautua tyhjänpäiväiseen smalltalkiin. Minä olen nimittäin yleensä se tyyppi, joka seurassa pitää keskustelua yllä. Puhun itse tai jututan ja kyselen. Tavat istuvat tiukassa. Nyt olen jo oppinut istumaan ihan hiljaa.
Tänään kävimme eräässä isossa kaupassa, koska meidän piti tehdä ostoksia pian koittavia hautajaisia varten. Yhdellä hyvin kapealla käytävällä vastaan tuli isä, äiti ja kärryissä nukkuva vauva, joka oli n. 4-6 kuukauden ikäinen. Ei vastasyntynyt kuten Enkelipoika, mutta silti pieni ja avuton, vaaleansinisissä vaatteissa kuten Enkelipoikakin olisi varmaan ollut jos olisimme saaneet häntä kaupoissa kärräillä. En pystynyt yhtään varautumaan tilanteeseen ja kauhusta laajennein silmin katsoin perhettä, kun he menivät onnellisina ja tietämättöminä meistä ohi. Huulilta karkasi nyyhkäisy ja samassa mies oli vierelläni, lohduttaen. Siellä seisoimme keskellä kaupan käytävää halaten tiukasti toisiamme. Näytti varmaan ulospäin ihan muulta kuin mitä se oli.
Tuo ostosreissu oli ehkä päivän pahimpia hetkiä ja illalla kurkkua alkoi kuristaa kauhea syyllisyys siitä, että olin todellakin saanut yhden päivän kulumaan niin, että en ollut enää vollottanut vähän väliä. Näin ollen piti itkeä sitä, ettei ollut itkenyt!
Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että tämä kaikki on vain tyyntä myrskyn edellä. Aivan kuin keräisin voimia jotain suurempaa romahdusta edeltäen. Se jokin saattaa hyvinkin olla hautajaiset - ne ovat meillä pian edessä ja siitä ei tule helppoa. On muuten ylipäätään todella käsittämätön voimainponnistus menettää ensin läheinen ja sitten joutua järjestämään vielä hautajaiset. Niihin liittyy lukemattomia yksityiskohtia, joihin joutuu pakosta perehtymään todella nopealla aikataululla. Koska kyseessä on oma, rakas lapsi, ne haluaa hoitaa hyvin ja pienen muistoa kunnioittaen.
Pian on lopullisten jäähyväisten aika. Äidillä on sinua suunnaton ikävä, pikkuiseni.
Painajaisen alku
Puolitoista viikkoa sitten perjantaina, raskausviikolla 38+4, oli edellisen elämämme viimeinen päivä. Tänään olen koittanut muistella, että mitä silloin teimme, mutta päivästä on vain hataria mielikuvia. Olimme kaikki kotona, ehkä kävimme asioita hoitamassa, jossain ulkona. Mutta en muista tarkkaan. Mies muistaa antaneensa illalla suukon minulle ja masulle ennenkuin menin aiemmin nukkumaan, kuten useina muinakin kertoina.
Lauantaiaamuna heräsin onnellisen tietämättömänä siitä, mitä yön aikana oli tapahtunut. Muistan herättyäni ajatelleeni laiskasti, kuinka yö oli ollut yllättävän rauhallinen. Tavallisesti masumöykkää oli joka yö, vähintäänkin yhdessä jaksossa ja aina kun käänsin kylkeä (mitä tapahtui usein!), vauva sopeutti asentoaan sisuksissani. Tietysti ajattelin hänen vain nukkuneen tavallista sikeämmin, mitäpä muutakaan. Pian herättyäni söin aamupalaa ja vauva heräisi viimeistään siinä vaiheessa, kun saisi elimistöönsä ruokaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ei ensimmäistäkään liikettä.
Tässä vaiheessa huoli alkoi nostaa päätään.
Sanoin miehelle, että nyt mennään heti kuuntelemaan dopplerilla sydänääniä. Ihan sama mihin kohtaan laitteen asetin, vastassa oli hiljaisuus. Ei mitään. Ei mitään.
Kauhu kouraisi sydäntäni, ja soitin synnärille. Siellä vastattiin tottuneesti, että kannattaa lähteä tulemaan paikan päälle niin katsotaan. Kätilö kirjasi esitiedot, jotta ne olisivat valmiina kun tulisin. Pakkasimme koko perheen alta aikayksikön ja hyppäsimme autoon. Muistan vielä Neiti S:n kiljahtaneen iloisesti: "Onpa kivaa lähteä!" Luuli tietysti, että menemme johonkin hauskaan paikkaan.
Autossa tyttö jatkoi hyväntuulista höpöttelyään. Itse istuin kauhusta mykkänä, ja koitin vähän väliä tökkiä tai hieroa mahaani, jotta saisin liikettä aikaiseksi. Edelleenkään ei mitään. Miehen kanssa vaihdoimme huolestuneita katseita.
Synnärille päästyämme meidät otettiin välittömästi sisään ja yritin vakuutella itseäni, että täällä sitä ollaan hyvissä käsissä. Nyt olemme turvassa, ja tälle löytyy joku luonnollinen selitys. Kätilö kuunteli. Ja kuunteli. Ja kuunteli. Ei mitään!
"Soitetaan päivystävä lääkäri paikalle, joka ultraa", sanoi kätilö.
Nuo hetket tuntuvat näin jälkikäteen todella sumuisilta. Luulen, että lääkäri saapui paikalle todella nopeasti ja ryhtyi heti toimeen. Minä makasin pedillä vatsa ja alapää paljaana, tyttö istui vieressämme tuolilla ja mies seisoi, katse kuvaruutuun päin. Minä en sitä nähnyt.
Lääkäri ultrasi ja minä odotin. Jälkeenpäin mies sanoi jo nähneensä kuvaruudulta totuuden, ennenkuin mitään sanoja puhuttiin ääneen. Minä olin siis viimeinen joka tiesi, siinä vaiheessa kun totuus lausuttiin. Ja pahinta on, etten edes muista tarkkaa sanamuotoa. Mielessäni on vain hidastettu kuva siitä, kun lääkäri kääntyy minuun, katsoo kaikkein vakavimmalla ilmeellään ja lausuu jotain sykkeestä. "Valitettavasti sykettä ei ole... / Syke on lakannut.../ Täältä ei löydy enää sydämensykettä..." (Miksi en muista!!)
Kuulen kun joku huutaa ääneen. Se on mies. Minä katson lääkäriä ja sanon: "Ei ole totta. Ei voi olla totta. En usko tätä!" Sitä hoen hokemasta päästyäni. Lääkäri pahoittelee ja sanoo joutuvansa vielä tekemään tutkimuksen alakautta. Makaan siinä, irvistän kivusta ja tartun tyttöä kädestä: "Ei mitään hätää kulta, ei mitään hätää".
Puen vaatteet päälleni ja lohdutan itkevää miestä. Minä hoen vieläkin samaa ja nappaan hämmentyneen lapsen syliini. Lääkäri kertoo minulle sen minkä tiesin heti: nyt pitää synnyttää. Mies on kauhuissaan. Lääkäri pahoittelee ja jää huoneeseen tekemään paperityöt valmiiksi, jäisin heti osastolle käynnistykseen. Me siirrymme aulaan odottamaan. Lohdutan edelleen miestä ja kaivan lapselle kassista kirjan viihdykkeeksi, hänkin haluaa lohduttaa surullista isiä. Soitan isovanhemmat hakemaan lapsen sairaalasta pois.
Olen kauhuissani, maailmani on murentunut mutten siltikään vielä täysin usko sitä. Mahassani on kivikova möykky, niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin. Tolkutan koko ajan itselleni, että nyt en voi hajota - minunhan pitää jaksaa synnyttää.
Lapsi haetaan pois ja samantien pääsemme osastolle. Onneksi ei sentään odottavien äitien luokse vaan muualle, toisen osaston rauhaan. Siellä odottaa huone, josta on tuleva vankilani melkein kahden vuorokauden ajaksi, mutta onneksi en vielä tiedä sitä sinne asettuessani. Saan pian ensimmäisen Cytotec-annoksen, minusta otetaan 10 pulloa verta ja käteen asennetaan kanyyli. Alkaa pitkä odotus.
Lapsellisesti luulen, että käynnistys noudattaa samaa kaavaa kuin esikoisesta: noin samoihin aikoihin päivällä sain ensimmäisen Cytotecin ja lapsivedet menivät seuraavana yönä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu vielä pitkiin aikoihin, vaikka tuona päivänä sain 3 pilleriä.
Mies saa olla kanssani samassa huoneessa koko ajan, myös yöllä, ja yhdessä suremme. Sen yksinäisen sairaalahuoneen uumenissa viimein ymmärrän mitä meille on tapahtunut. Iltaa kohden alan soitella läheisille, itkemme yhdessä. Pelkäsin, etten jaksa synnyttää jos itken kaikki voimani pois, mutta kuinka voisin olla itkemättä? Kaikista pahin, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa, on tapahtunut.
Yö tulee ja hoitajat tarjoavat nukahtamislääkettä, mutta en uskalla ottaa sitä, sillä pelkään etten herää synnytykseen virkeänä. Muutaman tunnin torkahtelen, kunnes aamuyöllä annan periksi ja otan rauhoittavan lääkkeen. Sen avulla saan nukuttua muutaman tunnin sikeää unta. Herään uuteen aamuun ilman ainuttakaan merkkiä alkavasta synnytyksestä. Tuo päivä on elämäni pisin: makaan siinä samassa huoneessa koko päivän kuin häkkieläin ja itken. Välillä käyn kävelyllä ympäri osastoa vauhdittaakseni käynnistymistä, mutta mistään ei ole apua.
Sinä päivänä saan 4 annosta Cytotecia, jotka ovat tuplasti vahvempia kuin edellispäivänä. Päivä menee kuitenkin ilman kipuja, ilman tuntemuksia. Illalla otan viisastuneena rauhoittavan lääkkeen heti nukkumaan mennessä, ja maanantai-aamuna synnytys vihdoin käynnistyy.
Tarina jatkuu synnytyskertomuksen muodossa myöhemmin.
Lauantaiaamuna heräsin onnellisen tietämättömänä siitä, mitä yön aikana oli tapahtunut. Muistan herättyäni ajatelleeni laiskasti, kuinka yö oli ollut yllättävän rauhallinen. Tavallisesti masumöykkää oli joka yö, vähintäänkin yhdessä jaksossa ja aina kun käänsin kylkeä (mitä tapahtui usein!), vauva sopeutti asentoaan sisuksissani. Tietysti ajattelin hänen vain nukkuneen tavallista sikeämmin, mitäpä muutakaan. Pian herättyäni söin aamupalaa ja vauva heräisi viimeistään siinä vaiheessa, kun saisi elimistöönsä ruokaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ei ensimmäistäkään liikettä.
Tässä vaiheessa huoli alkoi nostaa päätään.
Sanoin miehelle, että nyt mennään heti kuuntelemaan dopplerilla sydänääniä. Ihan sama mihin kohtaan laitteen asetin, vastassa oli hiljaisuus. Ei mitään. Ei mitään.
Kauhu kouraisi sydäntäni, ja soitin synnärille. Siellä vastattiin tottuneesti, että kannattaa lähteä tulemaan paikan päälle niin katsotaan. Kätilö kirjasi esitiedot, jotta ne olisivat valmiina kun tulisin. Pakkasimme koko perheen alta aikayksikön ja hyppäsimme autoon. Muistan vielä Neiti S:n kiljahtaneen iloisesti: "Onpa kivaa lähteä!" Luuli tietysti, että menemme johonkin hauskaan paikkaan.
Autossa tyttö jatkoi hyväntuulista höpöttelyään. Itse istuin kauhusta mykkänä, ja koitin vähän väliä tökkiä tai hieroa mahaani, jotta saisin liikettä aikaiseksi. Edelleenkään ei mitään. Miehen kanssa vaihdoimme huolestuneita katseita.
Synnärille päästyämme meidät otettiin välittömästi sisään ja yritin vakuutella itseäni, että täällä sitä ollaan hyvissä käsissä. Nyt olemme turvassa, ja tälle löytyy joku luonnollinen selitys. Kätilö kuunteli. Ja kuunteli. Ja kuunteli. Ei mitään!
"Soitetaan päivystävä lääkäri paikalle, joka ultraa", sanoi kätilö.
Nuo hetket tuntuvat näin jälkikäteen todella sumuisilta. Luulen, että lääkäri saapui paikalle todella nopeasti ja ryhtyi heti toimeen. Minä makasin pedillä vatsa ja alapää paljaana, tyttö istui vieressämme tuolilla ja mies seisoi, katse kuvaruutuun päin. Minä en sitä nähnyt.
Lääkäri ultrasi ja minä odotin. Jälkeenpäin mies sanoi jo nähneensä kuvaruudulta totuuden, ennenkuin mitään sanoja puhuttiin ääneen. Minä olin siis viimeinen joka tiesi, siinä vaiheessa kun totuus lausuttiin. Ja pahinta on, etten edes muista tarkkaa sanamuotoa. Mielessäni on vain hidastettu kuva siitä, kun lääkäri kääntyy minuun, katsoo kaikkein vakavimmalla ilmeellään ja lausuu jotain sykkeestä. "Valitettavasti sykettä ei ole... / Syke on lakannut.../ Täältä ei löydy enää sydämensykettä..." (Miksi en muista!!)
Kuulen kun joku huutaa ääneen. Se on mies. Minä katson lääkäriä ja sanon: "Ei ole totta. Ei voi olla totta. En usko tätä!" Sitä hoen hokemasta päästyäni. Lääkäri pahoittelee ja sanoo joutuvansa vielä tekemään tutkimuksen alakautta. Makaan siinä, irvistän kivusta ja tartun tyttöä kädestä: "Ei mitään hätää kulta, ei mitään hätää".
Puen vaatteet päälleni ja lohdutan itkevää miestä. Minä hoen vieläkin samaa ja nappaan hämmentyneen lapsen syliini. Lääkäri kertoo minulle sen minkä tiesin heti: nyt pitää synnyttää. Mies on kauhuissaan. Lääkäri pahoittelee ja jää huoneeseen tekemään paperityöt valmiiksi, jäisin heti osastolle käynnistykseen. Me siirrymme aulaan odottamaan. Lohdutan edelleen miestä ja kaivan lapselle kassista kirjan viihdykkeeksi, hänkin haluaa lohduttaa surullista isiä. Soitan isovanhemmat hakemaan lapsen sairaalasta pois.
Olen kauhuissani, maailmani on murentunut mutten siltikään vielä täysin usko sitä. Mahassani on kivikova möykky, niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin. Tolkutan koko ajan itselleni, että nyt en voi hajota - minunhan pitää jaksaa synnyttää.
Lapsi haetaan pois ja samantien pääsemme osastolle. Onneksi ei sentään odottavien äitien luokse vaan muualle, toisen osaston rauhaan. Siellä odottaa huone, josta on tuleva vankilani melkein kahden vuorokauden ajaksi, mutta onneksi en vielä tiedä sitä sinne asettuessani. Saan pian ensimmäisen Cytotec-annoksen, minusta otetaan 10 pulloa verta ja käteen asennetaan kanyyli. Alkaa pitkä odotus.
Lapsellisesti luulen, että käynnistys noudattaa samaa kaavaa kuin esikoisesta: noin samoihin aikoihin päivällä sain ensimmäisen Cytotecin ja lapsivedet menivät seuraavana yönä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu vielä pitkiin aikoihin, vaikka tuona päivänä sain 3 pilleriä.
Mies saa olla kanssani samassa huoneessa koko ajan, myös yöllä, ja yhdessä suremme. Sen yksinäisen sairaalahuoneen uumenissa viimein ymmärrän mitä meille on tapahtunut. Iltaa kohden alan soitella läheisille, itkemme yhdessä. Pelkäsin, etten jaksa synnyttää jos itken kaikki voimani pois, mutta kuinka voisin olla itkemättä? Kaikista pahin, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa, on tapahtunut.
Yö tulee ja hoitajat tarjoavat nukahtamislääkettä, mutta en uskalla ottaa sitä, sillä pelkään etten herää synnytykseen virkeänä. Muutaman tunnin torkahtelen, kunnes aamuyöllä annan periksi ja otan rauhoittavan lääkkeen. Sen avulla saan nukuttua muutaman tunnin sikeää unta. Herään uuteen aamuun ilman ainuttakaan merkkiä alkavasta synnytyksestä. Tuo päivä on elämäni pisin: makaan siinä samassa huoneessa koko päivän kuin häkkieläin ja itken. Välillä käyn kävelyllä ympäri osastoa vauhdittaakseni käynnistymistä, mutta mistään ei ole apua.
Sinä päivänä saan 4 annosta Cytotecia, jotka ovat tuplasti vahvempia kuin edellispäivänä. Päivä menee kuitenkin ilman kipuja, ilman tuntemuksia. Illalla otan viisastuneena rauhoittavan lääkkeen heti nukkumaan mennessä, ja maanantai-aamuna synnytys vihdoin käynnistyy.
Tarina jatkuu synnytyskertomuksen muodossa myöhemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)