Kuilun pohjalla

Viime päivinä olen kirjoittanut niin, että sormenpäitä pistelee. En siis blogiin, vaan päiväkirjaan. Yhtäkkiä tuli tärkeäksi kirjoittaa kaikki tapahtunut ylös pieniä yksityiskohtia myöten. Tuli paniikki, kun huomasin että hyvä jos muistan enää edes eilisen asioita, ja koko ajan tapahtuu niin paljon että haluan tallentaa ne myöhempää varten. Kaikki ne pienet "ekat kerrat" tapahtuneen jälkeen, miltä tuntui, mitä ajattelin, kuka lohdutti missäkin asiassa.

Olen tehtaillut jo sivutolkulla ihan kamalan huonoa tekstiä, pääpaino määrässä, ei laadussa. Vain omille silmilleni, ja ehkä jonain päivänä myös miestä varten. Kaivan puhelinta, kyselen mieheltä ja tarkistelen yksityiskohtia blogista jotta saisin mahdollisimman paljon tietoa ylös. Hirveän paljon on pelkkää sumua, en vaan muista mitä on tapahtunut sillä kaikki päivät tuntuvat ihan samanlaisilta. Surua, surua ja surua. Kaikista kauheimmalta tuntuu, etten vieläkään muista mitä tapahtui elämämme viimeisenä onnellisena päivänä. Missä oikein olimme ja mitä teimme?

Luulin jo hetken verran, että oma oloni alkaa hiljalleen kohentua ihan pikkuriikkisen parempaan suuntaan. Sen sijaan pari päivää sitten herättyäni totesin, etten oikeastaan haluaisi herätä enää ollenkaan. En halua nousta sängystä, en halua tehdä mitään. Teen kuitenkin jotain, tietystikin, mutta mikään ei huvita. Se musta aukko on vihdoin levittäytynyt ihan kokonaan ympärilleni, imaissut sisäänsä enkä pysty enää näkemään valoa. Näen vain satunnaisia heijastuksia, mutta mikään ei valaise pysyvästi.

Tietoisuus Neiti S:n olemassaolostakaan ei enää riitä lohdukkeeksi. Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen yhdestä elävästä, ihanasta lapsesta mutten jaksa. Näen edessäni pelkkää mustaa.

Ja toissapäivänä alkoivat painajaiset. Enkelipojan sijasta oli kuollutkin esikoisemme, ja vakuutusyhtiöstä ilmoitettiin että he irtisanovat lapsivakuutuksemme. Sain jatkettua vakuutusta maksamalla avoimen laskun. Ystäväperheen lapsi sen sijaan oli kolmatta päivää kadoksissa ja menetyksestämme huolimatta lähdimme auttamaan heitä etsinnöissä.

Viime yönä näin samaa unta, mutta niin että esikoisemme oli se, joka oli kadoksissa. Unessa muistan kiduttaneeni itseäni arveluilla siitä, kenen käsissä lapseni on, ehkä pieni tyttöni oli jopa joutunut hyväksikäyttäjän uhriksi. Uni päättyi siihen, että kuulin tytön olevan turvassa ja juoksin metsätietä pitkin hänen luokseen, sain juuri puristettua hänet syliini kun heräsin.