Eka kertoja

Tänään totesin miehelle, että taidan olla siinä suremisen vaiheessa, että alan vihdoin hyväksyä tapahtuneen. Sairaalassa aluksi kielsin kaiken ja pian siirryin siihen tilaan, että aina kun "muistin" Enkelipojan menehtyneen, purskahdin lohduttomaan itkuun ja hoin, kuinka epäreilua tämä kaikki on. Ja lukemattomia kertoja päivässä, uudestaan ja uudestaan.

Eilen oli ensimmäinen päivä kun en itkenyt yhtään. 18 päivää tapahtuneesta ja nytkö kyyneleeni jo kuivuivat! En tiedä sitten montako litraa niitä voi väsymättä vuodattaa, mutta sekin tuntuisi tavallaan helpommalta kun tämä hiljainen ja raskas sydämeeni asettunut suru. Tuntuu tyhjältä. Kaipaan ja ikävöin aivan loputtomasti.

Eilen sanoin sen ääneen: "En saa koskaan enää puristaa poikaani syliin, en koskaan". Olen vihdoin lopullisesti ymmärtänyt sen, ja nyt joudun elämään tiedon kanssa koko loppuelämäni. Saattaa tulla toisia vauvoja, mutta tätä ainutkertaista pientä Enkelipoikaa en saa ikinä takaisin. Jos voin jostain tuntea tyytyväisyyttä, niin siitä että olin mukana kaikissa hänen viimeisissä maanpäällisissä hetkissään, missä voin: sairaalassa sylittelimme, otimme paljon valokuvia, suukottelimme ja kerroimme kuinka rakas hän meille oli ollut ja oli edelleen. Valitsimme kauniin arkun, järjestimme surustamme huolimatta mahdollisimman kauniit hautajaiset, puimme pikkuisemme omin käsin ja saattelimme haudan lepoon. Muuta äiti ei hyväksesi voinut tehdä, kultaseni.

Elämässä tuntuu koko ajan tulevan vastaan niitä "eka kertoja". Jotkut tuntuvat vaikeammilta kuin toiset. Tässä iso liuta pelkästään eiliseltä:
- ajoin ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen autolla
- kävin yksin kaupassa ja ylipäätään olin hetken aikaa yksin (selvisin!)
- makasin mahallani (eka kertaa reilusti yli 9 kk:teen)
- olin kokonaisen päivän itkemättä

On pakko mennä eteenpäin, vaikka tuntuu että haluaisin tarrata kynsin ja hampain kiinni onnellisiin aikoihin ja niiden muistoihin. En voi vaihtaa tätä pyyhettä sillä laitoin sen esille kun kaikki oli vielä hyvin. Lakkasin varpaankynnet ennen tätä kaikkea, mitä ihmeellisimpiin asentoihin vääntäytyneenä että se ylipäätään onnistui. En siis poista sitä ikinä. Näitä teitä pitkin olisin kävellyt vauvan kanssa joka päivä, nyt kävelen yksin.

Vatsani on melkein kokonaan kadonnut. Sen katoaminen surettaa, vaikka tyhjän kummun omistamisen ei pitäisi lohduttaa millään tavalla. Raskauskilot katoavat valonnopeudella ja nyt tuntuu tyhjänpäiväiseltä, kuinka paljon aikaa raskausaikana omistin lihomisesta murehtimiseen.

En ole varmaan koskaan elämässäni kävellyt näin paljon. Joka päivä on pakko päästä ulos kävelemään, kun juostakaan ei vielä voi. Vain ulkona avarassa luonnossa tunnen saavani hetkisen verran happea. Nautin, kun kehoon sattuu ja se väsyy. Kärsi sinä kurja kehoni, joka et pystynyt pitämään lastani hengissä.