Vaikeita hetkiä

Näinä päivinä ihmiset kysyvät usein, miten voin. Ihanaa, että kysytään, mutta en oikein tiedä mitä vastata. "Huonosti, hyvin huonosti" tuntuu niin brutaalilta ja töksäyttävältä. Jos taas on hieman parempi hetki, onko törkeää vastata "(nyt) hyvin" tai "vähän paremmin"? Sitäpaitsi vastaus kyseiseen kysymykseen saattaa vaihdella päivän aikana sata kertaa. Välillä on ok-hetkiä, välillä nauran ääneen esikoisen pelleilyille, välillä taas itkettää ja ahdistaa niin, että oikea paikka minulle tuntuisi pikemminkin olevan pehmustettu huone.

Olemme nähneet Enkelipojan menetyksen jälkeen paljon ihmisiä, koska läheisten läsnäolo on tuonut meille lohdutusta ja vienyt ajatuksia muualle. Viime viikonloppuna, kun olin vielä niin kokonaisvaltaisen murtunut etten pystynyt vaihtamaan juuri sanaakaan mistään muusta, meillä kävi eräs ystävä lapsensa kanssa muun muassa tarjoamassa Neiti S:lle leikkiseuraa. Muistan istuneeni hänen seurassaan ihan hiljaa, tuijottaen silmät lasittuneina eteenpäin ja seuraavassa hetkessä rutiininomaisesti kielen päälle putkahti täysin tilanteeseen sopimattomia kysymyksiä: "Mitäs kesälomasuunnitelmia teillä on?", "Oletteko käyneet uimassa?" jne. Sain ne viime hetkellä nielaistua takaisin, silti hävetti sisäisesti että meinasin edes harhautua tyhjänpäiväiseen smalltalkiin. Minä olen nimittäin yleensä se tyyppi, joka seurassa pitää keskustelua yllä. Puhun itse tai jututan ja kyselen. Tavat istuvat tiukassa. Nyt olen jo oppinut istumaan ihan hiljaa.

Tänään kävimme eräässä isossa kaupassa, koska meidän piti tehdä ostoksia pian koittavia hautajaisia varten. Yhdellä hyvin kapealla käytävällä vastaan tuli isä, äiti ja kärryissä nukkuva vauva, joka oli n. 4-6 kuukauden ikäinen. Ei vastasyntynyt kuten Enkelipoika, mutta silti pieni ja avuton, vaaleansinisissä vaatteissa kuten Enkelipoikakin olisi varmaan ollut jos olisimme saaneet häntä kaupoissa kärräillä. En pystynyt yhtään varautumaan tilanteeseen ja kauhusta laajennein silmin katsoin perhettä, kun he menivät onnellisina ja tietämättöminä meistä ohi. Huulilta karkasi nyyhkäisy ja samassa mies oli vierelläni, lohduttaen. Siellä seisoimme keskellä kaupan käytävää halaten tiukasti toisiamme. Näytti varmaan ulospäin ihan muulta kuin mitä se oli.

Tuo ostosreissu oli ehkä päivän pahimpia hetkiä ja illalla kurkkua alkoi kuristaa kauhea syyllisyys siitä, että olin todellakin saanut yhden päivän kulumaan niin, että en ollut enää vollottanut vähän väliä. Näin ollen piti itkeä sitä, ettei ollut itkenyt!

Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että tämä kaikki on vain tyyntä myrskyn edellä. Aivan kuin keräisin voimia jotain suurempaa romahdusta edeltäen. Se jokin saattaa hyvinkin olla hautajaiset - ne ovat meillä pian edessä ja siitä ei tule helppoa. On muuten ylipäätään todella käsittämätön voimainponnistus menettää ensin läheinen ja sitten joutua järjestämään vielä hautajaiset. Niihin liittyy lukemattomia yksityiskohtia, joihin joutuu pakosta perehtymään todella nopealla aikataululla. Koska kyseessä on oma, rakas lapsi, ne haluaa hoitaa hyvin ja pienen muistoa kunnioittaen.

Pian on lopullisten jäähyväisten aika. Äidillä on sinua suunnaton ikävä, pikkuiseni.