Painajaisen alku

Puolitoista viikkoa sitten perjantaina, raskausviikolla 38+4, oli edellisen elämämme viimeinen päivä. Tänään olen koittanut muistella, että mitä silloin teimme, mutta päivästä on vain hataria mielikuvia. Olimme kaikki kotona, ehkä kävimme asioita hoitamassa, jossain ulkona. Mutta en muista tarkkaan. Mies muistaa antaneensa illalla suukon minulle ja masulle ennenkuin menin aiemmin nukkumaan, kuten useina muinakin kertoina.

Lauantaiaamuna heräsin onnellisen tietämättömänä siitä, mitä yön aikana oli tapahtunut. Muistan herättyäni ajatelleeni laiskasti, kuinka yö oli ollut yllättävän rauhallinen. Tavallisesti masumöykkää oli joka yö, vähintäänkin yhdessä jaksossa ja aina kun käänsin kylkeä (mitä tapahtui usein!), vauva sopeutti asentoaan sisuksissani. Tietysti ajattelin hänen vain nukkuneen tavallista sikeämmin, mitäpä muutakaan. Pian herättyäni söin aamupalaa ja vauva heräisi viimeistään siinä vaiheessa, kun saisi elimistöönsä ruokaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ei ensimmäistäkään liikettä.

Tässä vaiheessa huoli alkoi nostaa päätään.

Sanoin miehelle, että nyt mennään heti kuuntelemaan dopplerilla sydänääniä. Ihan sama mihin kohtaan laitteen asetin, vastassa oli hiljaisuus. Ei mitään. Ei mitään.

Kauhu kouraisi sydäntäni, ja soitin synnärille. Siellä vastattiin tottuneesti, että kannattaa lähteä tulemaan paikan päälle niin katsotaan. Kätilö kirjasi esitiedot, jotta ne olisivat valmiina kun tulisin. Pakkasimme koko perheen alta aikayksikön ja hyppäsimme autoon. Muistan vielä Neiti S:n kiljahtaneen iloisesti: "Onpa kivaa lähteä!" Luuli tietysti, että menemme johonkin hauskaan paikkaan.

Autossa tyttö jatkoi hyväntuulista höpöttelyään. Itse istuin kauhusta mykkänä, ja koitin vähän väliä tökkiä tai hieroa mahaani, jotta saisin liikettä aikaiseksi. Edelleenkään ei mitään. Miehen kanssa vaihdoimme huolestuneita katseita.

Synnärille päästyämme meidät otettiin välittömästi sisään ja yritin vakuutella itseäni, että täällä sitä ollaan hyvissä käsissä. Nyt olemme turvassa, ja tälle löytyy joku luonnollinen selitys. Kätilö kuunteli. Ja kuunteli. Ja kuunteli. Ei mitään!

"Soitetaan päivystävä lääkäri paikalle, joka ultraa", sanoi kätilö.

Nuo hetket tuntuvat näin jälkikäteen todella sumuisilta. Luulen, että lääkäri saapui paikalle todella nopeasti ja ryhtyi heti toimeen. Minä makasin pedillä vatsa ja alapää paljaana, tyttö istui vieressämme tuolilla ja mies seisoi, katse kuvaruutuun päin. Minä en sitä nähnyt.

Lääkäri ultrasi ja minä odotin. Jälkeenpäin mies sanoi jo nähneensä kuvaruudulta totuuden, ennenkuin mitään sanoja puhuttiin ääneen. Minä olin siis viimeinen joka tiesi, siinä vaiheessa kun totuus lausuttiin. Ja pahinta on, etten edes muista tarkkaa sanamuotoa. Mielessäni on vain hidastettu kuva siitä, kun lääkäri kääntyy minuun, katsoo kaikkein vakavimmalla ilmeellään ja lausuu jotain sykkeestä. "Valitettavasti sykettä ei ole... / Syke on lakannut.../ Täältä ei löydy enää sydämensykettä..." (Miksi en muista!!)

Kuulen kun joku huutaa ääneen. Se on mies. Minä katson lääkäriä ja sanon: "Ei ole totta. Ei voi olla totta. En usko tätä!" Sitä hoen hokemasta päästyäni. Lääkäri pahoittelee ja sanoo joutuvansa vielä tekemään tutkimuksen alakautta. Makaan siinä, irvistän kivusta ja tartun tyttöä kädestä: "Ei mitään hätää kulta, ei mitään hätää".

Puen vaatteet päälleni ja lohdutan itkevää miestä. Minä hoen vieläkin samaa ja nappaan hämmentyneen lapsen syliini. Lääkäri kertoo minulle sen minkä tiesin heti: nyt pitää synnyttää. Mies on kauhuissaan. Lääkäri pahoittelee ja jää huoneeseen tekemään paperityöt valmiiksi, jäisin heti osastolle käynnistykseen. Me siirrymme aulaan odottamaan. Lohdutan edelleen miestä ja kaivan lapselle kassista kirjan viihdykkeeksi, hänkin haluaa lohduttaa surullista isiä. Soitan isovanhemmat hakemaan lapsen sairaalasta pois.

Olen kauhuissani, maailmani on murentunut mutten siltikään vielä täysin usko sitä. Mahassani on kivikova möykky, niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin. Tolkutan koko ajan itselleni, että nyt en voi hajota - minunhan pitää jaksaa synnyttää.

Lapsi haetaan pois ja samantien pääsemme osastolle. Onneksi ei sentään odottavien äitien luokse vaan muualle, toisen osaston rauhaan. Siellä odottaa huone, josta on tuleva vankilani melkein kahden vuorokauden ajaksi, mutta onneksi en vielä tiedä sitä sinne asettuessani. Saan pian ensimmäisen Cytotec-annoksen, minusta otetaan 10 pulloa verta ja käteen asennetaan kanyyli. Alkaa pitkä odotus.

Lapsellisesti luulen, että käynnistys noudattaa samaa kaavaa kuin esikoisesta: noin samoihin aikoihin päivällä sain ensimmäisen Cytotecin ja lapsivedet menivät seuraavana yönä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu vielä pitkiin aikoihin, vaikka tuona päivänä sain 3 pilleriä.

Mies saa olla kanssani samassa huoneessa koko ajan, myös yöllä, ja yhdessä suremme. Sen yksinäisen sairaalahuoneen uumenissa viimein ymmärrän mitä meille on tapahtunut. Iltaa kohden alan soitella läheisille, itkemme yhdessä. Pelkäsin, etten jaksa synnyttää jos itken kaikki voimani pois, mutta kuinka voisin olla itkemättä? Kaikista pahin, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa, on tapahtunut.

Yö tulee ja hoitajat tarjoavat nukahtamislääkettä, mutta en uskalla ottaa sitä, sillä pelkään etten herää synnytykseen virkeänä. Muutaman tunnin torkahtelen, kunnes aamuyöllä annan periksi ja otan rauhoittavan lääkkeen. Sen avulla saan nukuttua muutaman tunnin sikeää unta. Herään uuteen aamuun ilman ainuttakaan merkkiä alkavasta synnytyksestä. Tuo päivä on elämäni pisin: makaan siinä samassa huoneessa koko päivän kuin häkkieläin ja itken. Välillä käyn kävelyllä ympäri osastoa vauhdittaakseni käynnistymistä, mutta mistään ei ole apua.

Sinä päivänä saan 4 annosta Cytotecia, jotka ovat tuplasti vahvempia kuin edellispäivänä. Päivä menee kuitenkin ilman kipuja, ilman tuntemuksia. Illalla otan viisastuneena rauhoittavan lääkkeen heti nukkumaan mennessä, ja maanantai-aamuna synnytys vihdoin käynnistyy.

Tarina jatkuu synnytyskertomuksen muodossa myöhemmin.