Asiat uuden hoidon osalta ovat edenneet siihen pisteeseen, että huomenna päästään punktioon. Jännittävää! Puolitoista viikkoa sitten tuikkasin mahaan Elonvan ja viime viikolla tehtiin pari ultraa. Ensimmäinen oli joululomien takia todella varhain ihan eka kiertopäivinä joten näkyvyys ei ollut paras mahdollinen, mutta toisessa ultrassa havaittiin positiivinen yllätys: muniksissa majaili noin kuusi follikkelia, jotka yritetään kaikki kerätä. Osa oli pienempiä, mutta isoja niistä oli n. 3-4 kappaletta. Nyt näyttää siis paremmalta kuin koskaan aiemmin tässä vaiheessa!
Joulun ajan olen noudattanut ihan uutta dieettiä, joka sisältää 3 pääkohtaa: Suklaa, Punaviini ja Rentoutus, voin kertoa että se on aika mukava sellainen ;) Ilmeisesti aika toimivakin, kun tulos kerran näyttää tältä! Nyt yritän hiljalleen palata takaisin vanhaan, eli herkut pois ja takaisin ruotuun. Uni sen sijaan maistuu edelleen, nukuin viime viikolla ihan hirveän paljon ja vieläkin väsyttää - ilmeisesti uuvuttavaa puuhaa tämä munien kasvattelu.
Toiseksi viimeisen piikin eli Pregnylin pistimme eilen illalla. Sen jälkeen sanoin miehelle, että nyt olen täysin kypsä näihin pistoksiin. Koko hemmetin pitkän syksyn olen leikkinyt neulatyynyä ja elänyt kello kaulassa, että milloin mitäkin mömmöä pitää pistää. Jos tästä hoidosta ei tärppää, niin (pakollinen) tauko tulee tarpeeseen, sitten pitää ottaa myös aikalisä etenkin jos mitään ei jää pakkaseen. PASit ovat suhteellisen kevyttä puuhaa, mutta tätä koko ruljanssia en kyllä jaksa vähään aikaan.
Poikkeavaa tällä hoitokierroksella on ollut myös se, että en ole jaksanut kamalasti vouhottaa aiheesta. Toiseen ultraan menin käytännössä ilman mitään ennakko-odotuksia, sillä aiemminhan tässä vaiheessa on saatu aina huonoja uutisia (ellei oteta lukuun edellistä julkisen hoitoa). Hieman huvittavaa oli, että lääkäri vaikutti olevan tuloksesta enemmän innoissaan kuin minä - minulla asia ei mennyt oikein jakeluun. Lääkäri hihkui: "Hei, tämähän on tosi mahtavaa! Hieno juttu!". Minä: "Niin...joo, on hienoa. Kiva." :)
Mahaa on pullottanut tosi voimakkaasti ja on tosi vaikeaa löytää sopivia housuja jalkaan. Siitäkin olisi tietysti etukäteen voinut päätellä, että kasvua on tapahtunut. Sen johdosta olen myös iloinen, että punktio on jo huomenna niin pääsen viimein tästä möhköfantti-olosta eroon. Alkionsiirtopäivä, jos siirrettävää löytyy, on perjantaina, mutta super jänskättävää on, että torstai sattuu olemaan pyhäpäivä eli ei ole mitään keinoja saada selville onko mitään hedelmöittynyt! Tästä tulee piiitkä viikko...:)
tiistai 30. joulukuuta 2014
torstai 25. joulukuuta 2014
Joulun tunnelmissa
Sukelsin kohti tätä joulua yllättävin kevyin mielin, reippaana ja touhukkaana. Mietin, missä tuska, missä ahdistus. Kun koitti tämä päivä, joulupäivän aamu, kaikki ne tunteet saapuivat sieltä missä ne olivat taas jonkin aikaa piilotelleet. Hiljalleen alkoi ahdistaa, jonkin määrittelemätön jäyti sisuksia ja iltapäivään mennessä kurkkua alkoi kuristaa. Tuli kiire lähteä joulunviettopaikasta pois, ja niin autossa olo alkoi purkaantua sitä perinteistä reittiä, kyyneleitse. Oli myös pakko päästä Enkelipojan haudalle. Pitkästä aikaa tuntui, etten halua lähteä sieltä ollenkaan pois, jäisin sinne ihan kahdestaan viettämään pikkuiseni kanssa joulua.Mutta tämä oli kai väistämätöntä. Eiväthän perheet seuraamuksitta jäseniään menetä. Tästä lähtien on opeteltava viettämään juhlapyhiä tässä erikoisessa onnen ja surun sekoituksen tunnelmissa. Onneksi saamme olla loput pyhät omassa kodissa, turvapaikassani.
Lämmintä joulunjatkoa kaikesta huolimatta kaikille lukijoilleni
tiistai 23. joulukuuta 2014
3-vuotias prinsessa
Kovaa vauhtia kasvava pikkuneitimme on jäänyt blogissa viime aikoina vähemmälle huomiolle, mutta näin ei totisesti ole "elävässä "elämässä. Hän on meidän hurmaava ilopillerimme, joka on auttanut meitä jaksamaan eteenpäin tänä syksynä ihan vain olemalla oma itsensä.
Kävimme vasta 3-vuotisneuvolassa ja kävi ilmi, että tyttö on 97,2 cm pitkä ja painaa 15,3 kg. Pituudesta en ollut yllättynyt, sillä olen huomannut että kasvua on tullut viimeisen vuoden aikana aivan hurjasti: tällä hetkellä käytämme 104 cm vaatteita ja tuntuu, että erityisesti koko 92 cm oli käytössä tosi lyhyen aikaa. 2-vuotisneuvolasta pituutta on tullut lisää melkein 10 cm. Tällä reissulla saatiin tietää myös aikuisiän pituusennuste ja se oli n. 174 cm, hänestä tulee äitiään pidempi neitokainen!
Neuvolassa pistettiin influenssarokote, joka pitää käydä uusimassa parin viikon päästä. Olen välillä laiskasti pohdiskellut, että pitäisikö ottaa myös vesirokkorokotus - oletteko te muut pienten tyttölasten äidit ottaneet sen?
Jotkut neuvolan tehtävät, esim. sanaharjoitukset tuntuivat aika helpoilta, mutta ne oli selvästi taitavasti rakennettu ja niissä saadaan varmasti nopeasti kiinni mahdolliset puheen kehityksen häiriöt. Sen sijaan huomasin että jos johonkin tehtävään ei tule heti oikeata reaktiota, niitä ei kokeilla uudestaan. Esim. Neiti S pelästyi pallon heittämistä, käänsi päänsä sivuun ja sulki silmänsä, mutta siitä huolimatta olikin jo seuraavan tehtävän vuoro. Terkka tuumasi, että tyttö puhuu todella hyvin, puhe on selkeää ja käyttää monipuolisia sanoja. R-kirjain sorahtaa juuri oikein. S:n lausuminen ei vielä ihan täysin suju, mutta siitä kysyttäessä sain vastauksen, että noin viiteen ikävuoteen asti on vielä hyvin aikaa.
Halusin keskustella neuvolassa vessa-asioista, nimittäin Neiti S on ollut 2-vuotiaasta asti ilman vaippaa ja pääsääntöisesti kaikki on sujunut hyvin, mutta viime aikoina pissavahinkoja on ruvennut tulemaan vähän enemmän. Oikeastaan aina silloin, kun me huolehdimme vessatuksesta, vahinkoja ei tule koskaan, mutta jos tyydymme vain muistuttelemaan ja tiedustelemaan "Onko hätä?" ja "Muista käydä pissalla", hätää ei oikein tunnu olevan kuin vasta sitten kun lirahtaa jo housuun. Tämä on terkan mielestä ihan normaalia ja tässäkin asiassa kehitystä tapahtuu aina viisivuotiaaksi saakka. Onneksi vahinkoja ei kuitenkaan koskaan tule sänkyyn, pelkästään päiväsaikaan ja silloinkin vähäsen.
Tänä syksynä äidin ja isin hermoja on koeteltu eritoten pukemisen ja riisumisen kanssa. Neiti S on sitä tyyppiä, joka haluaa eri tilanteisiin reilusti aikaa ja joka ahdistuu hoputtamisesta. Usein siltikin löydän meidät lähtemästä paikkaan kuin paikkaan hirveällä kiireellä ja tuloksena on mahtavia yhteenottoja. Olen koittanut panostaa siihen, että varaan enemmän aikaa sillä tyttö mielellään ilmaisee tahtoaan pukemisessa, vielä kuukausi sitten saattoi olla lähes mahdotonta saada hänet pukeutumaan itse, mutta auttaakaan ei saanut. Onneksi tuo vaihe on jo menossa ohitse! Tänä syksynä on ollut ehdottomasti vaikein uhmakausi ikinä, mutta luojan kiitos ne menevät aina pian ohitse.
Toisinaan minua naurattaa, kun ajattelen miten pienenä mieltymykset voivat jo muodostua. Neiti S on niin tyttömäinen tyttö ettei ole tosikaan. Eräänä päivänä piirsimme yhdessä jotain ja tyttö kysyi "Äiti, mikset sinä käytä ollenkaan tuota ihanaa väriä?". Se "ihana väri" oli tietysti pinkki! Toinen suosikki on vaaleanvioletti. Musta on puolestaan "tuhma väri" :D Hän osaa myöskin fanittaa tiettyjä tunnettuja lastenhahmoja, suosii lempiohjelmiaan ja hoilottaa niiden tunnusmelodioita aamusta iltaan. Muutenkin tyttö nauttii laulamisesta ja jos mieleen ei tule sopivaa laulua, hän keksii sen itse.
Tässä ikävaiheessa minusta on erityisen hauskaa, että meillä alkaa jo olla kaikenlaisia äidin ja tyttären yhteisiä kikattelujuttuja. Tietysti isin kanssakin heillä on omat touhunsa, mutta vietämme niin paljon aikaa kahdestaan, että minä olen yleensä se jota tyttö seuraa kuin hai laivaa. Pikkuveli on sujahtanut luontevaksi osaksi meidän elämää, ja Neiti S mieltää itsensä isosiskoksi. Omille ystävilleen hän on kertonut, että "pikkuveli on taivaassa". Eräänä päivänä, jokunen aika sitten, hän puhui kavereidensa sisaruksista ja uskaltauduin kysymään: "Haluaisitko sinäkin veljiä tai siskoja, samalla tavalla kuin x:lläkin on?" Vastaus tuli epäröimättä: "Joo, hauaisin".
Rakas joulupukki, voisitko täyttää meidän koko perheen yhteisen joululahjatoiveen? Meille käy jälkitoimitus noin 9kk:n kuluttua. Kiitos paljon etukäteen!
Kävimme vasta 3-vuotisneuvolassa ja kävi ilmi, että tyttö on 97,2 cm pitkä ja painaa 15,3 kg. Pituudesta en ollut yllättynyt, sillä olen huomannut että kasvua on tullut viimeisen vuoden aikana aivan hurjasti: tällä hetkellä käytämme 104 cm vaatteita ja tuntuu, että erityisesti koko 92 cm oli käytössä tosi lyhyen aikaa. 2-vuotisneuvolasta pituutta on tullut lisää melkein 10 cm. Tällä reissulla saatiin tietää myös aikuisiän pituusennuste ja se oli n. 174 cm, hänestä tulee äitiään pidempi neitokainen!
Neuvolassa pistettiin influenssarokote, joka pitää käydä uusimassa parin viikon päästä. Olen välillä laiskasti pohdiskellut, että pitäisikö ottaa myös vesirokkorokotus - oletteko te muut pienten tyttölasten äidit ottaneet sen?
Jotkut neuvolan tehtävät, esim. sanaharjoitukset tuntuivat aika helpoilta, mutta ne oli selvästi taitavasti rakennettu ja niissä saadaan varmasti nopeasti kiinni mahdolliset puheen kehityksen häiriöt. Sen sijaan huomasin että jos johonkin tehtävään ei tule heti oikeata reaktiota, niitä ei kokeilla uudestaan. Esim. Neiti S pelästyi pallon heittämistä, käänsi päänsä sivuun ja sulki silmänsä, mutta siitä huolimatta olikin jo seuraavan tehtävän vuoro. Terkka tuumasi, että tyttö puhuu todella hyvin, puhe on selkeää ja käyttää monipuolisia sanoja. R-kirjain sorahtaa juuri oikein. S:n lausuminen ei vielä ihan täysin suju, mutta siitä kysyttäessä sain vastauksen, että noin viiteen ikävuoteen asti on vielä hyvin aikaa.
Halusin keskustella neuvolassa vessa-asioista, nimittäin Neiti S on ollut 2-vuotiaasta asti ilman vaippaa ja pääsääntöisesti kaikki on sujunut hyvin, mutta viime aikoina pissavahinkoja on ruvennut tulemaan vähän enemmän. Oikeastaan aina silloin, kun me huolehdimme vessatuksesta, vahinkoja ei tule koskaan, mutta jos tyydymme vain muistuttelemaan ja tiedustelemaan "Onko hätä?" ja "Muista käydä pissalla", hätää ei oikein tunnu olevan kuin vasta sitten kun lirahtaa jo housuun. Tämä on terkan mielestä ihan normaalia ja tässäkin asiassa kehitystä tapahtuu aina viisivuotiaaksi saakka. Onneksi vahinkoja ei kuitenkaan koskaan tule sänkyyn, pelkästään päiväsaikaan ja silloinkin vähäsen.
Tänä syksynä äidin ja isin hermoja on koeteltu eritoten pukemisen ja riisumisen kanssa. Neiti S on sitä tyyppiä, joka haluaa eri tilanteisiin reilusti aikaa ja joka ahdistuu hoputtamisesta. Usein siltikin löydän meidät lähtemästä paikkaan kuin paikkaan hirveällä kiireellä ja tuloksena on mahtavia yhteenottoja. Olen koittanut panostaa siihen, että varaan enemmän aikaa sillä tyttö mielellään ilmaisee tahtoaan pukemisessa, vielä kuukausi sitten saattoi olla lähes mahdotonta saada hänet pukeutumaan itse, mutta auttaakaan ei saanut. Onneksi tuo vaihe on jo menossa ohitse! Tänä syksynä on ollut ehdottomasti vaikein uhmakausi ikinä, mutta luojan kiitos ne menevät aina pian ohitse.
Toisinaan minua naurattaa, kun ajattelen miten pienenä mieltymykset voivat jo muodostua. Neiti S on niin tyttömäinen tyttö ettei ole tosikaan. Eräänä päivänä piirsimme yhdessä jotain ja tyttö kysyi "Äiti, mikset sinä käytä ollenkaan tuota ihanaa väriä?". Se "ihana väri" oli tietysti pinkki! Toinen suosikki on vaaleanvioletti. Musta on puolestaan "tuhma väri" :D Hän osaa myöskin fanittaa tiettyjä tunnettuja lastenhahmoja, suosii lempiohjelmiaan ja hoilottaa niiden tunnusmelodioita aamusta iltaan. Muutenkin tyttö nauttii laulamisesta ja jos mieleen ei tule sopivaa laulua, hän keksii sen itse.
Tässä ikävaiheessa minusta on erityisen hauskaa, että meillä alkaa jo olla kaikenlaisia äidin ja tyttären yhteisiä kikattelujuttuja. Tietysti isin kanssakin heillä on omat touhunsa, mutta vietämme niin paljon aikaa kahdestaan, että minä olen yleensä se jota tyttö seuraa kuin hai laivaa. Pikkuveli on sujahtanut luontevaksi osaksi meidän elämää, ja Neiti S mieltää itsensä isosiskoksi. Omille ystävilleen hän on kertonut, että "pikkuveli on taivaassa". Eräänä päivänä, jokunen aika sitten, hän puhui kavereidensa sisaruksista ja uskaltauduin kysymään: "Haluaisitko sinäkin veljiä tai siskoja, samalla tavalla kuin x:lläkin on?" Vastaus tuli epäröimättä: "Joo, hauaisin".
Rakas joulupukki, voisitko täyttää meidän koko perheen yhteisen joululahjatoiveen? Meille käy jälkitoimitus noin 9kk:n kuluttua. Kiitos paljon etukäteen!
maanantai 22. joulukuuta 2014
Pettymyksen tunteita
Viimeviikkoinen pettymys on jatkunut useamman päivän ja se on saanut minut huonotuuliseksi. Nyt kun suru on hieman väistynyt, olen huomannut että alan reagoida joka kuukauden huonoihin uutisiin samalla tavalla kuin joskus silloin ennen Enkelipojan raskautta. Kiukku, katkeruus, kateus ja itsesääli, niistä tämä pettymys on tehty. Raskausuutisia satelee taas oikealta ja vasemmalta, ja niistäkin pohja saavutettiin perjantaina kun puhelimen uutisvirrasta verkkokalvoille lävähti uutinen: "Prinsessa Madeleina on raskaana!". Voi jumalauta! Nainen, jonka esikoinen ei ole vielä vuottakaan. Aijai, että kipeää tekee.
Lisäksi surun tuomat ja pettymysten vahvistamat pelko-peikot ovat saaneet uutta tuulta purjeisiinsa. Nyt en enää jatkuvasti pyörittele päässäni mielikuvia siitä, kuinka Neiti S kuolee nukkuessaan sänkyynsä, vaan olen löytänyt uuden kohteen ja kuolintavan: pelkään liikenneonnettomuutta ja sitä, että joko meidän koko perhe menehtyy tien päällä tai osa meistä. Tämän johdosta minusta on tullut liikenteen kauhu, köröttelijä-mummo! Keksin mielessäni syitä, miksi olisi järkevintä vältellä kaikkia isoja teitä, joilla nopeus on yli 80 km/h ja annan mieheni ajaa aina (ennen olemme neuvotelleet siitä kuka SAA ajaa). Ratin takana ollessani skannaan katseellani koko ajan vastaantulevia ajoneuvoja ja arvioin, onko joku mahdollisesti juuri nyt menettämässä autonsa hallinnan ja syöksymässä minua kohti. Tämän takia pulssi on tietysti kaiken aikaa lähempänä kahtasataa, joten ajaminen on kaukana nautinnosta. Jos mies lähtee tyttären kanssa kahdestaan autolla jonnekin, menee tavallisesti noin viisi minuuttia ja olen kauhun vallassa, varma siitä että he eivät enää koskaan palaa kotiin. Tekisi mieli aivan hirveästi vältellä ajamista, mutta toistaiseksi en ole antanut pelon estää minua - toivon, että ajan kanssa tämäkin vitsaus menee ohitse.
Onneksi jotain positiivistakin on näköpiirissä. Soitin heti raskaustestin tuloksen vahvistuttua yksityisen klinikan lääkärille, sillä julkisella puolella meidät pistettiin taas hoitojonon hännille, ja lääkäri suostui hieman pitkin hampain aloittamaan uuden hoidon. Ei joulutauon vuoksi, vaan siksi että hän pelkäsi jaksamiseni puolesta. Hänen sanansa hieman herättelivät minua, sillä onhan tämä "hoitosaldo" pelkästään tälle syksylle aivan kammottava:
- kuukautisten käynnistys Terolutilla + Clomifen
- 1 PAS
- 2 keskeytettyä pistoshoitoa
- 1 ICSI-hoito
Ja nyt heti perään on tulossa uusi ICSI! Huhhuh. Haluan kuitenkin vielä kokeilla tämän yhden kierron, nimittäin seuraavassa kierrossa se ei menojen takia olisi mahdollistakaan. Lisäksi tämän hoitohistorian valossa tauko olisi muutenkin pakollinen: en usko että kukaan lääkäri suostuisi meitä hoitamaankaan jos emme välillä huilaa. Lääkärin kanssa keskusteltuani oivalsin ehkä ensimmäistä kertaa, että minä en välttämättä saa tätä raskautta toteutumaan vaikka tekisin mitä. Se oli todella kipeä havainto, jonka myötä olen joutunut tekemään vaivihkaista luopumistyötä. Se pitää sisällään erityisesti omista päänsisäisistä aikatauluistani luopumista, esim. "raskauden on pakko alkaa viimeistään tammikuussa" tai "vauvan on pakko syntyä viimeistään xx kuussa". Luulen, että tekisin elämäni itselleni helpommaksi, jos osaisin suhtautua tähän vähän rennommin enkä näin pakkomielteenomaisin vivahtein. Valitettavasti en ole vielä keksinyt miten tuo tapahtuisi.
Olen miettinyt paljon v. 2013 alkanutta luomuraskauttani ja mikä sen sai aikaiseksi, sillä se oli kaiken huomioonottaen käsittämätön ihme . Silloin olimme lomalla auringossa ja lämmössä, vietimme aikaa pikkuisen Neiti S:n kanssa ja nautiskelimme joka ilta sangriaa. Luultavasti sekä keho että mieli ovat olleet täysin rentoutuneet. Kysymys kuuluu, että miten tuon kokemuksen saisi toistettua keskellä kylmää ja pimeää Suomen talvea...? Minun on edelleen koitettava löytää itsestäni rentous, mikä tuntuu olevan aivan hemmetin vaikeaa. Lisäksi pohdin, että olisiko sittenkin parempi hieman löysätä näistä tiukoista, uusista elintavoistani ja koittaa elää joulu huolettomasti? Elonva-piikki on pistetty eilen, joten time to take it easy is now!
Lisäksi surun tuomat ja pettymysten vahvistamat pelko-peikot ovat saaneet uutta tuulta purjeisiinsa. Nyt en enää jatkuvasti pyörittele päässäni mielikuvia siitä, kuinka Neiti S kuolee nukkuessaan sänkyynsä, vaan olen löytänyt uuden kohteen ja kuolintavan: pelkään liikenneonnettomuutta ja sitä, että joko meidän koko perhe menehtyy tien päällä tai osa meistä. Tämän johdosta minusta on tullut liikenteen kauhu, köröttelijä-mummo! Keksin mielessäni syitä, miksi olisi järkevintä vältellä kaikkia isoja teitä, joilla nopeus on yli 80 km/h ja annan mieheni ajaa aina (ennen olemme neuvotelleet siitä kuka SAA ajaa). Ratin takana ollessani skannaan katseellani koko ajan vastaantulevia ajoneuvoja ja arvioin, onko joku mahdollisesti juuri nyt menettämässä autonsa hallinnan ja syöksymässä minua kohti. Tämän takia pulssi on tietysti kaiken aikaa lähempänä kahtasataa, joten ajaminen on kaukana nautinnosta. Jos mies lähtee tyttären kanssa kahdestaan autolla jonnekin, menee tavallisesti noin viisi minuuttia ja olen kauhun vallassa, varma siitä että he eivät enää koskaan palaa kotiin. Tekisi mieli aivan hirveästi vältellä ajamista, mutta toistaiseksi en ole antanut pelon estää minua - toivon, että ajan kanssa tämäkin vitsaus menee ohitse.
Onneksi jotain positiivistakin on näköpiirissä. Soitin heti raskaustestin tuloksen vahvistuttua yksityisen klinikan lääkärille, sillä julkisella puolella meidät pistettiin taas hoitojonon hännille, ja lääkäri suostui hieman pitkin hampain aloittamaan uuden hoidon. Ei joulutauon vuoksi, vaan siksi että hän pelkäsi jaksamiseni puolesta. Hänen sanansa hieman herättelivät minua, sillä onhan tämä "hoitosaldo" pelkästään tälle syksylle aivan kammottava:
- kuukautisten käynnistys Terolutilla + Clomifen
- 1 PAS
- 2 keskeytettyä pistoshoitoa
- 1 ICSI-hoito
Ja nyt heti perään on tulossa uusi ICSI! Huhhuh. Haluan kuitenkin vielä kokeilla tämän yhden kierron, nimittäin seuraavassa kierrossa se ei menojen takia olisi mahdollistakaan. Lisäksi tämän hoitohistorian valossa tauko olisi muutenkin pakollinen: en usko että kukaan lääkäri suostuisi meitä hoitamaankaan jos emme välillä huilaa. Lääkärin kanssa keskusteltuani oivalsin ehkä ensimmäistä kertaa, että minä en välttämättä saa tätä raskautta toteutumaan vaikka tekisin mitä. Se oli todella kipeä havainto, jonka myötä olen joutunut tekemään vaivihkaista luopumistyötä. Se pitää sisällään erityisesti omista päänsisäisistä aikatauluistani luopumista, esim. "raskauden on pakko alkaa viimeistään tammikuussa" tai "vauvan on pakko syntyä viimeistään xx kuussa". Luulen, että tekisin elämäni itselleni helpommaksi, jos osaisin suhtautua tähän vähän rennommin enkä näin pakkomielteenomaisin vivahtein. Valitettavasti en ole vielä keksinyt miten tuo tapahtuisi.
Olen miettinyt paljon v. 2013 alkanutta luomuraskauttani ja mikä sen sai aikaiseksi, sillä se oli kaiken huomioonottaen käsittämätön ihme . Silloin olimme lomalla auringossa ja lämmössä, vietimme aikaa pikkuisen Neiti S:n kanssa ja nautiskelimme joka ilta sangriaa. Luultavasti sekä keho että mieli ovat olleet täysin rentoutuneet. Kysymys kuuluu, että miten tuon kokemuksen saisi toistettua keskellä kylmää ja pimeää Suomen talvea...? Minun on edelleen koitettava löytää itsestäni rentous, mikä tuntuu olevan aivan hemmetin vaikeaa. Lisäksi pohdin, että olisiko sittenkin parempi hieman löysätä näistä tiukoista, uusista elintavoistani ja koittaa elää joulu huolettomasti? Elonva-piikki on pistetty eilen, joten time to take it easy is now!
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Raskaustestin tulos
En meinannut saada yöllä nukuttua, sen verran jännitti vessan pöydällä odottava testiliuska. Vaikka ennustin tuloksen jo eilen, silti pieni toivo eli tuolla syvällä sisimmässäni.
Tässä teillekin nähtäväksi, ei tuossa ole epäilyksen sijaa:
Ja selvennyksen vuoksi, minulla on aina aiemmin näkynyt tässä vaiheessa kaksi viivaa jos olen ollut raskaana joten en usko että se myöhemminkään plussaksi muuttuu, varsinkin siksi kun fyysiset oireet puuttuvat täysin.
Olen hyvin pettynyt. Tuoresiirto ei näköjään sittenkään aina tepsi meidän kohdalla :(
Jos joku olisi kertonut meille kesällä, että jouluna, melkein puoli vuotta Enkelipojan poismenosta en vieläkään odota uutta vauvaa, olisin lyönyt hanskat tiskiin. Onneksi en tiennyt. Erityinen tavoitteeni oli olla raskaana viimeistään sitten kun palaan takaisin töihin, sillä sitten minulla olisi ollut jokin kiintopiste lähitulevaisuudessa mutta nyt ei ole sitäkään...
Tänään käyn ostamassa viiniä, sushia, homejuustoa, Battery Strippedin ja kaikkea samaan sarjaan kuuluvaa, lohdutukseksi. Sitten kun on pari päivää möyritty pohjamudissa, takaisin ruotuun. *Huokaus*
Tässä teillekin nähtäväksi, ei tuossa ole epäilyksen sijaa:
Ja selvennyksen vuoksi, minulla on aina aiemmin näkynyt tässä vaiheessa kaksi viivaa jos olen ollut raskaana joten en usko että se myöhemminkään plussaksi muuttuu, varsinkin siksi kun fyysiset oireet puuttuvat täysin.
Olen hyvin pettynyt. Tuoresiirto ei näköjään sittenkään aina tepsi meidän kohdalla :(
Jos joku olisi kertonut meille kesällä, että jouluna, melkein puoli vuotta Enkelipojan poismenosta en vieläkään odota uutta vauvaa, olisin lyönyt hanskat tiskiin. Onneksi en tiennyt. Erityinen tavoitteeni oli olla raskaana viimeistään sitten kun palaan takaisin töihin, sillä sitten minulla olisi ollut jokin kiintopiste lähitulevaisuudessa mutta nyt ei ole sitäkään...
Tänään käyn ostamassa viiniä, sushia, homejuustoa, Battery Strippedin ja kaikkea samaan sarjaan kuuluvaa, lohdutukseksi. Sitten kun on pari päivää möyritty pohjamudissa, takaisin ruotuun. *Huokaus*
tiistai 16. joulukuuta 2014
Ennakkoaavistuksia
Perjantaisen raskaustestin odottelu tuntuu erityisen piinaavalta joten on paikallaan kirjoittaa vähän ajatuksia ylös, ehkä se helpottaa tätä jännittynyttä olotilaa. Viime viikon puolella mieliala muuttui kuin tyhjästä aika äkäiseksi, ilman mitään näkyvää syytä. Näissä kummallisissa ja satunnaisissa kiukkufiiliksissä olen ollut siitä asti, jopa siihen pisteeseen asti että mieskin on asiasta huomauttanut. Samalla kuvioihin astui aivan hillitön ja jokapäiväinen väsymys.
Näiden oireiden perusteella päättelin, että niiden täytyy kieliä raskaudesta, joten taas kerran olen toteuttanut pakkomiellettäni pissan värin kyttäämisestä. Olen myös googlettanut erilaisia raskausoireita jo useita kertoja, vaikka periaatteessa minun pitäisi ne tietää jo varsin hyvin - eihän tässä tosiaankaan olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä! Olisi vain niin ihanaa löytää joku täydellinen vastine näille tuntemilleni oireille ja saada varmuus siitä, että on raskaana.
Vaikka kuinka tarkastelen pissan väriä, totuus on että se ei ole muuttunut mihinkään. Samoin kaksi aiemmistä raskauksista tuttua piirrettä eli rintojen kipuilu ja masuturvotus loistavat poissaolollaan. Pikemminkin paino on tehnyt pienen nykäisyn alaspäin viimeisen parin päivän aikana. On enemmän todennäköistä että raskausoireet noudattaisivat tutuksi tullutta kaavaa, kuin että olisin poikkeuksellisesti täysin oireeton, joten ikävä kyllä on pakko vetää se johtopäätös että hoito ei tainnut onnistua :( Tein sellaisen päätöksen, että oman mielenrauhani vuoksi aikaistan testin tekopäivää perjantaista keskiviikkoon eli huomiseen. Kyllä se silloin näkyy jos on näkyäkseen. Saan sitten toipua hyvissä ajoin tästä pettymyksestä ja täyttää päätä joulun ajan jollain muilla kuin pakkoraskautumisajatuksilla!
Näiden oireiden perusteella päättelin, että niiden täytyy kieliä raskaudesta, joten taas kerran olen toteuttanut pakkomiellettäni pissan värin kyttäämisestä. Olen myös googlettanut erilaisia raskausoireita jo useita kertoja, vaikka periaatteessa minun pitäisi ne tietää jo varsin hyvin - eihän tässä tosiaankaan olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä! Olisi vain niin ihanaa löytää joku täydellinen vastine näille tuntemilleni oireille ja saada varmuus siitä, että on raskaana.
Vaikka kuinka tarkastelen pissan väriä, totuus on että se ei ole muuttunut mihinkään. Samoin kaksi aiemmistä raskauksista tuttua piirrettä eli rintojen kipuilu ja masuturvotus loistavat poissaolollaan. Pikemminkin paino on tehnyt pienen nykäisyn alaspäin viimeisen parin päivän aikana. On enemmän todennäköistä että raskausoireet noudattaisivat tutuksi tullutta kaavaa, kuin että olisin poikkeuksellisesti täysin oireeton, joten ikävä kyllä on pakko vetää se johtopäätös että hoito ei tainnut onnistua :( Tein sellaisen päätöksen, että oman mielenrauhani vuoksi aikaistan testin tekopäivää perjantaista keskiviikkoon eli huomiseen. Kyllä se silloin näkyy jos on näkyäkseen. Saan sitten toipua hyvissä ajoin tästä pettymyksestä ja täyttää päätä joulun ajan jollain muilla kuin pakkoraskautumisajatuksilla!
lauantai 13. joulukuuta 2014
5 surun kuukautta
On kulunut jo yli viisi kuukautta siitä, kun Enkelipoika sai siivet ja lennähti pois luotamme. Suru on ollut todella voimallista ja kaikennielevää, mutta yhtäkkiä havahdun siihen, kun tajuan että oma oleminen alkaa olla pääsääntöisesti enemmän ilon kuin surun puolella. Olenko vihdoin pääsemässä ohi pahimmasta? Toivon niin. Suru on totisesti opettanut minulle sen, että sitä ei voi ennustaa ja koska tahansa voi tulla käänne pahempaan.
Jos vertaan itseäni katastrofia edeltävään minään, olin silloin vahvempi, pelottomampi ja en-niin-hermostunut. Nykyään asiat vaativat enemmän totuttelua ja pohdintaa kuin aiemmin. Saatan hieman jännittää asioita, joille en aiemmin olisi uhrannut ajatustakaan. En ole uusien ihmisten seurassa enää ollenkaan itsevarma, mielestäni otsassani on näkymätön leima joka huutaa huomiota. Kohta se huomataan...vielä he eivät tiedä, mutta kohta joku kysyy ja sitten se selviää näillekin ihmisille...En osaa rentoutua ennenkuin tilanne laukeaa, mutta en ole valmis ottamaan Enkelipoikaa itsekään puheeksi. Pian on pakko tottua, sillä kun astun työelämään, nämä kohtaamiset ovat arkipäivää.
Ihmeellistä kyllä, en taida olla katkera. Sanon "taida", sillä en ole vielä ihan varma siitä. Aluksi pettymys, suru, viha ja epätoivo olivat niin suuria, että uskoin katkeroituvani koko loppuelämäkseni. Elämä on kuitenkin vilautellut positiivisia puoliakin ja hitaasti alan uskoa, että onni löytää meidätkin. Kaikki on silti hyvin haurasta ja erityisesti koska selviytymiseni kietoutuu niin läheisesti uuteen raskauteen, se sama asia voi myös heilauttaa tasapainon koska tahansa päinvastaiseen suuntaan. Pelkään joka sekunti elossaolevien perheenjäsenteni menettämistä, mutta yksi asia eritoten kummittelee mielessä, koska uuden raskauden mahdollisuus on nyt niin konkreettisesti käsillä: keskenmeno. Jos uusi elämä alkaisi mutta vietäisiin hetikohta pois, se olisi todella järkyttävää.
Luin äskettäin viimeisen surukirjan, joka on jäänyt hyllyyn pölyttymään sen jälkeen kun lopetin joskus syyskuussa aihepiiriin perehtymisen. Ilahduttavan taidokkaasti kirjoitettu, mutta surussaan riipivä teos: Johanna Ervastin "Jäähyväisten jälkeen, kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen". Hänelle tapahtui maailman epäreiluimman asian eli lapsen menettämisen lisäksi toiseksi epäreiluin asia: monta keskenmenoa ja kaikki keskellä toipumisprosessia. Luin ja murehdin, murehdin ja luin.
Tähän kirjaan liittyy myös eräs mieltä matalaksi saanut kommentti, ja vieläpä ammattilaiselta eli psykologilta. Oman terapeuttini käynnit lopetin viikko sitten ja pari päivää sitten kävin viimeistä kertaa myös tällä toisella henkilöllä, jonka olin tavannut yhteensä muutaman kerran. Keskustelimme suruprosessista ja toin esiin tämän kirjan, jonka lukemisen olin juuri lopettanut edellisenä päivänä. Olin iloinnut siitä, että pystyin vihdoinkin tekemään huomioita suruprosessien erilaisuudesta kun taas vielä loppukesästä lukiessani olin ahminut pelkästään faktatietoa, päällimmäisenä kysymyksenä "Miten tästä voi selviytyä?". Tähän liittyen koin tärkeän ahaa-elämyksen, minkä halusin jakaa myös psykologin kanssa: mielestäni olin onnistunut varjelemaan elossa olevaa lastani pahimmalta surultani ja raastavimmilta itkukohtauksilta. Luultavasti Neiti S on nähnyt minut itkemässä kovaa korkeintaan 2-3 kertaa. Tietysti kyyneleitä on tullut useasti, mutta ei niin että ne olisivat häntä pelottaneet. Olen myös pitänyt todella tärkeänä sitä, että Enkelipoika on puheissa usein läsnä ja että muistelemme häntä hyvillä mielin, ei niin että lasta alkaa ahdistaa ja pelottaa koko aihe. Kirjailija oli toiminut toisin, mikä ei ole oikea eikä väärä tapa, mutta itse saatoin tämän havainnon kautta iloita siitä, että olin toiminut niinkuin alunperin surun keskellä aioinkin. Psykologi kommentoi, että olen ehkä luontaisestikin pidättyvä ja tottunut tukahduttamaan tunteitani. Siinä kohdassa raivostuin sisäisesti, sillä se mikä minulle oli ollut yksi harvoista onnistumisen kokemuksista tällä matkalla, onnistuttiin noin vain parilla sanalla muuttamaan negatiiviseksi asiaksi vaikka mielestäni se oli kaikkea muuta! Olen saanut kyseiseltä henkilöltä paljon käytännön apuja ja neuvoja, mutta kyllä tuo yksi ikävä kommentti jäi kummittelemaan päähäni ylitse muiden.
Koska olen nykyään niin herkillä, olen ryhtynyt aktiivisesti suojelemaan itseäni. Olen vertaisten parissa, mutta sopivin annoksin sillä muuten ryhdyn helposti suremaan yli omien voimavarojeni. Digiboksi on pullollaan vauvojen syntymisohjelmia, mutta niiden katselu menee välillä itsekidutuksen puolelle joten pidättäydyn niistä. Surukirjallisuuskin on jäänyt ja sen sijaan olen pohtinut, että minun olisi luultavasti hyväksi lukea jotain kevyttä mistä tulee hyvä mieli, sillä sitä tässä tarvitaan ennen muuta. Kokeilemalla selvittelen omia rajojani.
Olen vielä toipilas, mutta parempi olo häämöttää melkein näköpiirissä. Todelliset voimavarani punnitaan ensi perjantaiaamuna jos teen negatiivisen raskaustestin...
Jos vertaan itseäni katastrofia edeltävään minään, olin silloin vahvempi, pelottomampi ja en-niin-hermostunut. Nykyään asiat vaativat enemmän totuttelua ja pohdintaa kuin aiemmin. Saatan hieman jännittää asioita, joille en aiemmin olisi uhrannut ajatustakaan. En ole uusien ihmisten seurassa enää ollenkaan itsevarma, mielestäni otsassani on näkymätön leima joka huutaa huomiota. Kohta se huomataan...vielä he eivät tiedä, mutta kohta joku kysyy ja sitten se selviää näillekin ihmisille...En osaa rentoutua ennenkuin tilanne laukeaa, mutta en ole valmis ottamaan Enkelipoikaa itsekään puheeksi. Pian on pakko tottua, sillä kun astun työelämään, nämä kohtaamiset ovat arkipäivää.
Ihmeellistä kyllä, en taida olla katkera. Sanon "taida", sillä en ole vielä ihan varma siitä. Aluksi pettymys, suru, viha ja epätoivo olivat niin suuria, että uskoin katkeroituvani koko loppuelämäkseni. Elämä on kuitenkin vilautellut positiivisia puoliakin ja hitaasti alan uskoa, että onni löytää meidätkin. Kaikki on silti hyvin haurasta ja erityisesti koska selviytymiseni kietoutuu niin läheisesti uuteen raskauteen, se sama asia voi myös heilauttaa tasapainon koska tahansa päinvastaiseen suuntaan. Pelkään joka sekunti elossaolevien perheenjäsenteni menettämistä, mutta yksi asia eritoten kummittelee mielessä, koska uuden raskauden mahdollisuus on nyt niin konkreettisesti käsillä: keskenmeno. Jos uusi elämä alkaisi mutta vietäisiin hetikohta pois, se olisi todella järkyttävää.
Luin äskettäin viimeisen surukirjan, joka on jäänyt hyllyyn pölyttymään sen jälkeen kun lopetin joskus syyskuussa aihepiiriin perehtymisen. Ilahduttavan taidokkaasti kirjoitettu, mutta surussaan riipivä teos: Johanna Ervastin "Jäähyväisten jälkeen, kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen". Hänelle tapahtui maailman epäreiluimman asian eli lapsen menettämisen lisäksi toiseksi epäreiluin asia: monta keskenmenoa ja kaikki keskellä toipumisprosessia. Luin ja murehdin, murehdin ja luin.
Tähän kirjaan liittyy myös eräs mieltä matalaksi saanut kommentti, ja vieläpä ammattilaiselta eli psykologilta. Oman terapeuttini käynnit lopetin viikko sitten ja pari päivää sitten kävin viimeistä kertaa myös tällä toisella henkilöllä, jonka olin tavannut yhteensä muutaman kerran. Keskustelimme suruprosessista ja toin esiin tämän kirjan, jonka lukemisen olin juuri lopettanut edellisenä päivänä. Olin iloinnut siitä, että pystyin vihdoinkin tekemään huomioita suruprosessien erilaisuudesta kun taas vielä loppukesästä lukiessani olin ahminut pelkästään faktatietoa, päällimmäisenä kysymyksenä "Miten tästä voi selviytyä?". Tähän liittyen koin tärkeän ahaa-elämyksen, minkä halusin jakaa myös psykologin kanssa: mielestäni olin onnistunut varjelemaan elossa olevaa lastani pahimmalta surultani ja raastavimmilta itkukohtauksilta. Luultavasti Neiti S on nähnyt minut itkemässä kovaa korkeintaan 2-3 kertaa. Tietysti kyyneleitä on tullut useasti, mutta ei niin että ne olisivat häntä pelottaneet. Olen myös pitänyt todella tärkeänä sitä, että Enkelipoika on puheissa usein läsnä ja että muistelemme häntä hyvillä mielin, ei niin että lasta alkaa ahdistaa ja pelottaa koko aihe. Kirjailija oli toiminut toisin, mikä ei ole oikea eikä väärä tapa, mutta itse saatoin tämän havainnon kautta iloita siitä, että olin toiminut niinkuin alunperin surun keskellä aioinkin. Psykologi kommentoi, että olen ehkä luontaisestikin pidättyvä ja tottunut tukahduttamaan tunteitani. Siinä kohdassa raivostuin sisäisesti, sillä se mikä minulle oli ollut yksi harvoista onnistumisen kokemuksista tällä matkalla, onnistuttiin noin vain parilla sanalla muuttamaan negatiiviseksi asiaksi vaikka mielestäni se oli kaikkea muuta! Olen saanut kyseiseltä henkilöltä paljon käytännön apuja ja neuvoja, mutta kyllä tuo yksi ikävä kommentti jäi kummittelemaan päähäni ylitse muiden.
Koska olen nykyään niin herkillä, olen ryhtynyt aktiivisesti suojelemaan itseäni. Olen vertaisten parissa, mutta sopivin annoksin sillä muuten ryhdyn helposti suremaan yli omien voimavarojeni. Digiboksi on pullollaan vauvojen syntymisohjelmia, mutta niiden katselu menee välillä itsekidutuksen puolelle joten pidättäydyn niistä. Surukirjallisuuskin on jäänyt ja sen sijaan olen pohtinut, että minun olisi luultavasti hyväksi lukea jotain kevyttä mistä tulee hyvä mieli, sillä sitä tässä tarvitaan ennen muuta. Kokeilemalla selvittelen omia rajojani.
Olen vielä toipilas, mutta parempi olo häämöttää melkein näköpiirissä. Todelliset voimavarani punnitaan ensi perjantaiaamuna jos teen negatiivisen raskaustestin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)