5 surun kuukautta

On kulunut jo yli viisi kuukautta siitä, kun Enkelipoika sai siivet ja lennähti pois luotamme. Suru on ollut todella voimallista ja kaikennielevää, mutta yhtäkkiä havahdun siihen, kun tajuan että oma oleminen alkaa olla pääsääntöisesti enemmän ilon kuin surun puolella. Olenko vihdoin pääsemässä ohi pahimmasta? Toivon niin. Suru on totisesti opettanut minulle sen, että sitä ei voi ennustaa ja koska tahansa voi tulla käänne pahempaan.

Jos vertaan itseäni katastrofia edeltävään minään, olin silloin vahvempi, pelottomampi ja en-niin-hermostunut. Nykyään asiat vaativat enemmän totuttelua ja pohdintaa kuin aiemmin. Saatan hieman jännittää asioita, joille en aiemmin olisi uhrannut ajatustakaan. En ole uusien ihmisten seurassa enää ollenkaan itsevarma, mielestäni otsassani on näkymätön leima joka huutaa huomiota. Kohta se huomataan...vielä he eivät tiedä, mutta kohta joku kysyy ja sitten se selviää näillekin ihmisille...En osaa rentoutua ennenkuin tilanne laukeaa, mutta en ole valmis ottamaan Enkelipoikaa itsekään puheeksi. Pian on pakko tottua, sillä kun astun työelämään, nämä kohtaamiset ovat arkipäivää.

Ihmeellistä kyllä, en taida olla katkera. Sanon "taida", sillä en ole vielä ihan varma siitä. Aluksi pettymys, suru, viha ja epätoivo olivat niin suuria, että uskoin katkeroituvani koko loppuelämäkseni. Elämä on kuitenkin vilautellut positiivisia puoliakin ja hitaasti alan uskoa, että onni löytää meidätkin. Kaikki on silti hyvin haurasta ja erityisesti koska selviytymiseni kietoutuu niin läheisesti uuteen raskauteen, se sama asia voi myös heilauttaa tasapainon koska tahansa päinvastaiseen suuntaan. Pelkään joka sekunti elossaolevien perheenjäsenteni menettämistä, mutta yksi asia eritoten kummittelee mielessä, koska uuden raskauden mahdollisuus on nyt niin konkreettisesti käsillä: keskenmeno. Jos uusi elämä alkaisi mutta vietäisiin hetikohta pois, se olisi todella järkyttävää.

Luin äskettäin viimeisen surukirjan, joka on jäänyt hyllyyn pölyttymään sen jälkeen kun lopetin joskus syyskuussa aihepiiriin perehtymisen. Ilahduttavan taidokkaasti kirjoitettu, mutta surussaan riipivä teos: Johanna Ervastin "Jäähyväisten jälkeen, kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen". Hänelle tapahtui maailman epäreiluimman asian eli lapsen menettämisen lisäksi toiseksi epäreiluin asia: monta keskenmenoa ja kaikki keskellä toipumisprosessia. Luin ja murehdin, murehdin ja luin.

Tähän kirjaan liittyy myös eräs mieltä matalaksi saanut kommentti, ja vieläpä ammattilaiselta eli psykologilta. Oman terapeuttini käynnit lopetin viikko sitten ja pari päivää sitten kävin viimeistä kertaa myös tällä toisella henkilöllä, jonka olin tavannut yhteensä muutaman kerran. Keskustelimme suruprosessista ja toin esiin tämän kirjan, jonka lukemisen olin juuri lopettanut edellisenä päivänä. Olin iloinnut siitä, että pystyin vihdoinkin tekemään huomioita suruprosessien erilaisuudesta kun taas vielä loppukesästä lukiessani olin ahminut pelkästään faktatietoa, päällimmäisenä kysymyksenä "Miten tästä voi selviytyä?". Tähän liittyen koin tärkeän ahaa-elämyksen, minkä halusin jakaa myös psykologin kanssa: mielestäni olin onnistunut varjelemaan elossa olevaa lastani pahimmalta surultani ja raastavimmilta itkukohtauksilta. Luultavasti Neiti S on nähnyt minut itkemässä kovaa korkeintaan 2-3 kertaa. Tietysti kyyneleitä on tullut useasti, mutta ei niin että ne olisivat häntä pelottaneet. Olen myös pitänyt todella tärkeänä sitä, että Enkelipoika on puheissa usein läsnä ja että muistelemme häntä hyvillä mielin, ei niin että lasta alkaa ahdistaa ja pelottaa koko aihe. Kirjailija oli toiminut toisin, mikä ei ole oikea eikä väärä tapa, mutta itse saatoin tämän havainnon kautta iloita siitä, että olin toiminut niinkuin alunperin surun keskellä aioinkin. Psykologi kommentoi, että olen ehkä luontaisestikin pidättyvä ja tottunut tukahduttamaan tunteitani. Siinä kohdassa raivostuin sisäisesti, sillä se mikä minulle oli ollut yksi harvoista onnistumisen kokemuksista tällä matkalla, onnistuttiin noin vain parilla sanalla muuttamaan negatiiviseksi asiaksi vaikka mielestäni se oli kaikkea muuta! Olen saanut kyseiseltä henkilöltä paljon käytännön apuja ja neuvoja, mutta kyllä tuo yksi ikävä kommentti jäi kummittelemaan päähäni ylitse muiden.

Koska olen nykyään niin herkillä, olen ryhtynyt aktiivisesti suojelemaan itseäni. Olen vertaisten parissa, mutta sopivin annoksin sillä muuten ryhdyn helposti suremaan yli omien voimavarojeni. Digiboksi on pullollaan vauvojen syntymisohjelmia, mutta niiden katselu menee välillä itsekidutuksen puolelle joten pidättäydyn niistä. Surukirjallisuuskin on jäänyt ja sen sijaan olen pohtinut, että minun olisi luultavasti hyväksi lukea jotain kevyttä mistä tulee hyvä mieli, sillä sitä tässä tarvitaan ennen muuta. Kokeilemalla selvittelen omia rajojani.

Olen vielä toipilas, mutta parempi olo häämöttää melkein näköpiirissä. Todelliset voimavarani punnitaan ensi perjantaiaamuna jos teen negatiivisen raskaustestin...