Eilen kävin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen vaateostoksilla. Ostin pitkästä aikaa ihan tavallisia vaatteita, sellaisia joissa ei ole masuresoria tai joiden niskassa ei lue "mama". Kaupassa soi menevä taustamusiikki, sovitin vaatteita ja huomasin ajattelevani, kuinka tämä tuntuu hyvältä! Tämä on mukavaa, jopa hauskaa.
Heti perään pelästyin. Eihän se nyt soveliasta ole, se että viihtyy. Nyt on suruaika! Mennyt vasta 2 kuukautta! Oikein kaipasin sitä suruntunnetta ja kotiin päästyäni tarrasin heti erääseen aihepiirin kirjaan ja helpotti, kun pääsin vähän kyynelehtimään surullisten vertaistarinoiden pariin.
Ihmismieli on sitten kummallinen. Ensimmäisinä viikkoina en mitään muuta toivonut kuin sitä, että olo helpottuisi ja pääsisin siitä kauheasta ahdistussurusta pois. Se oli liian tuskallista kaikessa hallitsemattomuudessaan. Nyt kun olen jo kykeneväinen laittamaan surun omaan lokeroonsa ja kaivamaan sen sieltä halutessani esiin, tunnen siitä syyllisyyttä. Melkein kaipaan noita alkuviikkojen tuntemuksia, sillä silloin Enkelipoika oli jatkuvasti läsnä.
Takapakkipäivät ovat kamalan raskaita, mutta niiden jälkeen helpottaa. Saattaa kulua useampi päivä paljon keveämmissä tunnelmissa, sillä padot ovat taas hetkeksi murtuneet ja tie on vain ylöspäin. Ja fakta on, että ihminen ei vaan voi loputtomiin itkeä.
Yksi tabu minulla vielä on. Melkein kaikki muut "ekat kerrat" olen jo kokeillut, mutta en vaan pysty kuuntelemaan musiikkia. Enkelipojan syntymän jälkeen jokaikinen automatka on sujunut hiljaisuudessa, toisin kuin ennen. Kotona siivoilut ja puuhastelut hoituvat ilman radiota. Pari kertaa käsi on jo autoillessa vaivihkaa hakeutunut radion nupille, mutta en vaan voi. En voi antaa periksi tälle viimeisellekin esteelle. Noin kuukausi sitten huoltoasemalla käydessäni radiosta tuli yhtäkkiä Jenni Vartiaisen Missä muruseni on, ja siinä silmänräpäyksessä ymmärsin ne sanat ihan eri näkökulmasta kuin ennen. Tietysti purskahdin itkuun siinä paikassa ja pelkään edelleen musiikkia juuri tuosta syystä.
Huomenna aion kokeilla uhkarohkeasti jotain uutta. Voisiko minulla olla uudestaan hauskaa ulkona, hyvän ruoan ja viinin merkeissä, ystävien seurassa, siellä missä on paljon muitakin ihmisiä ja sitä musiikkia. Aion kokeilla, haluan viihtyä, haluan nauraa. Aion antaa itselleni mahdollisuuden.
Suukkoja sinne taivaaseen, kultaseni. Äiti yrittää nyt vähän piristyä, mutta tiedäthän etten silti ikinä sinua unohda. Kauniita unia, toivottavasti joku muu tuudittaa sinut siellä uneen...
Joo, toistan itseäni, mutta niin tutulta kuulostaa taas syyllisyydentunteet ja kaikki. :) Mutta: NAUTI olostasi silloin, kun tuntuu mukavalta ja elämisen arvoiselta. Anna hyvien ja ikävien tunteiden tulla ja mennä, ne ei ole kummatkaan toisia parempia tai huonompia. Enkelipoika on ja pysyy sun sydämessä, vaikka kivun kipein terä katkeaa. (Joo, "neuvominen" on ihan typerää. Haluaisin silti rohkaista sinua myös iloitsemaan, viihtymään ja nauttimaan kun tuntuu siltä. :) )
VastaaPoistaMä olen kuunnellut musiikkia ihan kotiintulosta asti. Itseasiassa juuri parhaillaan kuuntelen soittolistaa, jonka loin heti kotiin tultua. Sen nimi on 'surviving' ja sillä on mulle lohduttavia biisejä. Tajusin juuri muutama päivä sitten, että nää musiikit on mulle kuitenkin sillä lailla "pilalla", etten voi enää koskaan kuunnella niitä ilman, että mulle nousee Esikoisen kuolema mieleen ja kova suru pinnalle. Nää biisit on ikuisesti sen ajan tunnusmusiikkeja.
Mulle suuri tabu ja sellainen "eka kerta", jota en varmaan halua tulevan ollenkaan on sushin syöminen. Esikoista odottaessani fiilistelin sushihimoissani, että mies saa tuoda mulle sushia synnärille. Nyt tuntuisi karmealta syödä sitä, enkä usko että voin. En ennenkuin mies saa tuoda sitä sinne synnärille ja mulla on elävä vauva kainalossa. :S
Ihanaa, nauruntäyteistä ja iloista iltaa huomiselle! ♥
//minea
Ei voi olla totta, onnistuin vahingossa poistamaan blogin toisen kommentin. Voisiko kirjoittaja laittaa liittämänsä linkin uudestaan? En ehtinyt lukea sitä ihan loppuun saakka :( Sorry.
VastaaPoistaNiinhän sitä sanotaan, että vanhemmuus on yhtä syyllisyyttä. Ei siihen syyllisyyteen vaikuta se, onko lapsi elossa vai kuollut. Haluaisin rohkaista sinua iloon ja onneen. Vaikka toinen vauva kuoli, on esikoinen silti täällä, ja hän tarvitsee äidin, joka vähitellen löytää arjesta myös ne kaikki hyvät asiat. Hyvät ja onnelliset ajatukset, hetket ja tunteet eivät vähennä Enkelipojan muiston arvoa vaan pikemminkin päinvastoin, kyllä hänkin toivoisi iloa ja onnea perheelleen. :)
VastaaPoistaKiitos, kauniisti kirjoitettu kommentti ja niin totta! <3
PoistaOnko se sitten niin paha asia, jos enää ei koko ajan tunnu niiiiiiin pahalta? Itse ajattelisin (näin sivusta seuranneena), että ehkä olet onnistunut työstämään surua "oikealla" tavalla ja olet selviytymässä hiljalleen tästä kokemuksesta.
VastaaPoistaSinä, pikkuneitinne ja miehesi olette kuitenkin yhä elossa ja Enkelipoika kulkee perheesi sydämissä mukana aina.
Uskon, että olenkin hiljalleen selviytymässä mutta jollakin tyhmällä tavalla koen, että parantuessani Enkelipoika loittonee minusta kauemmaksi, koska en enää ajattele häntä joka hetki. Tämähän ei tietenkään ole totta, pikkuinen on aina mielessä, mutta näin nurinkurisesti sitä välillä ajattelee...Tämä surutyö on sitten kummallinen prosessi :/
PoistaUsko vaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Onneksi ihmismieli toimii niin että suru kestää aikansa ja kääntyy sitten jopa hyväätekeviksi muistoiksi. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi, olet kunnioitetttavan rohkea kun jaat kokemuksiasi ja ajatuksiasi ja annat meille muillekin mietittävää tässä itsestäänselvyyksien maailmassa. Voimia iloon! t: Mummu
VastaaPoistaKiitos rohkaisevasta kommentistasi! :)
PoistaTuttuja tunteita kaikki. Nyt jälkeenpäin tuntuu siltä, että alussa oli helpompaa, oli vain suru ei muuta.Aluksi ei pysty edes käsittämään miten iso suru onkaan ja miten kipeää menetys tekee. Vaatteiden osto saa olla kivaa :) Musiikin kuuntelussa suosittelen lattarimusaa (jos ei ymmärrä Espanjaa) sekä biisejä, joissa on "tarina". Itse aloitin laittamalla radion päälle koska en pystynyt silloin vaikuttamaan mitä sieltä tuli.
VastaaPoistaVoimia takapakkipäiviin :) pakko uskoa, että ne helpottuvat.
Kiitos, Minea! Ja pahoittelut, ehdin tosiaan hävittää kommentin täysin vahingossa taivaan tuuliin, ennenkuin käsi huomasi mitä oli tehnyt.
VastaaPoistaAivan ihana tuo runo laittamasi linkin takana! Tarvitsen todella sitä ajatusta, että joku huolehtii taivaassakin pikkupojastani, lohduttaa ja peittelee yöunille...Sen tehtävän annan mielelläni enkeleille, kun en itse sitä voi tehdä...
Minäkään en ole syönyt vielä sushia, ja se on minullekin ollut yksi kaipaamistani herkuista raskauden aikana. Minulle se ei tunnu pahalta, jostain syystä, ehkä pikemminkin se on niin hyvää että ajattelen sen lievittävän oloani sitten kun ehdin sitä maistamaan. Näin hassuja ajatusratoja se mieli kulkee :)
Kiitos rohkaisusta ja vinkeistä. Luulen, että jonain päivänä vaan napsautan sen radion päälle ja siitä se sitten lähtee...jostainhan on aloitettava :)
VastaaPoistaMäkin olen surrut -en onneksi läheskään niin järkyttävää surua kuin te, mutta luulen tunnistavani tuon tunteen. Mä pelkäsin pitkään että unohdan ne omat rakkaani, jotka nukkuivat pois. Kasvojen piirteet, sen, miltä käsi tuntui. Ja kyllä, onhan ne muistot jo hataria, kun yli viisi vuotta on kulunut. Joskus siitä on syyllinenkin olo, niin rakkaita ihmisiä ja minä unohdan! Mutta olen huomannut, että heidän olemassaoloaan elämässäni en ole unohtanut, ja se on varmaan tärkeintä, että muistaa ihmisen.
VastaaPoistaHyvin ajattelet, rohkeasti ja viisaastikkin. Voimia!