Kolmosen yritys: 1. alkionsiirto

Eilinen oli rankin päivä moneen viikkoon.

Eilen siirrettiin meidän vihoviimeinen alkio. Tiesin, että alkio sulatettaisiin joskus aamulla, ja koko aamupäivän pelkäsin hillittömästi, että laboratoriosta soitetaan. Jos mitään ei kuuluisi, se tarkoittaisi hyviä uutisia, mutta puhelu tarkoittaisi että ei tarvitse tulla, alkio ei ole selvinnyt sulatuksesta. Koko ajan ravasin puhelimen luona tarkistamassa, että äänet ovat varmasti päällä ja että puheluita ei ole huomaamattani tullut. Kaksi kertaa se soi, ja molemmilla kerroilla sydän hyppäsi kurkkuun. Soittaja oli kuitenkin joku muu.

Lounasaikaan hermoni pettivät ja soitin labraan itse. Alkio, joka oli aiemmin 1-luokkaa ja 2-soluinen, eli ei mikään ihan paras mahdollinen, oli menettänyt toisen solunsa. Lääkäri oli juuri tehnyt päätöksen, että se siirretään sillä alkio oli kuitenkin elinkelpoinen ja jäljellä oleva solu näytti hyvältä. Kädet täristen valmistauduin lähtemään klinikalle.

Koko toimenpiteen puristin kädessäni erästä Enkelipojasta muistuttavaa amulettia ja toivoin. Mies ja muu henkilökunta juttelivat mukavia, mutta minä en pystynyt keskittymään mihinkään. Toivoin vain, että koko operaatio olisi nopeasti ohi. Siirto sujui helposti, kuten aina ennenkin ja jatkohoito-ohjeiden jälkeen pääsimme lähtemään kotiin.

Autossa kaikki jännitys purkautui ja kyynelehdin koko matkan kotiin saakka. Koko illan olin ihan poikki niin fyysisesti kuin henkisestikin, en jaksanut muuta kuin nukkua ja maata.

Yllätyin siitä, kuinka voimakkaasti reagoin. Oli paljon rankempaa kuin arvasinkaan, palata siihen samaan toimenpidehuoneeseen, jossa Enkelipoika sai alkunsa, ja muistaa kuinka onnellisena ja varmana lopputuloksesta silloin sieltä poistuin. Lisäksi tämän oli pitänyt vain olla välttämätön välivaihe kunnes aloitamme uuden hoidon, mutta ymmärsin että salaa itseltänikin olin toivonut. Sillä ilman toivoa ei ole elämää. Silti surin jo etukäteen sitä, että kaikki elävä, jota minuun laitetaan, kuolee kuitenkin.

Nyt ymmärrän niitä naisia, jotka toistuvien hoitojen jälkeen laittavat itselleen takarajan, minkä jälkeen ei tarvitse enää jaksaa. Luulen, että näillä voimilla minun takarajani on ensi kuun uusi ICSI-hoito...Miten minusta tulikin tällainen reppana? Entisestä ihmisestä on jäljellä enää kuoret, poissa on voima, rohkeus ja sinnikkyys.