Hetkiä Vol II

Naapuri. Törmäsin tässä eräänä päivänä harrastusmenoissa yllättäen naapuriin ja tervehdin. Vaihdoimme kuulumiset ja jäin odottamaan. Hän ei kuitenkaan tehnyt aloitetta (emme ole tavanneet Enkelipojan poismenon jälkeen), joten kysyin suoraan: "Tiesitkö, että se meidän vauva menehtyi?". Hän vastasi tietävänsä. Sen jälkeen tuli se tyypillinen litania hänen äskettäin menettämistään (vanhoista) sukulaisista. Ja tietysti loppumaton selitys siitä, kuinka tällä on jokin tarkoitus. Kuinka on lohduttavaa ajatella, että vauvan kuolemalla on jokin tarkoitus, ainakin hän ajattelee näin. Haluaisinpa nähdä ajattelisitko edelleenkin noin, jos kyseessä olisi oma vauvasi... *Paljon äänetöntä, sisäistä huutoa*

Vauva. Äskettäin kävi niin, että erään tilaisuuden jälkeen törmäsin vauvaan. Vauvaan, joka itki lohduttomana vaunuissaan päiväunien jälkeen, itkuhälytin jaloissaan täysin mykkänä. Tilanne, jota en voinut mitenkään ohittaa, sillä tuo pikkuinen itki täyttä kurkkua, selvästi peloissaan siitä kun kukaan ei tullutkaan hakemaan. Nielin tuntemukseni ja koitin lohduttaa poloista parhaani mukaan, silitin poskesta ja hytkytin vaunuja. Vauva katkaisi itkunsa hetkeksi, katsahtaen minuun hämmästyneenä, mutta jatkaen heti perään yhtä suurella volyymilla kuin aiemminkin. Olin päättänyt, että seuraava vauva jonka otan syliin, on omani, mutta enhän voisi jättää syytöntä lasta itkemään vaunuihinsa. Juuri kun rupesin avaamaan valjaita, äiti saapui paikalle. Viime hetken pelastus... *Käsien tärinää*

Vuori. Tämä suruni on kuin alati kokoaan muuttava kumpare, toisinaan se on Mount Everestin korkuinen vuori, jonka ylitse on joka päivä jollain keinolla kiivettävä. Toisinaan se on kutistunut mäeksi, jonka ylittäminen on helpompaa ja nopeampaa. Jostain syystä kyyneleet auttavat kiipeämisessä. Tänä aamuna herätessäni siinä se taas oli, niin korkea vuori ettei huippua nähnyt. Nyt iltapäivään mennessä olen sen kiivennyt. Minusta tuntuu, että huomisaamuna se on jälleen vähän matalampi. Tasamaaksi se ei muutu koskaan, mutta mäestä selviää.