Millainen olen nyt

Silloin sairaalassa synnytyksen käynnistymistä odotellessa, teimme miehen kanssa päätöksen, että me selviämme tästä. Noiden parin päivän ajan hoimme sitä toisillemme, niin kauan, että rupesimme itsekin uskomaan siihen. Elävä lapsi tarvitsi meitä. Söimme, vaikka ruoka maistui sahanpuruilta ja nukuimme. Minä kylläkin ensimmäisten viikkojen aikana rauhoittavien lääkkeiden voimalla, sillä pelkäsin nukahtaa. En olisi kestänyt valvoa öisin ajattelemassa näitä kauheita ajatuksia, ja pelkäsin seuraavaa aamua, heräämistä uuteen päivään jossa Enkelipoikaa ei taaskaan ole.

Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että ne alkuaikojen voimakkaat ahdistuskohtaukset, joista kärsin ja joita pelkäsin, ovat itse asiassa auttaneet minua. En missään vaiheessa yrittänyt tukahduttaa tuntemuksiani, vaan elin ne sitä mukaa kun ne tulivat, tunne kerrallaan. Hetkittäin se oli tosi pelottavaa, mutta samalla käsittelin koko ajan suruani, kävellen niitä tunteita vastaan, sen sijaan että olisin juossut karkuun.

Ensimmäisinä viikkoina pelkäsin jostain syystä myös, että olen kadottanut persoonani. Silloin hortoilin kotona zombiemaisena hahmona, itkuisana, vaisuna ja synkkänä. Pelkäsin, että tämän kaiken jälkeen minä en ole enää minä. Nyt tiedän jo, että näin ei ole. On jälleen mahdollista nauraa ja iloita, olla taas se melkein sama ihminen. Sanon melkein, sillä vielä en ole sitä täysin, mutta uskon että jonain päivänä kyllä.

Eräs vertainen kertoi silloin, että surun myötä, ajan kanssa ihminen saattaa elämänarvojen kautta jalostua jopa paremmaksi. Näin osa on kuulemma vuosien jälkeen todennut. Itse olen vielä siinä vaiheessa, kun ne huonot korostuvat...kärsimättömyys (usein lapsen uhmaoikuttelujen edessä), keskittymiskyvyn puute jne. En ole kokenut mitään suurta ahaa-elämystä esimerkiksi elämänarvojen suhteen, sillä mielestäni ne ovat aina olleet kunnossa. Perhe on aina ollut minulle kaikessa ykkösasia ja sitä arvoa olen myös koittanut noudattaa. En tekisi mitään toisin. Siksikin tuntuu katkeralta, että minulta vietiin elämäni tärkein asia, jota olen aina arvostanut ja yrittänyt elää sen mukaan. Muistan kun viimeisinä viikkoina ennen Enkelipojan syntymää ajattelin usein, että kun hän vihdoin syntyy, minulta ei puutu mitään. Olin onnellinen, enkä malttanut odottaa tulevaa.

Enkelipojan poismeno on aiheuttanut minussa sellaisen muutoksen, että ensimmäistä kertaa elämässäni elän pelkästään tässä hetkessä. Olen aina ollut suunnittelijatyyppi, jonka täytyy tietää mitä  seuraavina viikkoina, kuukausina ja jopa seuraavan vuoden aikana tapahtuu. Aluksi menin paniikkiin kun oivalsin, että äitiyslomani loppuukin jo muutaman kuukauden päästä ja olosuhteista johtuen en pysty palaamaan töihin. Pakonomaisesti koko ajan pyöritin tulevaisuutta päässäni ja yritin järjestellä sen tyydyttävään tilaan, samaan aikaan kun koko ajan surin, mutta mikään ei löytänyt paikkaansa. Minä, joka olin ennen aina niin etevä ongelmanratkaisija. Psykologin neuvosta tein tietoisen päätöksen ja rupesin keskittymään vain tähän hetkeen. Aluksi se oli hurjan vaikeaa, mutta nyt se on onnistunut. Elän tätä päivää ja pystyn suunnittelemaan asioita enintään viikon päähän, muu tuntuu liian vaikealta. Eräänä päivänä mies olisi halunnut keskustella töihin liittyvistä asioista, mutta ahdistuin heti suunnattomasti ja kieltäydyin käsittelemästä asiaa.

Nyt eletään äitiyslomani viimeisiä viikkoja ja se päivä, kun joudun menemään lääkäriin pyytämään sairaslomaa, lähenee. Koko asia tuntuu todella vaikealta ja olen ruvennut tuntemaan siitä syyllisyyttä. Olen kuitenkin tullut pohdinnoissani siihen tulokseen, että tiedän kyllä, kun olen taas valmis töihin. Aiemmin aina kaipasin haasteita, mutta nyt haasteet pelkästään pelottavat minua. En jaksa, en pysty, en kykene. On hyväksyttävä, että nyt on näin. Jonain päivänä on ehkä toisin.

Jos voisikin sanoa, että surun myötä minusta on tulossa parempi ihminen. Pikkuasiat eivät enää haittaa ja keskityn vain oleelliseen. Valitettavasti se on kuitenkin pahinta potaskaa ikinä! Nyt yritän vain elää tätä elämää, pitäen itseni kasassa, tarjoten lapselleni niin hyvää lapsuutta kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista ja toivoen kovasti, että jonain päivänä pystyisin vielä olemaan puhtaasti onnellinen, ilman katkeruutta.