torstai 11. syyskuuta 2014

Älä seiso itkien haudallani

Viikkojen kuluessa minulle on kehittynyt omat päivärutiinit, jotka tuovat turvaa ja pitävät yllä jatkuvuudentunnetta. Aamulla herään aikaisin ja vien tytön päiväkotiin aamupalalle, tulen kotiin itsekin aamiaista syömään, siivoilen, laitan ruokaa, käyn urheilemassa ja piipahdan hautausmaalla. Iltapäivällä minun tehtäväni on myöskin hakea tyttö päiväkodista.

Tällä viikolla sain yllättäen pariksi päiväksi yövieraan eräästä lähipiirin jäsenestä. Ilahduin, seuraa päiviini ja vähän muuta ajateltavaa. Sitten jutellessamme kävikin ilmi, että ei hän tullutkaan piristämään minua, vaan itseään koska oli edelleen niin maassa puoli vuotta sitten tapahtuneesta erosta. Roolit kääntyivät päälaelleen. Minä, äsken lapsensa menettänyt, jouduin kannustamaan tuota eronnutta sukulaista löytämään jotain mielekkyyttä elämään. Lohdutuksen sanat eivät tulleet aivan yhtä helposti kuin ne tavallisesti olisivat tulleet...

Pari päivää sitten puolestaan liikutuin melkein kyyneliin asti siitä tuen määrästä, mitä pari aivan yllättävää tahoa ovat minulle osoittaneet. Kun karski, suorapuheinen ja hieman kyynisenkin mielenlaadun omaava mieshenkilö kertoo, kuinka hän on surrut puolestani ja kuinka on tuntunut pahalta. Kuinka on suojellut minua toisten puheilta ja pitänyt puoliani, yrittää lohduttaa minua sanoin ja teoin, se tuntuu sanomattoman hyvältä.

Samoin ystävät, jotka olen koko ajan tiennyt hyviksi tyypeiksi, ovat pysyneet rinnalla ja auttaneet kaikin mahdollisin tavoin. Joitakin kavereita on nousemassa ystäviksi. Sellaiset ihmiset ovat tarjonneet apuaan, joilla ei ole mitään "velvollisuutta" auttaa. Ihmisten hyvyys on yllättänyt minut. Tiedän, että vaikka avunpyyntöjen aikaan en jaksanut niihin tarttua, voin palata niihin halutessani myöhemmin. Samoin yritän ymmärtää niitä ihmisiä, jotka eivät pysty puhumalla auttamaan, sillä heidän roolinsa on toisenlainen - hekin auttavat teoilla, pyytämällä kylään ja tarjoamalla seuraa.

Ne ihmiset, jotka ovat meitä tukeneet, muistan ikuisesti.

Tähän loppuun kaunis runo lukemastani kirjasta, Ingela Bendt / Kun pieni lapsi kuolee.

Älä seiso itkien haudallani
Minä en ole siellä, en nuku.

Minä olen tuhat tuivertavaa tuulta
minä olen timanttisäihke hangella
minä olen auringonkimallus kypsässä vehnässä
minä olen lempeä syyssade.

Kun heräät aamuhämärässä
minä olen se kevyt suhina
lintujen siivissä
minä olen ne lempeät tähdet
jotka hohtavat yöllä.

Älä seiso itkien haudallani
minä en ole siellä, en kuollut.

Tuntematon kirjailija
Philip Capleaun kirjasta "The will of life and death"

10 kommenttia:

  1. Löysin blogisi kamalan myöhään. Mutta kiitos kaikista ajatuksista, jotka auttavat minuakin eteenpäin. En voi kutsua tilannettamme samanlaiseksi, mutta suren parhaillaan toisen alkionsiirron epäonnistumista. Voimat on aivan loppu..aika on pysähtynyt. En uskalla ajatella elämää eteenpäin. Sekundäärinen lapsettomuus. Aurinkoista syksyä ja voimia arjen pyörittämiseen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani teidän puolesta! Muistan todella hyvin ne tunteet kaikkien alkionsiirtojen epäonnistumisesta, varsinkin kolmannen jälkeen oloni oli erittäin musertunut. Ehditkö jo lukea vanhempia postauksiani? Vuodelta 2013 olen kirjoitellut niistä alkionsiirroista, arviolta helmikuu - syyskuu. Postauksia on aika vähän, mutta jotain sieltä pitäisi löytyä.

      Onko teillä vielä alkioita pakkasessa vai pitääkö aloittaa uusi hoitokierros? Toivon sinulle kovasti voimia ja kykyä jatkaa jossain vaiheessa eteenpäin. On todella raskasta koko ajan kalenterin kanssa suunnitella hoitoja eteenpäin, ilman mitään varmuutta minkään onnistumisesta. Toivottavasti kuitenkin jossain vaiheessa onni on myötä :)

      Poista
    2. Kiitos myötätunnosta! :) Pakkasessa vielä kavereita, joten ei tarvitse aloittaa alusta (ainakaan vielä). Tein juuri haamutestin, jonka vuoksi jatkankin nyt lugeja vielä. Silti mietin jo seuraavan siirron ajankohtaa.. Olen kai niin tottunut siihen, että pas*** aa sataa niskaan. ;) Ja noista muiden murheista piti vielä sanoa: Kun tällasten juttujen kanssa painii päivittäin ja ajatukset velloo samaa kehää, ymmärtää myös joidenkin tyyppien pinnallisuuden. Vatsamakkarat, dieetit, ainainen ulkonäön vatvominen, mitättömät parisuhde'kriisit'.. Tsiisus! Jos tämä oma loputtomalta tuntuva oravanpyörä joskus katkeaa, tiedän mikä on elämässä tärkeää ja olen toivottavasti vahvempi. Kävipä hyvin tai huonosti.. Murheita on monenlaisia, mutta kun kaveri kiukuttelee "läskeistään" raskausmahan kasvaessa, varsinkin kun tietää mun tilanteen, menen aivan lukkoon. Eipä ole sen jälkeen pahemmin yhteyttä pidetty.. Mutta kyllä me tästä jumankekka hengissä selvitään! :) Voimahalauksia! Ps. Lueskelin jo vanhempia postauksia kostein silmin. Ihanaa viikonloppua! :)

      Poista
    3. Kiitos! Ja haamutesti - mahtavaa! Onko tulos vahvistunut vielä? Pidän erittäin paljon peukkuja :)

      Minulle ei myöskään hirveästi kannata näinä aikoina valittaa raskaana olemisen kurjuudesta tai kuinka lapset ovat hankalia/tottelemattomia/eivät nuku jne jne....Onneksi kukaan ei ole juuri yrittänytkään, päinvastoin moni on sanonut että tämä on saanut kiireen keskellä taas hieman perspektiiviä elämään.

      Poista
    4. Vahvistunut tulos, mutta viikonlopusta veristä vuotoa. Nyt seurataan, mihin suuntaan hcg kulkee. Viime vkolla yli 700, eilen yli 3600, huomenna taas uudestaan. Ihan kuin olisin jo tehnyt surutyönkin tästä valmiiksi..kyllä mieli on ihmeellinen, kun tarpeeksi kauan rämpii pimeydessä. Tässä hetkessä eletään, niin kuin itsekin viimeksi kirjoittelit. Vaikka päässä pyörii miljoona ajatusta, esim kuinka jaksan töissä esittää kaiken olevan hyvin. Onneksi kukaan ei tiedä, eikä osaa kysellä, niin ei tarvitse romahtaa siellä. Aurinkoa tähän päivään! ��

      Poista
    5. Onpa jännittävää! Toivottavasti tuo vuoto on vain kiinnittymisestä tms johtuvaa. HCG-arvot ilmeisesti ainakin olisivat lupaavat? Pidän edelleen peukkuja :)

      Poista
  2. Voi plääh, tuota eroavautujaa... Tuntuu välillä, että jotkut myös kuvittelevat, että surevaa jotenkin "lohduttaa" se, että muillakin on vaikeaa. Vaikka ne vaikeudet ovat usein niin kovin erilaisia, ja on ihan kohtuutonta tulla hakemaan tukea ihmiseltä, joka on pari kuukautta sitten haudannut lapsensa.

    Mutta ne välittämisen eleet, ne kyllä kannattelevat. Minusta oli myös ihanaa, kun juurikin eräs tuttu karski miehenjörrikkä (itse vielä lapseton) sanoi elokuussa ensi kertaa lapseni kuoleman jälkeen kohdatessamme, että "se mitä sulle tapahtui, oli ihan kamalaa". Vielä näin pitkän ajan jälkeen, kun useimmat eivät sano enää mitään! Todellakin tuki tulee välillä yllättäviltä tahoilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tällä eroavautujalla varmaan ollut mitään ajatustakaan minun lohduttamisestani. Varmaan Enkelipojan kuolema on hänelle jo menneisyyttä, vaikka tosiaankin siitä on vasta pari kuukautta. Lapseton, ja ah niin kovin ajattelematon ihminen...huoh.

      Ihanasti sanottu, tuolta tutultasi. Huomaan itse noteeraavani todella tarkkaan mitä ihmiset sanovat, ja vielä jälkeenpäinkin pyörittelen niitä mielessäni. Sanat ovat todella tärkeitä, ja parhaassa tapauksessa ne menevät suoraan sydämeen. Muistan joidenkin ihmisten kommentit edelleen ulkoa, mitä he sanoivat kun pari kuukautta sitten kerroin Enkelipojan kuolemasta...

      Poista
  3. Ihanaa, että ympärilläsi on hienoja ihmisiä joiden puoleen voi kääntyä. Myötätuntoiset ja empaattiset ihmiset ovat rikkaus. Ja se tarkoittaa sitä että olet itsekin ollut hyvä ystävä heille, myös tälle eroajalle joka tosiaan on ollut hyvin ajattelematon kääntäessään roolit toisinpäin kun teillä on vielä suruaika. Monesti lapseton ei vain kykene ymmärtämään eikä tee sitä välttämättä tahallaan.
    Liikutuin kyyneliin tuosta hienosta runosta, siinäpä ajattelemista loppupäiväksi.
    Ihailen tuota urheutta joka sinusta huokuu ja sitä, että kirjoitat tätä blogia.
    -Riikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Riikka, ihanasti sanottu - kiitoksia :) Kirjoittaminen auttaa, ja tämä blogin vuorovaikutus.

      Poista