perjantai 17. lokakuuta 2014

Pelko

Keskiviikkona oli kansainvälinen kuolleiden lasten muistopäivä. Kävin aamupäivällä hautausmaalla, ja siellä oli todella kaunista. Kirpeä pakkasaamu oli saanut lehdet putoilemaan puusta, niitä putosi niin paljon että ympäriltä kuului koko ajan tasainen ropina. Se kuulosti aivan vesisateelta. Puiden yläosista tipahtelevat veivät mukanaan alaosien lehtiä ja maa oli paikoin kauttaaltaan niiden peitossa. Lähistöllä sijaitseva vaahtera oli varissut melkein Enkelipojan haudalle saakka ja seurasin kun orava leikki lehtikasoissa pomppien vuoroin niiden sekaan, vuoroin heittäen pikaspurtin ylös puunrunkoa pitkin.

Seisoin siinä pojan haudalla ja mietin, että pian ollaan siirtymässä jo kolmanteen uuteen vuodenaikaan. Kun hän kuoli, oli kesä. Sitten tuli syksy ja ihan kohta on talvi. Ja vääjäämättä tämä kierto tulee toistumaan ja toistumaan, minä siellä haudalla vain vierailijana.

Eräänä päivänä olin todella vihainen, kun pohdin tätä menetystäni. Suututti, että minulta ei kysytty, haluanko vaihtaa elämäni Enkelipojan edestä. Sillä olisinhan minä sen tehnyt, silmänräpäyksessä. Oma lapsukaiseni, jolla vielä koko elämä edessä. Miksi siis ei kysytty??

Siltikin näitä päiviä leimaa kaikista eniten pelko. Se on surua ja vihaakin kaikkivoipaisempi. Positiivista siinä on se, että on olemassa jotain minkä puolesta pelätä. Negatiivista on se, että tuo pelko on vain henkäyksen päässä hallitsemattomasta. Monta kertaa päivässä vakuutun uudelleen ja uudelleen siitä, että kohta esikoinenkin kuolee. Olen iloinen siitä, että tyttö haluaa nykyään nukkua valot päällä, sillä silloin minun on helpompi käydä tarkistamassa että hän vielä hengittää. Joka ilta tarkistan, ja tarkistan ja tarkistan.

Toisinaan taistelen itseni kanssa, kun nautin niistä hetkistä jolloin mies lähtee tytön kanssa kahdestaan ulos ja saan jäädä itsekseni kotiin. Taistelen, koska tavallisesti sillä hetkellä kun he ovat astumassa ulos, tulee varmuus että he kuolevat auto-onnettomuudessa ja minä jään yksin. Joudun pakottamaan suustani iloisen hein ja tolkuttamaan itselleni, että mitään pahaa ei tapahdu. Jos he myöhästyvät, olen taas varma.

Tavallinen järkevä minäni, se vanha minä, ei saa läheskään aina otetta tästä kauhuntunteesta joka tällaisina hetkinä valtaa mieleni. Toiset sanovat, että salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, mutta minä tiedän, että kyllä se iskee. Samoin todennäköisyysprosenteilla minua on turha yrittää vakuuttaa, sillä itse jouduin siihen 0,3% porukkaan johon kukaan ei halua kuulua. Voiko enää olla huonompi tuuri? Houkuttelevaa olisi pitää perhe koko ajan likellä ja turvassa, mutta ei niin voi elää. Jatkan siis taistelua itseni kanssa ja pakotan sen pelokkaan puolikkaani joka kerta uudelleen pois.

Halusin vielä kertoa, että toiveeni on toteutunut - eräs henkilö pyysi päästä Enkelipojan haudalla käymään  Kyyneleitähän se tiesi, liikutussellaisia.

8 kommenttia:

  1. Hei Verona,

    Ja äärimmäisen suuret suruvalittelut Enkelipoikanne menetyksestä.

    Olen seurannut blogiasi jo jonkin aikaa. Meillä on myös takana lapsettomuushoidot ja kuusi keskenmenoa ennen esikoisemme syntymää. Esikoisemme on suurinpiirtein samanikäinen kuin teidän Neiti S ja toisessa onnistuneessa raskaudessani minulla oli laskettu aika pari päivää sinua ennen. Muistan ikuisesti sen pysäyttävän hetken, kun istuin äitiyspolilla odottamassa vuoroani tarkastukseen ja odotellessani päätin pitkästä aikaa lukea blogiasi. Suru-uutinen tuntui musertavalta ja koko loppupäivän minua itketti perheenne puolesta. Oman vauvani syntymän jälkeen ei varmasti ole kulunut päivääkään, ettet olisi ollut mielessäni.

    Voi miten kovasti toivoisinkaan, että asiat olisivat menneet toisin kohdallanne. Vaikka en tunne sinua, olet edelleen mielessäni ja luen blogiasi jatkossakin haikein mielin. Ajatuksissani vierailen Enkelipojan haudalla ja kotonani sytytän kynttilän omien pienten vauvanalkujeni ja teidän kauniin poikanne muistoksi.

    Toivotan sinulle hirmuisen paljon voimia surutyöhön ja jaksamista tähän uuteen elämäänne sopeutumisen kanssa. Niin epäreilua kuin se onkin.

    Lämmin halaus <3

    -Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Elina, kiitos todella paljon koskettavasta kommentistasi! Halusin lukea sen ääneen miehelleni ja häntäkin se lämmitti. <3

      Poista
    2. Mukava kuulla. Onnea ja tsemppiä uuteen kiertoon!

      -Elina

      Poista
  2. Hei!

    Päädyin blogiisi eilen aivan sattumalta muita blogeja selatessani ja voi, millaisen asian ääreen päädyinkään. Kyyneleet virraten luin viime kuukausien postauksesi. Ajatus menetyksestänne ja siitä, ettei pieni poikanne koskaan avannut silmiään, sattui omassakin sydämessäni.

    Itse pienen lapsen äitinä olen saanut huomata, että tämän suuren onnen ja ilon kanssa on tullut myös paljon huolta ja -kuten teidänkin tarinanne osoittaa- myös riski sanoinkuvaamattoman suureen menetykseen ja suruun. Millaiset kääntöpuolet tällä kolikolla oikein onkaan!

    Voi kunpa voisin tehdä jotain hyväksenne, mutta tämän kommentin jättäminen on nyt ainut mitä voin tehdä, kun en teitä tunne. Toivon niin kovasti myötätuulta elämäänne!! Saat minusta yhden lukijan ja myötäeläjän lisää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! On lohdullista tietää, ettei kaikesta ikävästä huolimatta ole yksin ja muutkin ajattelevat pientä Enkelipoikaani... <3

      Poista
  3. Voimia tämän tunteen kanssa <3 Itse menetin veljen jo viisi vuotta sitten, nykyään kun minulla on oma lapsi, pelkään päivittäin, että hänelle tapahtuu jotain tai ajamme kolarin (veljeni kuoli kolarissa), kun olemme lapsen kanssa paljon liikenteessä. Olen itse koettanut vain tottua ajatukseen, että jos kerran on perusturvallisuus järkkynyt, ja tietää mitä elämä voi pahimmillaan olla, nuo ajatukset ovat jokapäiväisiä. Meitä on siis muitakin, jotka ajattelevat ja pelkäävät päivittäin, et ole yksin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja osanotot menetykseesi. On kamalaa löytää se uusi maailma kaikkine pelkoineen kun on kerran kokenut sen, että läheinen ihminen viedään. Lisäksi äitiys vielä tuo omat lisämausteensa soppaan...

      Poista
  4. On liikuttavaa lukea kirjoituksiasi. Olette kokenut niin suuren menetyksen, että se varmasti pakahduttaa. Toivon kuitenkin, että saat voimia jatkaa elämääsi ja nähdä vielä auringon säteitäkin matkallasi.

    VastaaPoista