Viha-rakkaussuhde

Tänään on kulunut tasan viikko synnytyksestä. Kamala päivä, raskas päivä. Mutta toisaalta niin on ollut jokaikinen siitä lähtien kun nämä uutiset saimme.

Eilen luulin hetken aikaa, että eilinen oli niinsanottu hyvä päivä, kunnes illalla kaikki ryöpsähti isona ahdistuskohtauksena ulos. On kamalaa itkeä vähän väliä sillä tavalla, kidutettuna, kuin joku repisi kaiken aikaa sydäntä rinnasta ulos. Tässä surussa ei ole mitään vapauttavaa, pikemminkin sillä hetkellä kun ahdistuskohtaus iskee, tuntuu siltä kuin musta aukko nielaisisi mukanaan ja pyörittäisi sisuksissaan loputtomiin. Ja kun se loppuu, varmaa on ainoastaan se että se tulee vielä uudestaan.

Toisinaan mietin myös sitä, että vaikka toisinaan (erityisesti nyt) tämä blogi on uskomattoman tärkeä purkautumiskanava, toisinaan myös vihaan sitä. Neljä vuotta sitten perustin tämän blogin toiveikkain mielin. Olimme aloittamassa prosessia perheenlisäyksen saamiseksi ja olin täynnä intoa. En olisi voinut kuvitellakaan, että jonain päivänä päädytään tähän.

Olen aina ollut hyvin tietoinen siitä, että lapsia ei noin vain tehdä. Tiedostin syöneeni e-pillereita yli 10 vuoden ajan ja usein sen taipaleen ajan mietin, mitähän nuo hormonit keholleni ovat ajan saatossa tehneet. Kuitenkin tai siitä huolimatta, meidän kohdallemme osui lapsettomuusdiagnoosi. Blogin nimi Haikaran Jalanjäljillä muodostui siitä, että otaksuin kirjoittavani kutakuinkin samasta aiheesta jopa usean vuoden ajan, koska haaveissa oli silloin arviolta kolmilapsinen perhe. Neljän vuoden blogipostaukset eivät sitten koostuneetkaan pelkästä vauvantuoksuisesta arjesta, vaan käytännössä melkein kaikesta mahdollisesta mitä eteen voi tulla kun toiveissa on lapsi.

Luomuyrittäminen, lapsettomuusdiagnoosi, hoitoprosessi, raskaus, vauva-arki, uusi yrittäminen, raskaus, keskenmeno, uusia hoitoja, raskaus, kohtukuolema!!

Missä menee raja? Paljonko yksi ihminen voi jaksaa?

Välillä tuntuu, että maailmankaikkeus on päättänyt, että Veronalla on tämä blogi, joten annetaanpa hänelle nyt oikein kunnolla materiaalia mistä kirjoittaa! Ettei vain kävisi tylsäksi. Kukapa nyt jaksaisi lukea, kuinka helposti meillä raskaudutaan ja vauvaelämä on ihanaa. Väritetään tarinaa hiukan! Pitäähän joka vauvablogissa vähintään yksi keskenmeno olla. Ja nyt se ei ole jaksanut enää päivittää kovin usein - tilanne vaatii selvästi jotain dramaattisempaa juonenkäännettä. Otetaan joka äidin pahin painajainen, vauvan menetys, ja taas blogi laulaa.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun mietin samaa asiaa. Jo keskenmenon aikoihin ihmettelin, että miten meidän kohdalle voi sattua kaikki mahdollinen paska. Tai no tiedän vielä pari juttua, jotka tästä sopasta puuttuvat mutta en edes uskalla listata niitä sillä sehän olisi melkein veren kerjäämistä nenästä...

Ja siltikin, juuri nyt en voi kuvitella elämää ilman tätä blogia. On pakko puhua, on pakko kirjoittaa. Se on ainut asia mikä auttaa edes vähän.