Synnytyskertomus

Pääsimme eilen vihdoin sairaalasta kotiin ja nyt täällä on vietetty kotielämää siitä asti, mikä on aivan ihanaa. Olin niin valmis jo lähtemään sairaalasta viiden siellä vietetyn vuorokauden jälkeen (2 käynnistykseen + 3 synnytyksen jälkeen), että nyt kotona olo tuntuu erikoisen upealta ja tietysti koska nyt saamme harjoitella arkea yhdessä meidän pikku aarteen kanssa.

Ensiksi ajattelin aloittaa kuulumiset synnytyksestä, mistä ehdinkin jo vähän vilauttaa strategisia mittoja edellisessä postauksessa. Ja kuten sitä edellisessä kirjoittelin, käynnistyskuulumiset löytyvät tämän ja tämän linkin takaa.

Synnytys tosiaan lähti silloin keskiviikkona yhtäkkiä aika vilkkaasti käyntiin. Muistaakseni aika pian sen edellisen postauksen jälkeen eli joskus kuuden maissa tehtiin vielä yksi alatutkimus jossa todettiin että olin auki nelisen senttiä. Kyselin, että missä vaiheessa epiduraalia voisi ruveta harkitsemaan (etten vaan jää ilman), ja hoitaja tuumasi, että "kulta pieni saisit sen vaikka heti mutta kun synnytyssaleja ei ole yhtään vapaana ja täällä sitä ei voida laittaa". Jaahans.

Ei auttanut kun lähteä jatkamaan omaan huoneeseen ja siellä sitten vieruskaverin kanssa puhistiin yhtäaikaa koska hänenkin synnytyksensä oli käynnistynyt mutta ilmeisesti luonnollisesti toisin kuin minulla. Hän karjui ja kiljui minkä keuhkoista lähti, ja minä taas pihisin, puhisin ja huohotin. Hoitaja tuli aina vähän väliä ottamaan käyrää ja siinä vaiheessa alkoi olla todella tuskallista joutua ottamaan supistuksia vastaan makuultaan, joten ainakin jossain vaiheessa niitä pystyttiin mittaamaan siellä huoneessa niin, että olin seisaallaan. Minusta paras tapa selvitä suppareista oli nousta ylös, nojata esim. sängynpäätyyn ja venyttää selkää pitkäksi taakse välillä heijaten sivulta toiselle.

Pyysimme vähän väliä päästä synnytyssaliin koska olo oli jo todella vaikea, mutta salit olivat edelleen täynnä. Kätilö laittoi minulle osastolla ainoana saatavilla olevana kipulääkkeenä piikin jotain rauhoittavaa ainetta, jonka nimeä en nyt tietysti muista eikä sitä löydy synnytyskertomuksesta, mutta se oli vikatikki koska kyseinen aine veti pään sekaisin tyyliin kahden promillen humala, mutta kivut jäivät. Tuon "humalan" takia oli vaikeampi ottaa supistuksia vastaan koska se veti minut niin tokkuraiseksi että keskittyminen kärsi.

Klo 20:30 pääsimme vihdoin synnytyssaliin ja sinne tullessa olin n. 5-6 cm auki. Pyysimme heti epiduraalia, mutta synnärillä oli vain yksi anestesialääkäri joka oli todella kiireinen, joten vielä piti odottaa. Tässä vaiheessa muistikuvat ovat aika hataria edelliseltä ja seuraavalta tunnilta parilta koska olin niin kipeä. Muistan vaan yhtäkkiä tajunneeni, että joukko ihmisiä ronkkii alapäätäni ja kun kysyin mitä he tekivät, olivat kuulemma laittamassa kohdunkaulan puudutetta. Sanoin, että ottaisin mieluummin epiduraalin mutta heidän mukaansa oli parempi laittaa ensin tämä koska ei pystytty sanomaan yhtään milloin anestesialääkäri pääsisi tulemaan.

PCB-puudutteen laitto oli aika epämukavaa, enkä muista kokeneeni siitä minkäänlaista hyötyä, sillä kivut polttivat erityisesti alaselkää sekä jonkin verran alavatsaa, ja molemmat kivut jäivät PCB:stä huolimatta. Yllättäen tästä noin puolen tunnin tai tunnin kuluttua (n. klo 21.30-22.00) anestesialääkäri saapuikin ja sain kauan kaivatun epiduraalin. Se oli aivan mahtavaa! Minua varoiteltiin, että laitto saattaa hieman "nipistää" mutta rehellisesti sanottuna en tuntenut yhtään mitään kun se kunnon kipu oli aivan jossain muualla. Ei mennyt kuin puolisen tuntia niin autuas olo alkoi saavuttaa minut ja selkäkipu katosi aivan täysin. Ainut mikä jäi jäljelle oli tykyttävä tunne kohdunkaulan paikkeilla, kun supistukset tulivat mutta mistä oli apua supistusten tunnistamiseksi. Kipujen lievetessä ja kunnon avautumista saatoin myös hiukan torkahtaa ja kerätä voimia tulevaa koitosta varten.

En tajunnut, että epiduraalin jälkeen ei voi liikkua yhtään mikä tarkoitti sitä, että vessaankaan ei päässyt joten minut jouduttiin synnytyksen aikana katetroimaan pari kertaa. Aluksi sain alusastian mutta siihen asioiminen oli melkoisen epämukavaa ja yhtä tyhjän kanssa ;) Tosin katetroiminenkin oli loppujen lopuksi lasten leikkiä niiden muiden kipujen kanssa eli meni siihen samaan epämukavuuteen.

Minulla oli jostain syystä tuuri saada koko synnytyksen ajaksi kätilöt mukaan, vaikka käsittääkseni he saattavat hoitaa useampaa synnytystä samaan aikaan. Mukana oli vanhempi kätilö + opiskelija joka oli juuri valmistumassa, ja he molemmat olivat aivan loistavia. En varmaan olisi selvinnyt koko puuhasta jos he eivät olisi olleet niin kannustavia ja asiantuntevia! Joskus ennen aamukahta olin auennut täysin ja kätilöt kertoivat, että on olemassa 2 ponnistusvaihetta: passiivinen jossa voi kylkiasennossa ryhtyä kevyesti ponnistelemaan joka auttaa paikkojen pehmittymiseen ja aktiivinen, jossa käännytään selälleen ja ryhdytään ihan tosissaan punnertamaan vauvaa ulos. Silloin kahden maissa rupesin siis ponnistelemaan passiivisesti jota kesti noin tunnin ajan.

Klo 1:50 aloin ponnistaa aktiivisesti ja se oli kyllä melkoista puuhaa! Käytännössä punnersin ihan täysillä menemään kahden tunnin ajan, jolloin vauva liikkui hyvin hitaasti eteenpäin ja paikoin tuntui, ettei hommasta tule yhtään mitään. Viimeisen tunnin ajan olin jo epätoivoinen, mutta kieltäydyin imukupista ja halusin yrittää saada vauvan itse ulos. En vieläkään ymmärrä miten ikinä jaksoin tuon koko ajan, sillä välillä jalatkin tärisivät kuin horkassa ja hikoilin kuin maratonjuoksija. Mies sai pelkästä toisen reiden pitelystä olkapäänsä ihan jumiin.

Kun ponnistusvaihetta oli kestänyt vajaat kaksi tuntia, oli pakko luovuttaa ja suostua kätilöiden ehdottomaan imukuppiavustukseen ja episiotomiaan. Se oli vielä inhottavampaa kuin olisin ikinä pystynyt kuvittelemaan, sillä se imukupin tunkeminen sisälle oli todella brutaalia ja tuntui ihan käsittämättömältä vitsiltä kun lääkäri sanoi imukupin sisälle laitettuaan, että "ponnista nyt ihan normaalisti samoin kuin aiemminkin". Ei siis auttanut kun jatkaa pyngerrystä ja käsittääkseni siinä vaiheessa väliliha vihdoin leikattiin, mutta en ole ihan varma. Muistaakseni tästä vauvan syntymään meni enää yhden tai kahden supistuksen ponnistukset. Kaikista pahinta oli vauvan pään syntyminen ja siinä vaiheessa minustakin kuoriutui kunnon sopraano esiin. En edes tajunnut että vauva oli syntymässä kunnes mies alkoi vieressä huudahdella "Pää näkyy, pää näkyy!"

Klo 4:50 limainen ja verinen möntti eli Sintti vihdoin läiskäistiin mahani päälle ja harmikseni en edes muista ensimmäisiä sanojani. Vauva sai olla mahalla aika kauan, ja vasta sitten kun halusimme, kätilöt ottivat hänet ja pesivät ja kapaloivat. Sitten sain hyvin pakatun nyytin vuorostani kainaloon :)

Jälkeisvaihe oli myöskin pienoinen yllätys sillä jotenkin hassusti olin ajatellut, että ne putkahtavat sieltä käytännössä itsestään ulos, mutta sehän olisi ollut aivan liian helppoa! Sen sijaan kätilö tuli ronskisti painamaan mahaani, ja minä anelin että ei enää pliis kun joka paikka oli jo aivan hellänä. Sain valita joko sen väliltä että kätilö painaa voimalla mahaa tai sitten ponnistan kevyesti + kätilö auttaa vähän mahan päältä, joten valitsin jälkimmäisen. Sieltä se istukka sitten syntyikin ja vihdoin minun osuuteni oli takanapäin.

Tämän jälkeen minua tikattiin n. 1,5h mikä oli epämiellyttävää koska repeämää löytyi aina syvältä kohdunkaulan luota asti ja niihin oli vaikea päästä käsiksi. Sintillä oli syntyessään iso pää (37 cm) ja tämän lisäksi hän oli vielä puskenut tiensä ulos nyrkki poskella joten siitä ne vahingot olivat aiheutuneet. Tikkauksen jälkeen kätilö tiedusteli, että haluaisinko käydä nopeasti suihkussa ja halusin ehdottomasti, mutta se jäi yritykseksi koska kun yritin nousta istumaan, päässä humahti ja jouduin palaamaan nopeasti takaisin makuulle sillä oli ilmeisesti ihan liian heikossa kunnossa. Ei siis auttanut kuin jäädä pestäväksi siihen synnärin pöydälle ja siinä minut puettiin puhtaisiin vaatteisiin ja katetroitiin vielä kertaalleen sillä vessareissukin jäi haaveeksi.

Lopuksi saimme syntymäpäiväkahvit ja vauva sai ensimmäisen imetysyrityksensä sillä desibeleistä päätellen nälkä oli jo kova. Sitten minut kärrättiin pyörätuolissa vauva sylissä osastolle ja aamulla puoli yhdeksän aikaan pääsin vihdoin kömpimään uupuneena petiin. Vauva otettiin kansliaan hoitoon ja sain nukuttua 3-4h. Synnytyksen jälkeen olin niin heikossa kunnossa, että en uskaltanut lähteä yksin vessaan vaan hoitaja tuli saattamaan varalta pyörätuoli vieressään jos satun sitä tarvitsemaan. Noin kahden metrin välein jouduin pysähtymään ja vetämään henkeä että pääsin perille, ja paluumatka suoritettiinkin pyörätuolikyydillä ;)

Synnytyksen jälkeen olin todella yllättynyt siitä, miten heikkoon kuntoon tulin. Toisaalta ei ole ihmekään sillä ponnistusvaihe oli niin pitkä. Toinen yllätys jälkikäteen turhamaiselta minältä oli se, kuinka isoksi maha jäi synnytyksenkin jälkeen! Koko sairaalassaoloajan näytin käytännössä siltä kuin olisin ollut 5 kk:lla raskaana! Kätilöt kyselivät joka päivä, että olenko tuntenut jälkisupistuksia mutta vastaus oli aina kieltävä. Mielestäni vasta eilen tai tänään olen alkanut niitä tuntea hyvin pieninä nipistyksinä ympäri vatsaa ja erityisesti tämän päivän aikana tuntuu siltä, että vatsa on alkanut pienenemään. Paino sen sijaan on laskenut supervähän: eilen sairaalasta lähtiessä oli -6kg eli "vain" 14 kg jäljellä, argh!!

Ylipäätään tunnelmat synnytyksen jälkeen olivat aluksi jonkin verran järkyttyneet siitä kuinka rankka kokemus se oli. Eka päivänä synnytys pyöri paljon mielessä mutta kun päiviä kului, sain siihen vähän etäisyyttä. Silti vannon, että seuraavissa raskauksissa käyn aina tekemässä kokoarvion enkä enää suostu ikipäivänä synnyttämään yli nelikiloista vauvaa alakautta! Tiedän, tähän vaikuttaa myös se pään koko mutta koska se myös meidän tapauksessa oli niin iso, oli kyseessä melkein liian rankka koettelemus. On ihan hullu tunne yrittää punnertaa sellaista ulos mikä ei vaan liiku vaikka mitä tekisi.

Mutta onneksi tosiaan synnytyksestä ei jäänyt varsinaista traumaa ja olen erittäin erittäin tyytyväinen että sain käynnistyksen silloin kun sen sain, sillä jos tässä olisi vielä odoteltu, olisi Sintti ollut pian viisikiloinen. Kaikesta oppii ja niin myös tästä kokemuksesta :)

Pahoittelen, että tarinasta tuli näin pitkä, toivottavasti jaksoitte lukea! Heti kun jaksan ja ehdin, kirjoitan meidän vauvaelämästä vähän lisää. Kuitenkin lyhyesti sanottuna meillä on maailman ihanin vauva ja ainakin vielä tässä vaiheessa elo tuntuu varsin ruusunpunaiselta ;)